John Williams: Stoner

John Williams: Stoner
Suom. Ilkka Rekiaro.
Johdanto John McGahern.
Bazar 2015, 306 sivua.

Olin jotenkin antanut itseni luulla, että John Williamsin jälleenlöydetty, alunperin vuonna 1965 julkaistu Stoner olisi ihana kirja. Kertoohan se maanviljelijän pojasta, joka vuonna 1910 lähtee yliopistoon opiskelemaan agronomiaa mutta löytää elinikäisen rakkautensa ja kutsumuksensa englannin kirjallisuuden parista ja jää yliopistoon opettajaksi. Ja olihan tämä ihana kirja, mutta myös raastava ja kipeä. Ajattelin, että ikääntyvästä kirjallisuusmiehestä kertova kirja olisi seesteinen ja vailla suuria ulkoisia tapahtumia, mutta olin osittain väärässä siinäkin. Luin Stoneria sydän pamppaillen: halusin tietää, mitä päähenkilölle käy, ja samalla painostava tunnelma sai aavistamaan monien tapahtumakulkujen lopputuloksen.

John Williams piirtää herkin vedoin näkyviin kömpelön nuorenmiehen, joka ei ymmärrä mitään englannin kirjallisuuden alkeiskurssista mutta juuri siksi haluaa tietää enemmän. William Stoner seuraa kutsumustaan, vaihtaa pääainetta eikä enää palaa kotitilalle, vaikka se merkitseekin maanviljelijävanhempien jättämistä oman onnensa nojaan. Williamin isä viljelee vuosikymmenet karua ja kuivaa maaperää, mutta hänen poikansa ei lopulta pääse sen helpommalla: myös Stonerin työura on kivisen kasken kyntämistä ja kuivan pellon kääntämistä.

Stoner on kehityskertomus, mutta myös tarina äärimmäisestä henkisestä väkivallasta kotona ja työpaikalla. Stoner erehtyy rakkaudessa ja hänen perhe-elämästään tulee käsittämätön helvetti; työpaikalla hänen tinkimätön oikeudentajunsa ja mielistelemättömyytensä tekee laitoksen johtajasta hänen vihollisensa. Stoner hoivaa ja rakastaa tytärtään Gracea hellästi ja omistautuu opetus- ja tutkimustyölleen, mutta hänen rauhaiset soppensa tuhotaan ja toimintaedellytyksensä kavennetaan lähes sietämättömiksi. Molemmat maailmansodat murentavat entisestään Stonerin uskoa kauneuteen ja ihmisyyteen, mutta se ei häviä kokonaan. Kerta toisensa jälkeen Stoner kuitenkin nousee tuhkasta, tyytyy siihen mitä voi saada, saa sen mistä luopuu ja kokee onnen ja merkityksellisyyden hetkiä.

Luin Stoneria ajoittain kuin kauhuromaania: jotkut henkilöhahmoista paljastuvat näennäisen tavallisen tai jopa viehättävän ulkokuorensa alla raateleviksi ihmissusiksi tai verta imeviksi vampyyreiksi – kuvaannollisesti, mutta kuitenkin. Williams onnistuu tekemään oppiaineen suullisesta kuulustelusta hyytävän jännitysnäytelmän ja avioliitosta goottilaisen linnan vankilan. Kirjan tunnelmasta, etelävaltiolaisesta yliopistosta ja sen eksentrisistä hahmoista tuli mieleen Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jokin määrittelemättömämpi, kenties seesteisen pinnan alla kuohuvat tunteet ja kaunis kerronta taas toi mieleeni Marilynne Robinsonin Gileadin.

John Williamsin romaani on ylistys hiljaisille puurtajille, lempeälle vastarinnalle ja kirjallisuudelle.

Stoner on jättänyt jäljen myös Susannaan, Omppuun, Kaisa Reettaan, Katjaan niin Kirjojen kamarissa kuin Lumiomenassakin, Suketukseen, Leena Lumiin, Lauraan, Maijaan, Minnaan , toiseenkin Minnaan ja Arjaan ja Ullaan.

P.S. Omistan tämän postauksen kirjallisuudenopiskeluvuosieni muistolle. (Snif!)

Jukka Itkonen & Elina Warsta: Sirkusjuna saapuu

Jukka Itkonen (teksti) ja Elina Warsta (kuvat): Sirkusjuna saapuu
Lasten Keskus 2015, 92 sivua.

Tämä tuore lastenromaani houkuttelee jo värikkäällä ja tyylikkäällä ulkoasullaankin tarttumaan kirjaan ja lukemaan. Olen ihaillut graafikko Elina Warstan kädenjälkeä monien romaanien kansissa, muun muassa Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden suomennoksen kauniissa ulkoasussa. Sirkusjuna saapuu (jonka nimi, ja vähän tarinassa kukkiva huumorikin, tuo mieleeni muutama vuosi sitten ilmestyneen kuvakirjan Sirkus saapuu kirjastoon) ei ole myöskään silkkoa sisältä, vaan kansien välistä löytyy Warstan eloisa mustavalkokuvitus ja Jukka Itkosen riemastuttava tarina.

Jukka Itkonen on viime vuosina julkaissut erityisesti lasten runoteoksia, ja Sinisen linnan kirjastossakin on luettu esimerkiksi kirjailijan pari vuotta sitten ilmestynyt, Camilla Pentin kuvittama runokirja Kaikki hyvin kasvimaalla sekä talvisia tunnelmapaloja sisältävä Lumilyhdyn valossa. Itkonen on armoitettu riimittelijä, ja siinä missä kirjailijan runot ovat usein tarinallisia, on hänen proosassaan rutkasti runoista tuttua kielellä leikittelyä. Onpa Sirkusjunan sivuilla muutama runonpätkäkin! Parasta on kuitenkin kuvaileva ja kujeileva kieli.

Luimme Sirkusjunan vuorotellen iltasaduksi lapsille, ja tarina syrjäisen ja nuokkuvan Nurkanpyhtään asukkaista – koiranpennusta haaveilevasta Lillista, hänen topakasta äidistään ja isästään, joka löytää elämäänsä uutta sisältöä sirkuksen tykinkuulana – ja pikkukaupungin rauhaa kutittelevista vieraista – sisäpaistista tykkäävästä sirkustirehtööristä, ilmaston lämpenemisestä huolestuneesta pingviinista ja vankikarkurista upposi koko perheeseen. Parhaiden lastenkirjojen tapaan Sirkusjunassa onkin useampia tasoja, jotka aukeavat eri-ikäsille.


Sirkusjunan saapumista on ihasteltu myös Sinisessä keskitiessä, Lukutoukan kulttuurilogissa ja Lastenkirjahyllyssä.

Hyvää kiirastorstain myöhäisiltaa ja kansainvälistä lastenkirjallisuuden päivää!

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Wsoy 2015, 251 sivua.

Kun aika loppuu on kirja, joka yhtä aikaa pakottaa kääntämään sivua, selvittämään, mitä henkilöille tapahtuu, ja toisaalta pysähtymään, vetämään henkeä kesken raastavien tapahtumien ja miettimään, kysymään loputtomiin.

Palkitun kirjailijan Elina Hirvosen kolmas romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, suunnilleen vuoteen 2030. Kun aika loppuu kertoo perheestä, jossa on ollut paljon rakkautta, toivoa ja unelmia, mutta jonka jäsenet ovat ajautuneet erilleen toisistaan. Perheen tarinaa kertoo vuoroin ilmastonmuutoksesta luennoiva Laura-äiti, Somaliassa lääkärinä työskentelevä Aava-sisar ja Aslak-veli; vain käytännön ympäristönsuojeluprojektien parissa työskentelevä Eerik-isä jää romaanissa vaille omaa ääntä. Lauran kertojanääni on hallitsevin ja hän puhuu paljon paitsi äitiydestään, myös avioliitostaan. Samankaltaisen asetelman ja tematiikan vuoksi Hirvosen romaanista tulee mieleen Lionel Shriverin Poikani Kevin (Avain 2006, alkuteos We Need to Talk About Kevin 2003). Myös Hirvosen romaani kuvaa viilttävästi äidin huolta, surua ja syyllisyyttä.

Elina Hirvonen rakentaa romaanissaan yhden monimutkaisen syiden verkoston sille, että jokin kääntyy peruuttamattomalla tavalla väärälle raiteelle ja hyvä muuttuu pahaksi. Välillä rakkauskin tahtoo kääntyä vihaksi, mutta moni henkilöistä säilyttää rakkauden käsittämättömien vihanilmausten keskelläkin. Hirvosen romaanissa kipu ja kärsimys siirtyvät sukupolvien ketjussa eteenpäin, kiire ja väsymys estävät näkemästä lasten tarpeita, yksinäisyys ja häpeä synnyttävät vihaa. Sekä Aava että Aslak ovat jääneet paitsi tärkeitä yhteyden kokemuksia lapsuudessaan ja nuoruudessaan, mutta sisarukset kanavoivat kipunsa hyvin eri tavoin.

Kun aika loppuu muistuttaa monin tavoin Hirvosen esikoisromaania Että hän muistaisi saman (Avain 2005): keskiössä on sisaren ja veljen läheinen mutta kompleksinen suhde ja jokin ihmiset pysäyttävä tragedia, terroriteko. Esikoisromaanissa tuo tragedia oli WTC:n torneihin kohdistunut isku, Kun aika loppuu -romaanissa oman perheenjäsenen tekemä järkyttävä rikos. En ole lukenut Hirvosen toista romaania, Kauimpana kuolemasta, mutta ainakin näitä kahta muuta romaania luonnehtii todella kaunis kieli, jolla toisinaan kuvataan raadollisiakin asioita mutta

Siitä on jo kymmenisen vuotta, kun luin Että hän muistaisi saman, joten muistikuvani siitä ovat lievästi sanottuna hatarat, mutta uskallan sanoa, että Hirvonen on kehittynyt kirjailijana huimasti – eikä esikoinenkaan mikään vaatimaton suoritus ollut, sehän oli Finlandia-ehdokkaanakin! Hirvosen juuri ilmestyneessä kirjassa on enemmän syvyyttä, konkretiaa ja monisärmäisyyttä kuin esikoisessa, joka oli pitkälti sinänsä viehättävää runollista haahuilua ja jonka kuvaama suru ja kärsimys kaikessa riipivyydessäänkin tuntui jotenkin vielä ymmärrettävältä. Mutta kuinka ymmärtää sitä, mitä Hirvonen kuvaa romaanissaan Kun aika loppuu? Tapahtumia ja kehityskulkuja, joille ei edes halua löytää nimeä, saati selitystä. Tärkeämpää kuin ymmärtää onkin, kuten Aava ajattelee, puolustaa elämän merkitystä, sitä sitkeämmin, mitä turhauttavammalta, toivottomammalta ja lohduttomammalta se tuntuu.

Per Petterson: En suostu

Per Petterson: En suostu
Jeg nekter, suom. Katriina Huttunen.
Otava 2014, 243 sivua.

Norjalaiskirjailija Per Pettersonin kolmas suomennettu romaani on kipeänkaunis ja melankolinen kirja, jossa lapsuudenystävät kohtaavat vuosien jälkeen, elämän ja omien valintojen kuljetettua heitä eri suuntiin. Jostain syystä kirjasta oli vaikea saada otetta – vaikka romaanin alkutilanne on tavallaan pysäyttävä ja vaikuttava, oli Pettersonin kerrontaan ja teoksen kuulaaseen kieleen (suomennos Katriina Huttunen) ihana tempautua.

Olen lukenut Pettersonilta aiemmin Kirottu ajan katoava virta, josta pidin todella paljon. Hevosvarkaat vielä odottelee vuoroaan kirjahyllyssä. (Sivumennen sanoen, yksikään Pettersonin suomennosten nimistä ei ole sellainen, joka itsessään houkuttelee lukemaan kirjan.) Pidin Katoavasta virrasta ehkä enemmän kuin tästä uusimmasta, vaikka tästäkin siis pidin paljon. Koska luin juuri Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä, en voi olla vertaamatta näitä kahta teosta: molemmat ovat nuorten miesten kasvu- ja kehityskertomuksia, joskin Petterson kuvaa päähenkilöitään myös keski-iässä, molemmissa kuvataan 1970-lukua (Pettersonilla tosin vain takaumien kautta siinä missä Jalosen romaani sijoittuu täysin lähimenneisyyteen) ja molempien kerronta on vähäeleisyydessään kaunista, kätkien pinnan alle suuria tunteita.

Ja sitten on tietenkin Pettersonin maamiehen, Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Osittain omaelämäkerrallisessa romaanissa Heivoll kertoo kahden norjalaisessa pikkukaupungissa kasvavan pojan ja nuoren miehen tarinan. Molemmilla on kasvukipunsa ja kompleksinen isäsuhteensa, mutta toisesta nuorukaisesta tulee kirjailija ja toisesta tuhopolttaja. Myös En suostu -romaanin päähenkilöt,  lapsuudenystävykset Tommy ja Jim, ovat osin omien valintojensa ja osin olosuhteiden ja lähtokohtien  vuoksi päätyneet elämään aivan erilaista elämää, mutta kohtaamisen jälkeinen päivä muuttaa paljon.

Voisiko olla rakastamatta romaania, jossa pappi sanoo, että "vohvelit ja lapset kuuluvat taivasten valtakuntaan"?

Pettersonin romaani on luettu myös ainakin Kirjainten virrassa, Lumiomenassa, Ilselässä ja Kannesta kanteen -blogissa.

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja
Blokadnyi dvevnik Leny Muhinoi, suom. Pauli Tapio.
Esipuhe Markku Kangaspuro, loppusanat Valentin Kovaltsuk,
Aleksandr Rupasov ja Aleksandr Tsistikov.
Bazar 2014, 291 sivua.

Löysin Galjalta Franklinin Luonnonhistorian ensimmäisen osan. Ne ovat ihmeellisiä kirjoja. Aion lukea ne ja kirjoittaa päiväkirjaan otteita. Haluaisin hankkia jostakin vitsoja ja varpuja saadakseni pian nähdä kevään ensi lehdet. Aina kun alan ajatella tulevaa ammattiani, palaan kuitenkin eäintieteilijän työhön. Se vetää minua puoleensa kaikkia muita enemmän. Kallein haaveeni on tulla eläiniteteilijäksi ja ajan kanssa se kyllä toteutuu. Minusta tulee Neuvostoliiton Tiedeakatemian eläintutkija. Minut lähetetään tutkimusmatkoille. Matkustan maan eri kolkkiin ja palatessani kannan korteni yleisen tietämyksen kekoon.

Näin kirjoitti 17-vuotias Lena Muhina päiväkirjaansa Leningradissa 21.3.1942, kun saksan armeijan sotilaat olivat piirittäneet kaupunkia puoli vuotta. Muhinan julkaistu päiväkirja kattaa vuoden ajanjakson, toukokuusta 1941 toukokuuhun 1942, mutta syyskuussa 1941 alkanut Leningradin piiritys kesti kaikkiaan 900 päivää, aina tammikuuhun 1944. Halusin lainata nuoren Lenan päiväkirjasta jotakin valoisaa kohtaa, katkelmaa, jossa Lena katsoo tulevaisuuteen, aistii alkavan kevään valon ja lämmön. Suurin osa Lenan piirityksenaikaisista merkinnöistä käsittelee kuitenkin karua ja raskasta nykyhetkeä: leipäannoksen riittävyyttä, nälkää joka lopulta riuduttaa Lenan äidin kuoliaaksi, kylmyyttä, kovaa työtä ja pelkoa. Piirityspäiväkirja on raskas lukukokemus, mutta sitä ei ole suotta kehuttu elävästä kerronnasta.

Kuten muitakin sodanaikaisia, nuorten kirjoittamia päiväkirjoja – esimerkiksi Anne Frankin nuoren tytön päiväkirjaa, Helen Berrin päiväkirjaa tai Zlatan päiväkirjaa – lukiessa, myös Piirityspäiväkirjan äärellä kiinnitän huomiota siihen, millaista kirjoittajan elämä on ollut ennen sodan puhkemista tai tilanteen kiristymistä piiritystilanteeksi tai piiloutumiseksi ja siihen, mitä nuori haaveilee ja suunnittelee kriisin jälkeisenä aikana tekevänsä. Sekä tietenkin siihen, mitä me nyt tiedämme päiväkirjojen kirjoittajien kohtaloista. Kaiken kärsimyksen jälkeen Lenalle kävi sikäli hyvin, että hän selvisi piirityksestä hengissä ja kuoli vasta 66-vuotiaana, Moskovassa vuonna 1991.

Lenasta ei tullut eläintieteilijää, mutta hän opiskeli sodan jälkeen Leningradin taideteollisessa korkeakoulussa ja valmistui erityisalanaan mosaiikkitaide. Lena teki töitä erilaisissa tehtaissa ja konepajoissa ja kaipasi Leningradin oopperoihin ja museoihin, jotka olivat olleet kiinteä osa hänen lapsuudenmaailmaansa äidin työn vuoksi. Piirityksenaikaisista kokemuksistaan Lena ei puhunut koskaan kenellekään, mutta hänen päiväkirjansa päätyi Poliittisten ja historiallisten dokumenttien keskusarkistoon Pietariin ja lopulta julkaistuksi kirjaksi, ikkunaksi yhteen monista julmista ajanjaksoista toisen maailmansodan aikana.

Kirjasta lisää: Sheferijm, Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus,

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
Otava 2014, 509 sivua.

Olen siitä oikeastaan varma. Kaikissa on kaikki omat ajat. Ajat on harsokankaita vieri vieressä ettei kauimmaisia enää erota uudempien takaa. Ei vanheneminen ole sen kummallisempaa kuin entisten aikojen pinoamista. Ei se silti näytä helpolta vaikka on jo noin vanha. Kun tietää sellaisen asian että kohta ne kuolevat, sattuu sisään mutta kuitenkin tuntuu ulkopuoliselta kuin välissä olisi ikkunalasi.

Autofiktiivinen romaani Miehiä ja ihmisiä on tavallaan jatkoa Jalosen muutama vuosi sitten julkaisemalle Poikakirjalle.   Poikakirjassa eletään 1960-luvun alkua ja Suomen käymien sotien arvet tuntuvat vielä kipeinä ja pienelle koulupojalle osin käsittämättöminä. Elanto on tiukassa ja poikakoulussa on kova kuri. Miehiä ja ihmisiä -romaanissa fiktiivinen Olli on jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja käy lukion ensimmäistä luokkaa. Perhe kamppailee edelleen rahavaikeuksien kanssa, mutta yleinen ilmapiiri on vapaampi ja kasvukivuista huolimatta päähenkilön tarinassa on kesäistä valoa ja lämpöä, nuoruuden huolettomuutta.

On jännä sattuma, että kahdessa viime vuonna ilmestyneessä kotimaisessa kaunokirjassa viitataan John Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä (Mice and Men). Tiina Raevaaran pienoisromaani Laukaisu on eräänlainen Hiiriä ja ihmisiä -pastissi, jossa henkilöhahmojen ajatusmaailmat, teot ja ratkaisut peilaavat Steinbeckin teoksen henkilöhahmojen tekoja ja valintoja. Jalosen kirjalla on samantapainen intertekstuaalinen suhde Steinbeckiin, ja kuten Raevaaran kirjassa, myös Jalosen autofiktiossa henkilöhahmo tai henkilöhahmot lukevat Hiiriä ja ihmisiä – Laukaisun Pauliina luki muistaakseni kirjaa yliopiston kirjallisuuden pääsykokeisiin, mutta myös huvin vuoksi useaan kertaan. Jalonen viittaa Steinbeckiin jo kirjansa nimessä, joka saa rinnastamaan miehet ja hiiret, ja nimi selittyy fiktiivisessä tarinassa mainitulla, väärinmuistetulla kirjannimellä.

Romaanin kerronta on varsin lakonista, mutta samalla pakahduttavan täynnä tunnetta. Päähenkilö käy läpi monia fyysisiä ja psyykkisiä myllerryksiä, mutta näitä sydämen oppivuosia ei kuvata sentimentaalisesti vaan ulkokohtaisen toteavasti. Tekstistä huokuva kauneus ja viisaus on kerroksista kuin "harsokankaat vieri vieressä ettei kauimmaisia enää erota uudempien takaa".

Miehiä ja ihmisiä on ihastuttanut toisaallakin: Ilselä, Kirjapolkuni, Luetut, lukemattomat, Kirjakaapin kummitus, Tuijata, Lukukausi, Kulttuuri kukoistaa

Paula Moilanen & Ulla Etto: Repun salaisuus

Paula Moilanen (teksti) ja Ulla Etto (kuvat): Repun salaisuus.
Lasten Keskus 2014, 163 sivua.

Paavolla oli paluumatkalla paljon miettimistä. Lauri ja Viljo juoksivat jo kaukana edellä. Hän oli päättänyt, että alkaisi luotsiksi, mutta tilanne oli nyt selvästi mutkistunut. Jos halusi komean virkalakin ja kultaiset nappirivit rintapieliin, olisi mentävä kiertokouluun ja vielä Leppälän kouluunkin. Ehkä hän selviäisi niistä, ja sitten saisi ajella hyvällä veneellä ja katsoa kiikareilla ja soitella Lyylille. Äh, ei millekään Lyylille...

Vuonna 1922 noin kuusivuotias Paavo nauttii kesästä ja venereissuista tuoran (isoisän) kanssa, haaveilee luotsin urasta ja jännittää syksyllä alkavaa kiertokoulua. Vuonna 1946 Paavon tytär Maija aloittaa kansakoulun – isä on kuollut sodassa rintamalla. Vuonna 2014 Maijan lapsenlapsi Iikka saa isoäitinsä luokkaan kertomaan vanhanjan koulunkäynnistä. Sukupolvien ketjussa on kulkenut mukana puinen, vihreä penaali, ja aikakaudesta riippumatta koulun aloittaminen on jännittävää ja maailmoja avaavaa. Näistä aineksista syntyy Repun salaisuus.

Yllätyin ehkä vähän siitä, miten tietokirjamainen Repun salaisuus on. Olen kyllä lukenut samojen tekijöiden Keinuhevosen joitakin vuosia sitten ja se taisi edustaa aika lailla samaa tyylilajia. Periaatteessa Repun salaisuus siis kertoo fiktiivisen tarinan tai oikeastaan kolmessa aikatasossa tapahtuvan, kolmeen eri päähenkilöön keskittyvän tarinasikermän, mutta historiallinen ajankuva menee juonenkäänteiden edelle. Siksi kirjaa on ajoittain hieman puuduttavaa lukea: esimerkiksi Paavon ajatukset ja muiden repliikit selittävät 1920-luvun oloja ja erilaisten esineiden ja työvaiheiden kuvaukset pysäyttävät kerronnan. Kokonaisuutena Repun salaisuus kuitenkin toimii ja rakentaa jonkinlaisen jännitteenkin eri aikatasojen välille. Teoksen tulkitseminen pikemminkin kertovana tietokirjana kuin historiallisena lastenromaanina asettaa lukijan odotukset oikeaan asentoon.

Jokaisen luvun lopussa on hyödyllinen sanasto, joka kertoo nykylukikalle esimerkiksi sen, mikä on pöklinkäinen (perkaamattomana suolattu mäditön silakka) tai rihvelitaulu (saviliuskeesta tehty kirjoitusalusta). Meillä Repun salaisuus luettiin iltasatuna, ja oli mielenkiintoista huomata, miten monet vanhahtavatkin sanat olivat vanhemmille tuttuja mutta lapsille uusia – ja miten monet koulunkäyntiin liittyvät sanat olivat alunperin tulleet tutuksi Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä!

Luetaanko tämä -blogin Kia on esitellyt Repun salaisuuden täällä ja kirjan pohjalta kehittelemänsä äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä historiaa yhdistävän opetusjakson täällä.