Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Tammi 2011, 175 sivua.

Vedin syvään henkeä, katselin rauhassa ympärilleni, silmäilin vielä kerran portaikkoa josta olin suoriutunut ylös, ja rupesin pohtimaan seuraavaa siirtoa. Kolmaskymmenes syntymäpäiväni oli aivan nurkan takana. Pian minua ei enää pidettäisi nuorena, olin tulossa siihen ikään. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta päähäni pälkähti idea kirjoittaa romaani.

Seuraavaa Murakami-suomennosta 1Q84 odotellessani luin Haruki Murakamin omaelämäkerrallisen teoksen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Juokseminen ei ole minua henkilökohtaisesti kiinnostava aihe, mutta Murakami osaa kirjoittaa siitäkin kiehtovasti. Parhaita kirjassa ovat kuitenkin ne kohdat, joissa Murakami puhuu kirjoittamisestaan. Juokseminen ja kirjoittaminen kietoutuvatkin monin tavoin yhteen Murakamin elämässä: hän juoksee elääkseen mahdollisimman kauan terveenä ja voidakseen kirjoittaa, ja toisaalta työskentely vapaana kirjailijana säästää hänet ruuhkaisilta työmatkoilta ja meluisilta toimistoilta ja jättää näin ollen aikaa juoksemiselle.

Sen enempää juokseminen kuin kirjoittaminenkaan eivät aina tunnu houkuttelevilta, mutta molempia on tehtävä säännöllisesti, jotta pysyisi vireessä ja saisi myös nauttia siitä, kun matka tai teksti kulkee. Yhteistä on myös se, että kummankin toiminnan motivaatio kumpuaa sisältäpäin ja sekä juoksija että kirjailija haluaa voittaa ennen kaikkea itsensä, onnistua tavoitteessaan.

Oli kiinnostava lukea Murakamin tiestä kirjailijaksi: liki kolmikymppiseksi hän pyöritti vaimonsa kanssa baaria, mutta myi yrityksensä voidakseen keskittyä kirjoittamiseen. Romaanikirjailijan ura ei ollut Murakamille pitkän tähtäimen haave vaan pikemminkin ilmestyksenomainen päähänpisto, jota hän sitten alkoi toteuttaa määrätietoisesti.

Murakami sanoo, että romaanien kirjoittaminen on hänelle kovaa työtä: hänen on kaivettava ankarasti löytääkseen luovuuden lähteensä. Tämän hän kokee myös vahvuudeksi: jos yksi lähde ehtyy, hän voi alkaa kaivaa toisaalla. Kuitenkin tärkein edellytys romaanikirjailijalle on lahjakkuus, sillä edes paras auto ei liiku, ellei tankissa ole polttoainetta. Toiseksi tärkeintä on keskittyminen ja kolmantena edellytyksenä on kestävyys (ominaisuus, jota Murakami harjoittaa myös juostessaan).

Kirjoittaminen edellyttää säännöllisiä elämäntapoja ja ulkoisesti rauhallisia elämää. Murakamin kohdalla tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että hän menee varhain nukkumaan ja nousee yhtä aikaa auringon kanssa. Iltarientoihin ja vilkkaaseen seuraelämään ei ole aikaa, sillä tärkeintä on antaa parastaan lukijoille. Norwegian Woodia, Kafkaa rannalla ja Sputnik-rakastettuani rakastavan lukijan sydän sulaa viimeistään siinä vaiheessa, kun Murakami kuvailee suhdettaan lukijoihin:

En näe lukijoitteni kasvoja, joten ihmissuhteemme on tavallaan käsitteellinen, mutta olen johdonmukaisesti pitänyt tätä näkymätöntä, käsitteellistä ihmissuhdetta elämäni tärkeimpänä asiana. 


Kirjasta on blogannut aivan äskettäin myös Sara, jonka postauksesta löytyy linkkejä muihin arvioihin.

P.S. Muutamat kirjabloggaajat fanittavat syvästi sekä Murakamia että Irvingiä, ja heille tässä Juoksukirjassa onkin eräs herkullinen kohtaus, kun Murakami muistelee juosseensa John Irvingin kanssa Central Parkissa vuonna 1983, ollessaan parhaillaan kääntämässä japaniksi Irvingin romaania Setting Free the Bears (suom. Vapauttakaa karhut, Tammi 2012)