Lisen ja Lotten salaisuus

Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus
Das Doppelte Lottchen, suom. Kyllikki Nohrström.
Kansi Alf Danning, kuvitus Walter Trier.
Wsoy 1974, sivua.


Kun koulussa eräät kaksoset juksasivat opettajia menemällä yhden päivän ajan toistensa tunneille, muistin kirjan, jonka luin lapsille iltasatuna kesällä. Lisen ja Lotten salaisuus ilmestyi alunperin saksaksi vuonna 1949, ja kieltämättä ajan kuluminen näkyy paikoin häiritsevästikin siinä, miten esimerkiksi lapsia, naisten ja miesten rooleja ja perhe-elämää kuvataan. Lapset kuitenkin pitivät kirjasta – juoni taisi olla heille tarpeeksi erikoinen ja jännittävä.

Kirjan lähtöasetelma on hyvin surullinen ja kuulostaa nykynäkökulmasta aivan uskomattomalta: kaksoset, Lise ja Lotte, on erotettu toisistaan jo aivan pieninä vanhempiensa avioeron jälkeen. He eivät muista tai tunnista toisiaan osuessaan samalle kesäleirille kouluikäisinä. Kaikki kuitenkin huomaavat tyttöjen yhdenköisyyden, ja pian yhteinen tausta selviää Liselle ja Lottelle. Kumpikin alkaa välittömästi kaivata sitä vanhempaa, jota eivät ole varhaislapsuutensa jälkeen nähneet, ja keksivät keinon tutustua tähän ilman, että vanhemmat ovat tietoisia asiasta. Tarvitaan vain vähän kampausten yhdenmukaistamista ja paljon toisen elämänpiirin, tapojen ja mieltymysten opettelua: Lise rakastaa silavapannukakkuja, joten Lotenkin on teeskenneltävä niistä pitävänsä.

Pohjimmiltaan vakavaa jekkutarinaa keventävät erilaiset väistämättämät kommellukset, lukujen alussa olevat "juoniselostukset" sekä varsin läsnäoleva kaikkitietävä kertoja. Kirjan kantta koristaa Alf Danningin herkkä kuva kaksosista, mutta sisäsivuilla on Walter Trierin tyylitellympi, pilapiirrosmainen mustavalkokuvitus.

Kirjasta on tehty useita filmatisointeja, joista olen joskus lapsena nähnyt Ansa vanhemmille -nimisen version (Parent Trap, 1961).

Lisen ja Lotten salaisuudesta on kirjoittanut myös Lumiomena, jonka blogista taisin kirjan aikanaan keksiäkin.

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi
Solkattens år, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2015, 250 sivua.

Heinäkuu on kuukausi, jolloin kaikki keikahtaa yli ja menee liiallisuuksiin. Juhannukseen asti sää on mukavan raikas, mutta heinäkuussa huomaa,että syksy ja kuolema alkavat ilmoitella tulostaan. Heinäkuu voi olla hyvin kaunis, mutta siinä on jotain psykoottista. Odottamisen ilo on aina suurempi kuin täyttymyksen, ja heinäkuu on kuukausi, jolloin kaikki täyttyy. Kesä saa täyttymyksensä ja täyttymys tarkoittaa, että kaikki on ohitse.  –Henrik Nordbrand, sit. Merete Mazzarella

Moni on sanonut, että Aurinkokissan vuosi ei ole parasta Mazzarellaa. Eikä se olekaan. Kirjassa on paljon toistoa, sekä sisäistä toistoa että sellaista, minkä Mazzarella on jo sanonut aiemmissa kirjoissaan. Esimerkiksi yllä oleva sitaatti Henrik Nordbrandilta on tuttu jo Mazzarellan aiemmasta teoksesta Kun kesä kääntyy – vanhenemisen taidosta (2001). Luin Aurinkokissan vuoden heinäkuussa, kesän jo kääntyessä, ja nyt elokuun viimeisenä päivänä tuntuu hyvältä palata kirjan tunnelmiin.

Nuo tunnelmat ja kesän muistot ovat ihania: luin Aurinkokissan vuotta kesälomareissulla eri paikoissa, yleensä iltaisin, päivän ohjelmasta ja kävelystä väsyneenä. Nuo lukuhetket teekupin ääressä olivat kuin rupatteluhetkiä kirjailijan kanssa, kuin tyyni satama, koti. Siksi en pysty arvioimaan kirjaa objektiivisesti, vaikka näenkin sen heikkoudet: hypähtelevyyden, joskus jopa töksähtelevän rytmin. Enimmäkseen teksti kuitenkin kulki eteenpäin verkkaisen kauniisti, kuin rauhallisen kävelyn rytmissä.

"Aurinkokissan vuosi" on Mazzarellan seitsemänkymmentävuotissyntymäpäivää edeltävä vuosi. Tuon vuoden aikana Mazzarella kirjoittaa, käy aamukävelyillä miehensä kanssa, keskustelee ja pohtii ajan kulkua ja maailman tapahtumia. En muista, että Mazzarella olisi aiemmin liikkunut esseissään maantieteellisesti ja kulttuurisesti näin laajalla alueella tai näin kiinni ajankohtaisissa tapahtumissa. Eniten kuitenkin nautin Mazzarellan arjen kuvauksesta, siitä kuinka pieni San Franciscosta hankittu aurinkokissa heiluttaa tassuaan kesällä nopeammin, talvella laiskemmin.

Yksi Mazzarellan vahvuuksista on hänen rohkeutensa ja rehellisyytensä. Juuri kun lukija saa itsensä kiinni uteliaisuudesta tietää enemmän tilanteista ja tunteista, Mazzarella paljastaa ne – aina hyvällä maulla, tietysti. Kirjan koskettavinta antia on avioliiton kuvaus, kaikki se rakkaus ja kunnioitus, joka pariskunnan yhteiselosta välittyy.

Muissa blogeissa sanottua: Kirjakuiskaaja, Kulttuuri kukoistaa, Levoton lukija, Assyriologin lifestyle-blogi, Ullan Luetut kirjat, Mamma Pippuri

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016, 195 sivua.

Senja huokaa, nousee ylös, ja samalla hetkellä iltapäivän kohinan leikkaa voimakas, matala tuhahdus. Hän astuu avonaisen ikkunan äärelle ja näkee kaksi kuumailmapalloa pilvettömällä taivaalla, kattojen lähellä, liian lähellä. Tai mistä hän tiesi mikä oli liian lähellä ja mikä ei, ei hän tiedä kuumailmapalloista yhtään mitään, mutta hän ei tahdo niiden häilyvän tuolla tavalla vaativina hänen yllään.

Pariskunta on kutsunut muutamia läheisiä – ystäviä, sukulaisia ja naapureita – illalliselle lämpimänä elokuun iltana. Senja ottaa vastaan vieraita, mutta odottaa ennen kaikkea miestään Lauria, joka on lähtenyt ostamaan lisää kukkia. Senja odottaa, toivoo, pelkää ja suree paljon muutakin, kuten myös hänen vieraansa. Helmi Kekkonen kuljettaa taidokkaasti nämä ihmiset läpi episodiromaanin Vieraat, jonka tapahtumat sijoittuvat muutaman helteisen tunnin ajalle. Tuossa illassa on monia loppuja ja monia alkuja.

Jo alun tiheään vaihtuvat näkökulmat ja valkoisten ruusujen ostaminen ennen juhlia tuovat mieleen Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn, ja Vieraiden loppupuolella Woolfin romaaniin viitataankin ihan suoraan. Kekkosen romaanissa on myös sellaisia kohtauksia ja tematiikkaa, joka tuo mieleen Michael Cunninghamin niin ikään Mrs. Dallowayhyn viittaavan romaanin Tunnit.

Vieraiden kerronta on tiheää ja tiivistä ja samaan aikaan kevyttä ja ilmavaa. Luin romaania hitaasti; halusin nauttia kielestä ja tunnelmasta, mutta vedin myös välillä henkeä. Niin latautuneita ovat romaanin henkilöiden väliset suhteet, niin kipeitä heidän lapsina saamansa haavat, niin vääriä valintoja he usein tekevät. Toisaalta luin nopeasti, romaanin jännite on vahva alusta loppuun.

Romaanissa on tietysti muitakin aikatasoja kuin mainittu elokuun ilta, muistoja ja takaumia, hetkiä ja ajatuksia. Kaikki keskeiset henkilöt kasvavat moniulotteisina lukijan silmien eteen, jokaisella sivuhenkilölläkin on paikkansa, jokainen tarinanpalanen kohdallaan.

Helmi Kekkosen esikoisteos, novellikokoelma Kotiin, oli ihana, samoin sitä seurannut pienoisromaani Valinta. Kolmas teos, romaani Suojaton, oli edellisiä viiltävämpi ja tavattoman hieno, sekin. Mutta tämä Vieraat, tämä on ihana ja kipeä ja kaunis ja taidokas ja lohduton ja toiveikas. On palkitsevaa seurata tiettyjen lempikirjailijoidensa tuotantoa vuodesta toiseen, kenties alusta asti, ja huomata, kuinka teemojen ja kerronnan keinojen paletti laajenee ja henkilöhahmot syvenevät, jo alusta asti upeaa tekstiä julkaissut kirjoittaa aina vain paremmin, niin että lukija on ihan pakahtua.

Toivoisin mahdollisimman monen löytävän Vieraat ja Kekkosen tuotannon muutenkin. Helmi Kekkonen kuuluu Joel Haahtelankin kotimaisiin suosikkeihin, ja suosittelen Kekkosen proosaa niille, jotka pitävät Haahtelan ja Johan Bargumin tiiviistä kerronnasta ja tunnelmista. Ja ennen kaikkea Kekkonen kirjoittaa aivan omalla tyylillään, kuvaa uskomattoman hienovireisesti arkeen punoutuvia merkityksellisiä hetkiä ja kaikin aistein välittyviä kokemuksia.

Vieraat on esineenäkin kaunis kuin helmi. Elina Warsta on todellinen taiteilija, ja Vieraiden kansiin on panostettu erityisen paljon: kauniiden kansipaperiden alla on yhtä ihanat ylivetokannet, joissa toistuu kuva kahdesta kuumailmapallosta – tällä kertaa erilleen ajautuneina.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena 2016, 342 sivua.

Tuoksui sellainen ilta kuin ei kotona koskaan. Lämpö, vieraat kasvit, huolella leikattu ruoho, jalopuiden mahla, aavistus savua tai ruokaa tai vain kuuman päivän hehkua kaupungista. En ollut tavannut sellaista tuoksua ikinä sitä ennen. Ilma oli lämmintä ja erityisen pehmeää ja kun se liikkui iholla, tuntui kuin jokin elävä olisi painautunut käsivarsia ja sääriä vasten.

Tiina Lifländerin esikoisteos Kolme syytä elää on ihana romaani. Sen kieli on niin vahvaa ja omaäänistä, kuvaus värikylläistä ja kaikkiin aisteihin vetoavaa, tarina täynnä surua ja voimaa, henkilöt rakastettavia. Tarina kahdesta naisesta ja miehestä, jota kumpikin rakastaa, voidaan kertoa monella tapaa ja on kerrottukin. Anna Makkosen suunnittelema kaunis kansi johdattaa siihen tunnelmaan ja sävellajiin, jolla Lifländer  kertoo Helmin, Laurin ja Kertun tarinan. Kaksi  kahvi- tai teekuppia – vaiko kolme? – viittaavat hetkeen, jolloin kaksi toisilleen etäisesti tuttua naista tapaa yllättäen kahvilassa vuosikymmenten jälkeen, tai kenties siihen iltapäivään, jolloin vanha aviopari kattaa hääpäiväkahvit olohuoneen sohvapöydälle ja puhuvat siitä mistä eivät koskaan ennen.

1950-luvulle ja 2000-luvun alkuun sijoittuvan romaanin henkilöiden motiivit ja tunteet punoutuvat auki hitaasti. Kaiken kaikkiaan edetään verkkaisesti, mutta jännite säilyy ja Helmin minäkertoja ja kahden muun keskeisen henkilön näkökulmat vuorottelevat sujuvasti. Ihan kaikkia lankoja ei solmita yhteen, vaan lukijan omille tulkinnoille jää tilaa. Kolmiodraaman rinnalla kuvataan myös sukulaistyttö Nooran, hiljattain eronneen Tomin ja tämän luona joka toinen viikonloppu vierailevan Kiia-tyttären vaiheita. Tomin vaaniva ex-anoppi on kuin kauhukuva siitä, mitä Helmistä olisi voinut tulla, jos hän olisi valinnut toisin.

Mikä sitten sai Helmin selviämään ilman katkeruutta, vaikka hänellä oli kannettavanaan paljon muutakin tuskaa ja menetystä kuin se, mitä hän näki ruuhkaisella asemalla ennen kymmentä vaille kuuden junaa eräänä keväisenä iltana? Helmin pelasti Volvo, jonka ratissa hän kiersi maaseutua, selvitti ajatuksiaan ja teki päätöksensä.

Tästä lukukokemuksesta jäi mieleen lämpö. Melkein tekisi mieli onnellisena itkeä sitä, miten ihmiset voivat valita myös oikein, ja sitä, miten kauniisti kieli joidenkin kirjoissa soi.

Nimipäiväsankari Merete Mazzarella ja muita hyväätekeviä naiskirjailijoita

Tuijata-blogissa emännöidään jälkeen kirjabloggaajien Naistenviikko-haastetta. Kuten lukumaratonille puolitoista viikkoa sitten, hyppään myös Naistenviikolle mukaan sen enempää suunnittelematta, Margareetan, Reetan, Marketan ja Maaritin nimipäivänä.

Myös suomalaisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan Merete Mazzarellan etunimi kuuluu samaan, Margaret-nimestä juontuvaan nimiperheeseen. Voin melkein kuvitella Mazzarellan siemailevan kahvia Tammisaaressa miehensä L.:n ja joidenkin ystävien kanssa juuri nyt, lämpimässä ja lempeässä  heinäkuun illassa. Keskustelu on versoo moneen suuntaan älykkäänä ja inspiroivana kuin kerrassaan Mazzarellan kirjoissa.

Aloitin Mazzarellan lukemisen lukioikäisenä kirjasta Silloin et koskaan ole yksin. Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta. Sittemmin olen lukenut lähes kaikki Mazzarellan teokset, viimeksi uusimman, Aurinkokissan vuoden, jonka sain loppuun tänään. Luin Aurinkokissaa pienissä pätkissä lomaviikolla, jolloin oli paljon kaikenlaista nähtävää ja koettavaa, paljon hyörinää ja sosiaalista elämää. Mazzarellan keskusteleva, soljuva esseeääni rauhoitti ja elvytti, kun maisemat vaihtuivat ja elämystulva tuotti melkein ähkyn.

Kirjoitan Aurinkokissasta tarkemmin myöhemmin omassa postauksessaan. Rupesin miettimään, ketkä muut naiskirjailijat (miehiäkin on, mutta mennään nyt teeman mukaisesti) kirjoittavat niin, että lukija on kuin kahvilla tai pidemmällä vierailulla, höyryävien patojen tai teekuppien äärellä heidän luonaan, keskustelemassa, viihtymässä, olemassa ja virkistymässä. Juuri tällä hetkellä mieleen tulevat ainakin  Eeva Kilpi, Alice Munro, Carol Shields, runoilija Mary Oliver, Tove Jansson. Näiden kirjailijoiden seurassa kokee tulevansa hyväksytyksi omana itsenään – tai oikeastaan unohtaa itsensä kuunnellessaan ja avautuessaan uusille ajatuksille ja näkökulmille.

Kenen luona sinä koet olevasi kuin kotonasi kirjan sivuilla?

Kesälukumaraton 10.7.: Päivittyvä postaus

Aurinkoista lauantai-iltaa! Hyppään vauhdissa mukaan Blogistanian Kesälukumaratoniin. Virallinen maratoonauspäivä on huomenna 10.7., mutta aloittaa saa halutessaan jo tänään ja vastaavasti huomenna aloittaneet saavat jatkaa maanantain puolelle. Itse aloitan klo 20.00 tänä iltana ja lopettelen huomenna samaan aikaan. Kuten useimmat kanssabloggaajat, aion minäkin nukkua jokseenkin normaalimittaiset yöunet, lepuuttaa välillä silmiä katsomalla kaukaisuuteen ja syödä muutenkin kuin koko ajan kirja kädessä.

Koska innostuin maratoniin mukaan vasta viime tingassa, minulla ei ole kaunista kirjapinoa, hienoja eväitä eikä tarkkoja lukusuunnitelmia. Aloitan kirjastosta lainatuilla Paula Hawkinsin e-kirjalla Nainen junassa, ja lisäksi ajattelin valita luettavaa seuraavista kirjoista:

Yuval Noah Hariri: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.
Tommi Kinnunen: Lopotti 
Alnaldur indriðason  : Menneet ja kadonneet 
Louise Penny: Naivistin kuolema
Tim Birkhead: Lintujen viisaus
Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Otan mielellään vastaan suosituksia ja ehdotuksia edellä mainituista kirjoista! Lasken maratoniin mukaan myös lapsille lukemisen, joten sivuja saattaa kertyä edellisten lisäksi esimerkiksi Saariston lapsista ja Prinsessa Pikkiriikistä. Varmaa on ainakin se, että tästä tulee hauskaa! Päivitän kuulumisia tähän postaukseen noin parin tunnin välein päivä- ja ilta-aikaan.


Lisätietoa Blogistanian yhteisestä lukumaratonista löytyy Ja kaikkea muuta -blogista. Mukaan on ilmoittautunut jo yli 85 lukijaa!


Etappeja:

La 9.7. Klo 23.30: Maraton-aikaa on kulunut 3,5 tuntia, josta varsinaista lukuaikaa noin pari tuntia. Nyt iltatoimien jälkeen jatkan lukemista. Nainen junassa on vetävä ja sopivan creepy, mutta puhelimelta lukeminen on rasittavaa. Jossain vaiheessa pitää varmaan harkita lukulaitteen hankkimista – jos sitä kautta tulisi luettua enemmän e-kirjoja ja madallettua kirjapinoja.

Su 10.7. klo 13.20: Huomentapäivää! Valvoin myöhään kirjan ääressä, mutta puhelimen ruudulta lukeminen alkoi rasittaa silmiä. Vaihdoin kirjan lennossa Jenni Pääskysaaren kirjaan Tyttö sinä olet... , joka oli painavasta asiasta huolimatta kevyt ja iloinen luettava. Myös lasten iltasatukirja tulikin "pinon ulkopuolelta" ja luin kuusi sivua Erich Kästnerin Lisen ja Lotten salaisuutta. Luettuna siis tähän mennessä 136s. (Pääskysaari) + 6s. (Kästner) + Hawkinsia ehkä noin puoleenväliin. Tänään olen nukkunut myöhään ja puuhaillut kaikenlaista muuta, mutta Nainen junassa etenee, rinnalla kulkee Menneet ja kadonneet. Ihanaa sunnuntaita!

Su 10.7. klo 22.30: Suvisunnuntain iltaa! Maraton päättyi osaltani pari tuntia sitten. Aika vähän ehdin loppujen lopuksi lukea; aikaa vei muun muassa muurinpohjalettuja paistaminen lämpimässä illassa. Edellisen päivityksen lukuihin lisään Menneet ja kadonneet (283 sivua, tykkäsin!), Nainen junassa on edelleen sivulla x.  Eli lukusalsdo 425 + x (pitää yrittää selvittää e-kirjan sivua vastaava sivunumero.

Fiilikset maratonin suhteen ovat vähän kaksijakoiset: pitäisi taas joskus koettaa järjestää optimaaliset olosuhteet lukemiselle, niin pääsisi oikein tunnelmaan. Kivaa tä oli näinkin,ex tempore ja muiden puuhien lomassa.

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Laura Lähteenmäki: Korkea aika
Wsoy 2016, 280 sivua.

Pitkään ennen kaikkea nuortenkirjoistaan, kuten North End -dystopiasarjasta ja Iskelmiä-romaanista tunnettu Laura Lähteenmäki vakuuttaa myös monitahoisten sukuromaanien kirjoittajana. Perheiden sisäisiä ja välisiä jännitteitä kerivä Korkea aika hurmasi ennen kaikkea kielellään. Kaunista luonnon, rakennusten ja taiteenkin kuvausta ryydittävät muutamat murteelliset repliikit sekä kuhunkin kuvattavaan aikakauteen sopiva sanasto. Myös henkilöiden kokemat tunteet tulevat kuin iholle.

Korkea aika muistuttaa teemoiltaan ja tunnelmiltaan kirjailijan edellistä aikuisten romaania Ikkunat yöhön. Romaanien miljöissäkin tuntuu olevan niin paljon samaa – on kukoistavia maatiloja, joista tulee unohdettuja kesäpaikkoja – että välillä odotin ihan kohta hoksaavani jonkin yhteyden romaanien välillä. Kenties jokin aiemman romaanin päähenkilö olisi tässä sivuhenkilönä? Tällaista yhteyttä en kuitenkaan löytänyt, vaan Lähteenmäen uusimmassa on ihan oma henkilögalleriansa. Siinä missä Ikkunat yöhön oli ennen muuta naisten ja äitien tarina, Korkea aika antaa enemmän tilaa myös aviomiesten, veljien ja isien näkökulmille.

Näkökulmahenkilöitä, samoin kuin aikatasoja, tuntuu olevan vähän liikaakin näinkin tiiviiseen romaaniin. Vahvimmin koin nuoren Annan ja Heljän hahmot ja näkökulmat ja tulin ihan surulliseksi siitä, millaiseksi Annan elämä, ja ennen kaikkea Annan persoona, muuttuivat.

Kirjoitin pari vuotta sitten Ikkunat yöhön -romaanista, että kirjan henkilöhahmot tuntuvat jatkavan elämäänsä tarinan ulkopuolellakin, pitävät siis osan salaisuuksista itsellään. Saman voin sanoa Korkeasta ajastakin ja sen henkilöistä. Lukijalle jää niin henkilökuvauksessa kuin juonessakin kutkuttavia aukkoja, jotka saa täyttää itse.

Romaanin loppu on varsin monitulkintainen. Peilaan sitä prologiin ja teen oman tulkintani siitä, "mitä tapahtui todella", mutta toisenlaisetkin tulkinnat ovat perusteltuja. Vielä enemmän kuin se, mitä on tapahtunut romaanin maailmassa joskus kauan sitten, jää kutkuttamaan se, mitä tapahtuu kansien sulkeutumisen jälkeen esimerkiksi Saanalle ja Emmalle.


Muissa blogeissa sanottua: Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Ullan luetut kirjat