Artikainen, Haapamatti, Heikkilä & Mäki (toim.): Rakkaani, romaanihenkilö

Rakkaani, romaanihenkilö
Toimittaneet Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä ja Merja Mäki.
Useita kirjoittajia.
Avain 2014, 144 sivua.

Henkilö voi olla aivan yhtä hyvin tavallinen poika kuin haltiaprinsessa tai hietakirppu, mutta hänen pitää olla sellainen hahmo, joka ei jätä lukijaa rauhaan. Lukijan täytyy haluta kulkea henkilön kanssa koko kirjan matka ja vielä siitä eteenpäin.

Rakkaani, romaanihenkilö muistuttaa idealtaan ja muodoltaan monia sellaisia teoksia kuin viime vuonna julkaistu Miten minusta tuli lukija, joissa eri henkilöt muistelevat omia lapsuuden, nuoruuden tai aikuisiän suosikkikirjojaan. Tällä kertaa ihailevien huokausten, hämmentyyneen pohdinnan tai ristiriitaisten tunteiden kohteena ei ole niinkään itse teos, vaan sen sivuilla - ja oikeastaan sivujen ulkopuolellakin - elävä henkilöhahmo. Kirjallisia ystäviään kuvaavat "intohimoiset lukijat", joista useimmat toimivat tavalla tai toisella ammatikseen kirjallisella kentällä, esimerkiksi kirjailijoina, äidinkielenopettajina, kirjastotyöntekijöinä tai kriitikoina.

Suurin osa kirjassa esitellyistä romaanihenkilöistä oli minulle ennalta tuntemattomia tai vain nimeltä tuttuja. Tämä oli hauskaa, sillä sain uusia tuttavia, joista osaan kenties tutustun joskus itsekseni lähemmin. Luulen kyllä, että Ivo Andrickin romaanin Neiti nimihenkilöä en ihan heti uskalla lähestyä, sen verran torjuvasti tämä suhtautui kirjailija Raili Mikkasen haastatteluyritykseen. Myös Gillian Flynnin Kiltin tytön Nick Dunne saa jatkaa vaimonsa katoamisen selvittämistä ihan keskenään, vaikka Hanna Johde kirjoittaakin miehestä varsin ymmärtäväisesti. Sen sijaan Minna Rytisalon lämmöllä ja huumorilla esittelemään Merri Vikin Lottaan pitäisi viimeinkin tutustua, kun tuo klassikkosankaritar jäi jostain syystä tyttökirjavuosina muiden rämäpäiden ja jokusen eteerisen runotytönkin jalkoihin.

Entä sitten ne itsellekin tutut ja rakkaat henkiöhahmmot, miten muut ovat heidät kokeneet? Pitkän linjan kirjailija Tuija Lehtinen kirjoittaa yhdestä kaikkien aikojen suosikikirjastani, joka on lainannut nimensä blogillenikin, eli L. M. Montgomeryn Sinisestä linnasta ja ennen kaikkea sen päähenkilöstä Valancy Stirlingistä. Kuten Lehtinen osuvasti toteaa, Sininen linna on "hurmaava satu aikuisille". (Kirjasta on ilmestynyt taas uusi painos, mikä on hienoa, mutta uusi suomennoskin tulisi tarpeeseen.) Lehtinen tunnustaa, että ei ole samastunut Valancyn hahmoon millään monista lukukerroista, mutta viehättyy tästä, sillä kirjailija Montgomeryn "taikasauva osui häneen ja teki hänestä kiehtovan olennon". Montgomeryn kynässä on totisesti taikaa, ja omasta mielestäni Valancyn viehätys perustuu myös siihen, miten hän muuttuu ja kehittyy kaiken kokemansa myötä.

Juhlavuottaan viettävän Tove Janssonin muumihahmoista on kirjassa mukana kaksikin tekstiä: kirjailija Sari Peltoniemi kirjoittaa Miskasta ja Tommi Koivisto Muumipeikosta. Peltoniemi samastui jo lapsena Vaarallisen juhannuksen omalaatuiseen ja surumieliseen Miskaan, ja samastuminen tuntui huojentavalta: "Samalla olin hyvin kiitollinen siitä, etten ollut yksin. En voinut olla ainoa tämmöinen, koska Jansson oli pannut meidät merkille ja tarkkaillut ominaislaatuamme." Tommi Koivisto puolestaan kirjoittaa muun muassa siitä ärtymyksestä, jota herätti Muumipeikon muuttaminen "kapinallisesta nuorukaisesta pikkulapseksi" japanilaisessa animaatiosarjassa, sekä haikeudesta, joka syntyi viimeistä muumikirjaa, Muumilaakson marraskuuta lukiessa: eikö Muumipeikko palaa kotilaaksoon enää koskaan, eikö häntä saa enää tavata uusien seikkailujen merkeissä?

Tällaisessa usean kirjoittajan henkilökohtaisiin muistoihin perustuvassa teoksessa jokainen teksti on tekijänsä näköinen, ja hyvä niin. Arvostan muutamien kirjoittajien tapaa laittaa itsensä peliin, kirjoittaa peilaten omiin tunteisiin ja elämänhistoriaan. Myös lukemisen hetki, ensimmäinen tutustuminen romaanihenkilöön, on merkittävä ja määrittää sitä, millainen suhde hahmoon muodostuu. Esimerkiksi se, että Merja Mäki luki J. K. Rowllingin Harry Potter -kirjoja tultuaan juuri äidiksi, esikoisen nukkuessa sylissä, määrittää hänen näkökulmaansa Harryyn. Ja niinpä Merja ei ole enää Merja, vaan Angervo, joka hakee vähän mustasukkaisesti paikkaansa Harryn äitihahmona Lilyn ja Petunian, Minerva McGarmivan ja rouva Weasleyn rinnalla...



Omista rakkaista romaanihenkilöistäni kerroin blogissani viime vuonna, ja kyseisen postauksen kommenteista löytyy blogin lukijoiden suosikkihahmoja.