Johanna Venho: Syntysanat

Kannen kuva ladattu Johanna Venhon Valon talossa -blogista. 

Johanna Venho: Syntysanat
Wsoy 2011. 205 sivua.

"Hänen on päästävä eteenpäin, Hanna osaisi täyttää aukot. Kengät ovat märät. Hän on jo pappilan ovella. Hän kertoisi Hannalle mitä muistaa ja muistaisi lisää kertoessaan. On illansuu, hämärä pudonnut kesäkuupihalle, koko rehevä ja kukkiva tuoreenvihreä piha kietoutuu kohta kesäyöhön ja sitten pimeään."

Runoilijana ja lastenkirjailijana tunnetun Johanna Venhon ensimmäinen romaani Syntysanat kertoo kahdesta naisesta: Mesistä, joka hoitaa sairasta äitiään ja kolmea kouluikäistä lastaan Kourankorven kylässä, ja itsenäisestä Hannasta, kirjailijasta, joka muuttaa Mesin naapuriin, vanhaan syrjäiseen pappilaan, jossa on vuosia sitten tapahtunut tragedia. Naisten elämäntilanne on aivan eri, mutta he vetävät toisiaan puoleensa kuin magneetit. Kaikki alkoi siitä, kun Mesi alkoi lukea Hannan Kivilaituri-romaania ja kutsui Hannan pappilaan ajatustensa voimalla. Mesi, joka on lumoutunut Hannan kirjoituksesta, muuttuu Hannan kirjoitukseksi, kun Hanna alkaa kirjoittaa muistiinpanoja Mesistä.

Syntysanat on sivumäärältään lyhyt romaani, mutta niin tiivis, että sitä lukee hitaasti. Kieli on runollista, mutta samalla arkista, kiinni maassa, naisen ruumiissa ja perheenäidin rutiineissa. Olen pitänyt Venhon runoissa erityisesti siitä, miten kauniisti ja kuitenkin kaunistelemattomasti hän kuvaa naiseutta ja äitiyttä,  ja Syntysanoissa on paljon samaa tematiikkaa ja tyyliä. Myös lapsettoman Hannan hahmo on hyvin vahva - en yhtään ihmettele, että itsensä pyykkivuorien ja pyttipannun käryyn hukannut Mesi katselee kotinsa ikkunasta Hannan vahvaa, itsetietoista askellusta.

Vaikka Syntysanat on ennen muuta naisten tarina, siinä on myös kiinnostavia, moniulotteisia mieshahmoja: pappilan poika Aarni, kauas muuttanut ja näköpiiristä kadonnut Mesin nuoruudenrakkaus, joka piirtää Mesille siivet selkään, sekä sympaattinen antikvariaatinpitäjä Muhonen.

Vaikka romaanin hahmot ovat hyvinkin elämänmakuisia, itse tarina on hämmentävä, jotenkin arkaainen. Vanha, erikoisen mallinen ja autioitunut pappila, menneiden sukupolvien synnit, perhesalaisuudet ja naisen ahdistus ahtaassa roolissaan tuovat romaaniin goottilaista tunnelmaa. Syrjäisen Kourankorven lisäksi romaanin maisemana on Venetsia, naamioiden ja kuunvalon kaupunki:

"Mikä siinä oli niin kaunista, sitä ei käsittänyt, rappio, aika, veteen lohkeilevat kultaupotukset. [-- --] Siellä Mesi riisuutuisi ja kastaisi varpaansa suolaveteen, sukeltaisi ja nousisi paljaana pintaan."

Mesin ja Hannan tarinan voi lukea vain maagissävytteisenä tarinana, sen kummemmin pohtimatta, mutta romaanissa avautuu myös polkuja erilaisille tulkinnoille. Jäin miettimään tarinan mehilässymboliikkaa, samoin kuin sitä, ovatko Hanna ja Mesi saman naisen eri puolia, vaihtoehtoisia todellisuuksia samalle naiselle. Mesi ja Hanna ovat toistensa peilejä; kumpikin saa toisen kysymään: entä jos minäkin...

Syntysanat on voimaannuttava kirja; vaikka sekä Mesillä että Hannalla on kipunsa ja kolhunsa, he selvityvät, löytävät oman tilan ja tavan olla. Mesi antaa Hannalle tarinan, Hanna Mesille sanat. Syntysanat toimivat.

"Ei unohdusta olekaan, kaikki tapahtunut oli tallella muistin pohjamudissa, kuplivan, liikahtelevan saven alla, ja jokin sukellus ja pohjakosketus oli saanut hänet tarttumaan Hannan kirjaan."

Syntysanoista on kirjoittanut myös Minna - ja nyt myös Katja.