Kirsti Kuronen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee

Kirsti Kuronen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee
Karisto 2014, 149 sivua.

Nyt en kuitenkaan taida rustailla mitään perusviliä eli kirjata kavereiden toilailuja ja tarkastella mikroskoopilla omaa napanöyhtääni. Tahdon tarjoilla entistä pahempaa sillisalaattia: irtovitsejä, irtokirjoitusharjoituksia, irtotehtäviä, irtotietovisoja, irtovinkkejä, irtoleikkejä, irtohuulia - ja bonuksena vielä jotain irrallista.

Olen kiinnostunut kirjoitusoppaista – kaiken ikäisille ja kaikista genreistä – ja olen tykännyt aiemmin lukemistani Kirsti Kurosen kirjoista, erityisesti nuortenromaanista Omenapuu laulaa – siinäpä syyt tarttua noin kymmen-kaksitoistavuotiaille (pojille) suunnattuun kirjoitusoppaaseen Vili Voipio kyhää ja kynäilee. Vili Voipio on seikkaillut aiemmin kuudessa varhaisnuortenromaanissa, joihin en ole tutustunut, mutta ymmärtääksen Kyhää ja kynälee on samaa tyylilajia fiktiivisten kirjojen kanssa, siis rentoa ja humoristista, paikoin varsin itseironista menoa.

Vili Voipio kuvaa itse varsin osuvasti kirjaa sen esipuheessa eli "Alkupaloissa" (ks. tämän postauksen alun lainaus). Varsinaisia kirjoitusharjoituksia tai kirjoitusvinkkejä lukijoille on lopultakin aika vähän, ja niitä on vähän hankala hahmottaa kertovan tekstin seasta - erilaiset tieotolaatikot ja ranskalaiset viivat olisivat tuoneet kirjaan selkeyttä ja eloa, kuvituksesta puhumattakaan (Jari Paanasen piirroskuvat sopivat kirjan tyyliin, mutta niitä on valitettavan vähän ja ne ovat mustavalkoisia tai oikeastaan harmaita). Visuaalisuus on mielestän tärkeä osa kirjoitusoppaita ja melkein mitä tahansa oppi- ja tietokirjoja, mutta erityisesti silloin, kun yritetään herätellä lukijan omaa luovuutta. Myös Vili itse puhuu kuvien puolesta:

Kaikkia eivät kiinnosta valokuvat, mutta musta ne ovat kiehtovia. Tykkään myös lehtikuvista, maalauksista, piirroksista, pilakuvista ja sarjakuvista. Ne ovat täynnä tarinoita. Kun osaa katsoa.

Mahtavaa Kyhää ja kynäilee -kirjassa on se, että se houkuttelee varhaisnuoria (joiden ajasta kilpailee niin moni muukin viihdyke ja harrastus tietokonepeleistä jalkapallotreeneihin) kuin vaivihkaa lukemisen ja kirjoittamisen pariin. Nuo hiljaiset ja keskittymistä vaativat harrastukset saattavat olla monen nuoren mielstä vähän nörttiä touhua, mutta Vilin huumori saa ne tuntumnaan suorastaan katu-uskottavilta. Vilin kirjavisa palauttaa kenties mieleen lapsuuden kirjasuosikit ja houkuttelee ehkä tarttumaan johonkin uuteen kirjaan. Tarinankehittelytaidot kasvavat huomaamatta hauskan yhteisleikin varjolla, ja runosuoni saa uutta virtaa muistutuksesta, että biisien sanatkin ovat runoutta. Vilin ja hänen kavereidensa hauskojen sattumusten lomassa mieleen voi jäädä paljonkin vaivihkaista kirjoitusoppia itämään.