Johanna Venho ja Marjo Nygård: Otto loikkaa ojan yli

Johanna Venho ja Marjo Nygård: Otto loikkaa ojan yli. 
Kertomus koulun alkamisesta.
Kirjapaja 2011.

Avaan taskun, ja uniperhonen lehahtaa ulos. Se nousee puhelinlangan ylle, kiertää, kaartaa suurta silmukkaa, sirottelee sinistä. Hilettä sataa, se tarttuu tukkaan, kutittaa poskia, maistuu kielellä mustikalta. Nenään tulee kesätuulen tuoksu. 

Ensin kesä ei tuntunut päättyvän koskaan, mutta äkkiä alkaakin koulu, ensimmäistä kertaa. Otto osaa jo kirjoittaa nimensä ja teroittaa lyijykynänsä, mutta silti häntä jännittää. Onneksi on uniperhonen, sinisiipi, joka livahtaa repun sivutaskuun piiloon ja tulee mukaan kouluun. Koulussa on kiltti mutta topakka opettaja sekä kavereita, joiden kanssa voi pelata futista tai uittaa kaarnalaivoja.

Otto loikkaa ojan yli on kirja koulun alkamisesta, mutta myös kesän muistoista: millaista on syödä eväitä salaisella linnakivellä, leinikkivoita ja kuumaa kaarnaa, emalikupissa matomutavelli, kalanruokakeksit. Kesällä ei ollut kiire minnekään, mutta koulussa kello soi vähän väliä. Otolle päivä on palapeli jota pelaan: tunti ja välitunti, tunti, ruokatunti, välitunti. Otto oppii uusia asioita, mutta aina välillä hän ajattelee perhosta, kesää, äitiä ja isää.

Johanna Venhon teksti on lyyrisen kaunista, pienen pojan mielenmaisema piirtyy herkästi näkyviin. Nygårdin kuvitus sävyttää tarinan tunnelmia: kun Otto on omissa ajatuksissaan ja muistoissaan, ovat kuvat sinisävyisiä, kouluin touhuissa keltainen on määräävä väri. Kuvakirjaksi teoksessa on suhteellisen paljon tekstiä ja tarina on hidastempoinen, mietiskelevä. Siniperhonen tuo tarinaan sadunomaisen ulottuvuuden ylittäessään kodin ja koulun, salaisuuksien ja jaettujen asioiden, kesän ja syksyn välisiä rajoja.

Pienelle koulualokkaalle kirjan sanoma on voimaannuttava: minä uskallan, minä pärjään, minä osaan. Menen eteenpäin, tiedon ja kavereiden maailmaan, mutta saan välillä palata mielikuvitukseen, salaisuuksiin, äidin syliin, kesään.