Astrid Lindgren & Ilon Wikland: Minäkin haluan siskon ja Minäkin tahdon kouluun

Astrid Lindgren (teksti) ja Ilon Wikland (kuvitus):  

Minäkin haluan siskon
Jag vill också ha ett syskon, suom. Kerttu Piskonen.
Wsoy 2011 (5. painos), 32 sivua.

Minäkin tahdon kouluun
Jag vill också gå i skolan, suom. Riitta Mäyrälä.
Wsoy 1989 (3. painos), 32 sivua.

Iki-ihanan kirjailija–kuvittaja -työparin, Astrid Lindgrenin ja Ilon Wiklandin, kuvakirjat Minäkin haluan siskon ja Minäkin tahdon kouluun ovat sisarusteoksia monessa mielessä. Nimiä ja kuvakirjan ulkoasua myöten kirjat ovat samaa sarjaa, ja sisaruus on molemmissa kirjoissa tärkeänä teemana, Minäkin haluan siskon -kirjassa toki eksplisiittisemmin. Molempia kirjoja olen toivonut omakseni siitä asti, kun luin Karoliina ne esitteli Kirjavassa kammarissa, unohtamatta toisen yhtä vannoutuneen Lindgren–Wikland fanin Katjan kirjoitusta Minäkin haluan siskon -kirjasta Lumiomenassa. Kumpaakaan kirjaa en muista lapsuudestani, mutta ne ovat tutunoloisia – ehkä olen kuunnellut tai katsellut niitä kerhossa, eskarissa tai kirjastolainoina. Tai sitten tuttuuden tunne johtuu siitä, että kaksi muuta Lindgren–Wiklund -kirjaa, joihin olen varmasti tutustunut jo lapsena, Osaa Lottakin ajaa ja Lotta osaa mitä vain, ovat kuvitustyyliltään ja tunnelmaltaan hyvinkin samanlaisia, vaikka kertovat eri perheiden lapsista.

Nyt molemmat kuvakirja-aarteet ovat kuitenkin onnellisesti omassa hyllyssä; Minäkin haluan siskon on yhä myynnissä ja löytyi varsin edullisesti verkkokirjakaupasta. Minäkin tahdon kouluun oli kinkkisempi, sillä sen uusin painos(sekin jo muutaman vuoden takaa) on Wiklandin sijasta Katrin Engelkingin kuvittama ja se on suunnattu omatoimista lukemista aloitteleville esi- ja ensiluokkalaisille. On selvää, että kenenkään muun kuin Wiklandin kuvitus ei tässä tapauksessa kelpaa – onneksi löysin oikean kirjan kuitenkin hyväkuntoisena ja sopuhintaan netistä. Kirjoja on luettu ahkerasti, erityisesti tänä vuonna kaksi vuotta täyttävä kuopukseni tuntuu rakastavan Wiklandin värikuvia. Etenkin Minäkin haluan siskon on nuoren neidin mieleen; sen kuvitus onkin oikein erityisen iloista ja värikylläistä, siinä missä Minäkin tahdon kouluun -kirjassa Wiklandin piirrosjälki on jotenkin herkkäviivaisempaa ja värit vaaleammat ja murretummat.

Minäkin haluan siskon käsittelee sisaruskateutta kahdessakin mielessä: ensin (iältään enkä noin kolme-nelivuotias?) Petteri on vähän kateellinen naapurin Jannelle, joka vaunuttelee tuoretta pikkusisarustaan pihalla, ja toivoo itselleenkin pikkusisarusta. Yllättäen toive onkin hyvää vauhtia toteutumassa, mutta kun pikkusisko sittek syntyy, alkaa sisaruskateuden seuraava muoto: Petteriä harmittaa kaikki se aika ja huomio, jota vanhemat antavat vauvalle. Mustasukkaisuus menee kuitenkin ohi, kun Petteri ymmärtää olleensa itse aikanaan samanlainen avuton rääpäle ja alkaa auttaa äitiä pikkusiskon hoidossa, sanalla tutustuen tähän paremmin. Ja kun Leena-sisko kasvaa, hänestä saa kivan leikkikaverin. Leenasta on seuraa etenkin silloin, kun perheeseen syntyy kolmas lapsi ja Petteri huomaa, että nyt Leena onkin iso, ainakin Matti-vauvaan verrattuna.

Kirjassa Minäkin tahdon kouluun Petteri ja Leena ovat suunnilleen saman ikäisiä kuin Minäkin haluan siskon -kirjan lopussa. Ottaen huomioon, että edellisen kirjan perusteella Petterillä ja Leenalla on vähintään kolmen vuoden ikäero, luultavasti suurempikin, voisin kuvitella Petterin olevan tässä kirjassa 8–9 -vuotias ja Leenan noin 5-vuotias. Leenaa harmittaa, kun hän ei vielä saa käydä koulua, ja myös uteliaisuus kalvaa: millaista siellä koulussa on? Petteri tarjoutuu esittelemään koulunsa Leenalle, ja niinpä eräänä päivänä Leena menee muitta mutkitta Petterin mukana tämän luokkaan. Herttainen toivottaa vieraan tervetulleeksi, ja Leena pääsee mukaan isompien tyttöjen välituntileikkeihinkin.

Molemmat Petteri ja Leena -kirjat käsittelevät aiheitaan hyvin idyllisesti ja herttaisesti. Sellaisia nämä kirjat saavat ollakin, mutta olen kyllä iloinen, että koulukateudesta on olemassa myös Nopolan siskosten hulvaton kirja,
Heinähattu, Vilttitossu ja ärhkäkkä koululainen, ja sisaruskateudesta on tehty sellainen läkähdyksiin asti naurattava kirja kuin Teija Rekolan ja Mervi Lindmanin Eetu ja ruma rusina, jonka yritän ehtiä esittelemään lähiaikoina. Onneksi on monenlaisia kirjoja, ja Lindgrenin ja Wiklandin luomat, arjenkin kultamaat idyllit ovat suloisia keitaita.