Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja
Min kamp. Tredje bok. suom. Katriina Huttunen.
Like 2013, 470 sivua.

Sinä iltana ymmärsin, mitä äidin poissaolo merkitsi.
Huoneet olivat kuolleita.
Isä istui työhuoneessaan, ja olohuone ja keittiö olivat ihan kuolleita. Livahdin sinne, ja minulle tuli heti sama tunne kuin silloin kun olin yksin metsässä ja metsällä oli tarpeeksi tekemistä itsessään eikä se halunnut ottaa minua vastaan.
Huoneet olivat vain huoneita, ne ammottivat tyhjyttään kun menin sisään.
Onneksi ei sentään oma huoneeni. Se sulkeutui ympärilläni pehmeäst ja ystävällismielisesti kuten aina ennenkin.

Muistan joskus nuorena lukijana miettineeni, millainen olisi romaani, jossa kuvattaisiin elämää "reaaliaikaisesti" ja yksityiskohtaisesti, siis niin, että kerrottaisiin kaikki päähenkilön tekemät ja kokemat asiat arkisimpia ja triviaaleimpia myöten. Karl Ove Knausgård on melkein toteuttanut tuon ajatusleikin mittavassa, omaelämäkerrallisessa Taisteluni-romaanisarjassaan – paitsi että tietenkin kirjailija on rajannut ja jättänyt pois asioita tässäkin. (Auto)fiktiivisen Karl Oven elämä ei myöskään kaikkiaan kuusiosaisessa sarjassa etene kronologisesti (ei sillä, että elämäkään aina etenisi siinä mielessä, etteivätkö muistot veisi aina välillä ajassa taaksepäin), vaan Knausgård tuntuu keskittyvät milloin mihinkin ajanjaksoon elämässään. Sarjan Ensimmäinen kirja keskittyy kirjailijan teinivuosiin, Toinen kirja taas kuvaa erityisesti avioliittoa ja perhe-elämää kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan Linda Boström Knausgårdin (joka on niin ikään kirjailija ja jonka romaani Helioskatastrofi ilmeistyi suomeksi viime syksynä) kanssa, ja tässä kolmanessa osassa Knausgård kertoo lapsuus- ja kouluvuosistaan.

Fokus on siis jälleen Knausgårdin lapsuudenperheessä, jota hallitsee pelottava, kohttuuttomia vaativa ja arvaamaton isä. Kolmas kirja oli minulle raskaampi ja vaikeampi kokemus kuin Toinen kirja, sillä vaikka Karl Oven ja Linda perhe-elämä sairauksineen, väsymyksineen ja riitoineen ei totisesti ole kuvattu mitenkään auvoiseksi, on paljon hyytävälpää lukea lapsen (Karl Oven) kodissaan kärsimästään pelosta. Aikuinen kertoja-Knausgård tekee samansuuntaista vertailua kirjassa itsekin; hän toteaa olevansa isänä kaikkea muuta kun täydellinen, mutta sentään parempi kuin oma isänsä – hänen omat lapsensa eivät pelkää häntä.

Knausgård on vähintään yhtä hyvä kuvaamaan herkän lapsen tuntoja kuin kipuilevan aikuisen ajatuksia. Etelä-norjalainen 1970-luvun saarikaupunki herää eloon, koulupojan ilot ja surut tulevat liki. Pelko isän reaktioista pakottaa Karl Oven olemaan varpaillaan, luovimaan, keksimään epätavallisia selviytymiskeinoja ihan tavallisistakin vaikeuksista ja vaikenemaan, mutta poikavuosiin mahtuu sentään myös leikkiä, seikkailuja, sarjakuvia ja suukkoja tyttöjen kanssa. Isoveli Yngve on Karl Ovelle kohtalotoveri ja tärkeä tuki, Sissel-äiti lempeä ja empaattinen nainen, joka lohduttaa poikaansa pienissäkin suruissa (kuten pojan itkussa siitä, että äidillä on toinen nimi, josta hän ei ollut tiennyt – mitä kaikkea muuta äiti on voinut salata!), mutta ei syystä tai toisesta pysty vaikuttamaan kodin yleiseen ilmapiiriin ja pelastamaan lapsiaan heidän isänsä tyrannialta.

Onneksi ahdistavan keskelläkin voi nähdä ja kokea kaunista ja hyvää. Kirjallisuuden luonto- ja maisemakuvaukset ovat vähän huonossa huudossa, mutta minä nautin niistä, etenkin kun ne on kirjoitettu samalla intensiteetillä ja ilmaisuvoimalla kuin muukin Knausgårdin proosa:

Silmiinpistävintä eivät kuitenkaan olleet mittasuhteet vaan värit, ne vaikuttivat täällä syvemmiltä – vihreä väri ei ole missään yhtä syvä kuin Länsi-Norjassa – ja kirkkaammilta, jopa taivas, sen sinikin oli kirkkaampi ja syvempi kuin kotiseutuni taivas. Laaksojen reunat olivat vihreitä ja viljeltyjä, keväällä ja alkukesästä hedelmäpuiden kukinnan aikaan japanilaisen valkoisia, tuntureiden huiput olivat utuisen sinisiä, siellä täällä lumen peittämiä, ja, voi, näiden molemmin puolin kohoavien tunturijonojen välissä oli vuono itse, paikoin vihertävä, paikoin sinertävä, kaikkialla auringossa kimmeltävä, yhtä syvä kuin tunturit ovat korkeita

Mikä parasta, Neljännen kirjan on määrä ilmestyä suomeksi aivan pian!

Muissa blogeissa sanottua: Lumiomena, Les!Lue!, Nannan kirjakimara

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri
The End of Our Life Book Club, suom. Kirsi Ohrankämmen.
Basam 2014, 395 sivua.

Sitten puhuimme kirjoista. Äiti oli lukenut loppuu Alice Munron novellit ja ihastunut niihin."Niiden ansiosta olin onnellinen koko viikonlopun," hän sanoi.

Kuten monilla muillakin lukutoukilla, minullakin on sydämessäni erityinen paikka romaaneille, joissa kirjat ja (yhteisöllinen) lukeminen ovat tärkeässä roolissa - siis aiheena. Harmi kyllä tällaiset "lukupiiriromaanit" ovat usein aika laimeita esityksiä; viehättävästä ideastaan huolimatta esimerkiksi Jane Austen -lukupiiri jäi minulta kesken alkumetreillä. Elizabeth Noblen Lukupiiristä pidin enemmän. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville oli ihan hyvä, vaikka en ihastunutkaan kirjaan ihan niin syvästi kuin moni muu ja sen pisteet laskivat vähän tajuttuani, että sen idea on käytännössä kopioitu Helen Hanffin teoksesta Rakas vanha kirja.

Will Schwalben Elämän mittainen lukupiiri onnistuu nivomaan "todelliset kirjat" kerrontaan viehtättävällä tavalla. Luettujen kirjojen ja Elämän mittaisen lukupiirin henkilöiden elämän väliltä löydetään joitakin pieniä yhtäläisyyksiä, mutta pääasiassa kirjat ovat "vain" kirjoja, kiinnostavia itsessään. Schwalben kirja ei oikeastaan ole romaani, vaan (oma)elämäkerrallinen teos kirjailijan suhteesta edesmenneeseen äitiinsä Mary Anne Schwalbeen. Kirjassa keskitytään erityisesti niihin kahteen vuoteen, jotka kuluivat Mary Annen syöpädiagnoosista hänen kuolemaansa, mutta takaumien kautta kurkistetaan pojan ja äidin yhteisiin, lukemisen ja kaiken muun täyttämiin vuosiin Willin lapsuudesta alkaen.

Elämän mittainen lukupiiri on kirja läheisen menettämisestä, vaikeasta sairaudesta sekä äidin ja pojan suhteesta. Se on myös kunnianosoitus Mary Annelle, joka oli sairastumiseensa asti - ja vielä pitkään sen jälkeenkin - aktiivinen, rohkea ja ahkera nainen, joka päivätyönsä ohella teki paljon vapaaehtoistyötä ja matkusti antamaan apuaan myös monille katastrofialueille sodan runtelemaa Afganistania myöten. Mary Anne esitetään varsin ihanteellisessa valossa, vaikka Will muistelee myös äitinsä tekemiä suuria virheitä (kuten Willin pehmokilpikonnan lahjoittamista eteenpäin ja pojalle kerrotusta valheesta, että hänen kilpparinsa oli kuollut tämän loman aikana), ja paikoin tulee ikävä Merete Mazzarellan rakastavaa, mutta paikoin kirpeää ja ironistakin tapaa puhua rakkaistaan, edesmenneistäkin. Schwalben kirjan tyylilaji on lämminhenkinen ja haikea, ja tällaisenaan kirja on kyllä hyvin sympaattinen, joskaan ei kovin monikerroksinen.

Ja kyllä, Elämän mittainen lukupiiri on mitä suurimmassa määrin rakkaudentunnustus myös kirjoille ja lukemiselle. Schwalbe lukee äitinsä kanssa monia samoja kirjoja, joita olen itse lukenut ja rakastanut (kuten Alice Munroa ja Colm Toibinia), ja saa minut kiinnostumaan monista sellaisista, joita en suunnitellut ikinä lukevani (kuten Tuhat loistavaa aurinkoa tai Kirjan kansa). Kirjailija kuvaa kiinnostavasti sitä maaperää, josta hänen kirjarakkautensa versoi, ja muistelee kirjoja, joita on lukenut elämänsä tärkeissä murrosvaiheissa. Kaiken lisäksi Will Schwalben kirjarakkaus on samaa lajia kuin omani - sisältö on tärkein, mutta kirjojen olomuoto ei ole suinkaan yhdentekevä:

Rakastin myös kirjojen fyysistä olemusta. Sähkökirjat pysyivät poissa silmistä ja poissa mielestä. Mutta painetut kirjat ovat paikalla. Totta kai ne joskus piileksivät kummissa paikoissa: laatikossa, joka on täynnä valokuvakehyksiä, tai pyykkikorissa trikoopaidan sisällä. Mutta muuten ne kohtaavat lukijansa, joskus voi käytännössä kompastua niteeseen, jota ei ollut ajatellut viikkoihin tai vuosiin. Sähkökirjoja etsiskelen usein, mutta ne eivät koskaan tule vastaan. Ne voivat saada minut tuntemaan, mutta minä en voi tunnustella niitä. Ne ovat pelkkää sielua ilman lihaa, rakennetta ja painoa. Ne voivat tunkeutua päähäni, mutta eivät pyyhkäistä jalkoja altani.

Kirjan, jossa viitataan lukuisiin muihin teoksiin, suomentaminen ja toimittaminen on aina haaste. Kirsi Ohrankämmen on onnistunut kirjan kääntämisessä pitkälti ihan hyvin. Kirjojen nimissä ja lopun kirjaliitteessä on kuitenkin joitakin hassuja tai harmillisia virheitä: esimerkiksi Geraldine Brooksin suomentamaton romaani March on suomennettu Maaliskuuksi, vaikka kirjan päähenkilön kerrotaan olevan Louisa May Alcottin Pikku naisia -tyttöromaanin sivuhenkilö, Marchin perheen isä, joten kirjan nimi viittaa luonnollisesti sukunimeen eikä kuukauteen. Aleksandr Solženitsynin kirjasta The Gulag Archipelago puolestaan todetaan liittessä, että teosta ei ole saatavilla suomeksi, vaikka kirja on tietääkseni suomennettu ensi kerran jo 1970-luvulla ja siitä on parhaillaan saatavilla uusi, Esa Adrianin suomentama laitos Gulag – vankileirien saaristo parin vuoden takaa. On kuitenkin hienoa, että suomennokset on ylipäänsä varsin tunnollisesti listattu. Ilahduttavaa ja vähän yllättävää oli sekin, että Schwalbe ylipäätään mainitsee niin monia sellaisia kirjoja, jotka on suomennettu ja jotka minäkin olen sattumalta lukenut.

Elämän mittaisessa lukupiirissä luetaan muun muassa näitä kirjoja:

Alice Munro: Liian paljon onnea
Marilynne Robinson: Gilead
Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Mary Oliverin runoja
Colm Toibin: Brooklyn

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi.
Alkuteos Før jeg brenner ned. Suom. Päivi Kivelä.
Wsoy 2012, Aikamme kertojia -sarja. 306 sivua.


Ilma on kirkkaampaa, kirpeämpää. Vain kolme astetta. Linnut vaikuttavat hämmentyneiltä ja lentelevät taivaalla ympäriinsä aivan kuin eivät tietäisi missä on etelä ja missä on pohjoinen. Järven vesi on mustaa ja kiiltävää kuin öljy. Lähimmät talot peilautuvat vedestä lähes täydellisinä. Toisinaan toivon, etten olisi koskaan muuttanut täältä pois. Etten olisi koskaan lähtenyt Osloon, etten olisi alkanut opiskella ja kirjoittaa. Minun olisi pitänyt jäädä tänne, juuri tänne, keskelle levollista maisemaa, rauhallisia metsiä ja välkkyviä järviä ja lampia, keskelle valkoisia taloja ja punaisia latoja, ja kesällä verkkaisina laiduntavia lehmiä. Minun ei olisi koskaan pitänyt jättää tätä kaikkea, mihin olen sisimmässäni niin syvästi kiintynyt. Minun olisi pitänyt jäädä tänne ja elää toinen elämä.


Omaelämäkerrallisen romaanin kertoja, kirjailija Gaute Heivoll on palannut etelänorjalaiseen kotikyläänsä parinkymmenen vuoden jälkeen. Hänellä on vahva tunne, että hänen täytyy kirjoittaa kylää neljäkymmentä vuotta aiemmin piinanneista tuhopoltoista, joihin syyllistyi oman kylän poika. Gaute itse oli tuolloin vastasyntynyt vauva, joka nukkui onnnellisen tietämättömänä vaunuissaan tai autossa vanhempiensa ihmetellessä ja kauhistellessa tuhoja palopaikoilla. Pohtiessaan omaa identiteettiään ja tietään kirjailijaksi Gaute peilaa myös tuhopolttajan tarinaa. 


Romaani kulkee pääosin kolmessa aikatasossa: vuoden 1978 keväässä, jossa tuhopolttajasta kerrotaan kolmannessa persoonassa, sekä vuosissa 1998 ja 2009, jotka ovat Gauten minäkerrontaa ja keskittyvät hänen perheensä vaiheisiin ja kipeään tiehen kirjailijaksi. Lisäksi tarinaan kietoutuu tapahtumia Gauten isän ja isovanhempien nuoruudesta, ja tuhopolttajan ja Gauten tarinoiden lisäksi kerrotaan myös kolmannen nuoren miehen - vanhempiensa ainokainen hänkin - kohtalosta. 


Etten palaisi tuhkaksi on nuorten miesten kasvutarina ja tarina isistä ja pojista, mutta se on myös äidin tarina, joka tuo jossain määrin mieleen Lionel Shriverin Poikani Kevin -romaanin. Kun räjähdys on tapahtunut, ei äiti voi tehdä muuta kuin kiertää keräämässä palasia esiliinaansa. 


Ainakaan minulle romaani ei tarjonnut vastausta siihen, miksi lahjakkaasta ja rakastetusta nuoresta miehestä tulee tuhopolttaja. Voiko sellaiseen ollakaan vastausta? Juuri se, että Heivoll ei etsi syyllisiä tai selityksiä, tekee kirjasta vaikuttavan, koskettavan ja toden romaanin. Lukukokemuksen syvyyttä lisäsi Heivollin kaunis kieli, jonka suomentamisessa Päivi Kivelä on onnistunut hyvin. 


Etten palaisi tuhkaksi on hyvin intensiivinen kirja. Sitä voi lukea kuin psykologista trilleriä, vaikka syyllinen tuhopolttoihin paljastuukin lukijalle jo ensi sivuilla. Jännitys tihenee, kun tuhopolttojen sarja raaistuu syrjäisten latojen polttamisesta vanhusten asuttomien talojen murhapoltoiksi, ja kukaan kyläläisistä ei enää uskalla nukkua öitään rauhassa. 


Gauten kertomus siitä, kuinka hän kesken menestyvien oikeustieteen opintojensa ymmärsi haluavansa kirjoittaa - ja aloitti kirjoittamalla lottokuponkien kääntöpuolelle yksinäisillä yhteysalusmatkoilla sanottuaan juuri jäähyväiset kuolevalle isälleen - on kiinnostava ja romaania rauhoittava vastapari tuhopolttajan bensiininkatkuiselle tarinalle. Gauten kirjailijantien alkutaipaletta kuvaavat jaksot olisivat tosin varmaan avautuneet paremmin, ellei kyseessä olisi ollut ensimmäinen kirjailijalta lukemani (ja suomennettu) romaani. Kotimaassaan Norjassa Gaute Heivoll on tunnettu ja tunnustettu kirjailija, jonka neljäs romaani Etten palaisi tuhkaksi herätti paljon huomiota ja voitti Norjan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Brageprisenin.


Kirjan ovat lukeneet myös ainakin anni.M, Leena Lumi, Katja, Karoliina, Minna, Kirjakirppu


Kertomus jatkuu -blogin Reeta keskustelee romaanista Ylen Kirjakerhossa - ohjelman voi kuunnella vielä parin kuukauden ajan täältä. 

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö
Alkuteos Flickan som blev fel.
Suom. Riie Heikkilä yhdessä Karin Ehrnroothin kanssa.
Gummerus 2011. 305 sivua.
Omaelämäkerrallinen romaani.


Hän tuntee olonsa tytöksi, joksikin tytöksi, mutta ei tyttäreksi. Hänellä on kalpea aavistus tai hermostuttava tunne siitä, että tuntuu aivan toisenlaiselta olla oikea tytär, rakastettu tytär, eikä pelkkä tyttö. Toisinaan hänestä tuntuu uskomattomalta, että hän on Mehiläiskuningattaren tytär. Hän uskoo kyllä tietävänsä, että hän on isän tyttö - mutta tytär-sanan kohdalla hänet täyttää toisinaan epäilys.


Karin Ehrnroothin omaelämäkerrallinen romaani ei ole ainoastaan koskettava, vaan myös satuttava lukukokemus. Varhaislapsuutta, sumuista aikaa, määrittelee eräänlainen värähtely: se liittyy yksinäisyyteen ja suruun, menetykseen, kenties myös hylätyksi tulemiseen ja kaipaukseen. Pienen Karin-tytön suurin suru on etäinen äiti, tanskalaissyntyinen kreivitär Karin-Brigitte Ehrnrooth, joka haikailee nuoruutensa loistoa ja hovielämää. Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin vaimona ja kolmen lapsen äitinä suomalaisella maaseudulla hän pitää yhä kiinni erityisasemastaan. Hän on Mehiläiskuningatar, joka nukkuu ja makoilee sängyssään pitkään sen jälkeen, kun muu talonväki on jo noussut päivän askareisiin. Vanhin tytär saa usein kunnian tarjoilla puuron äidin sänkyyn, asetella lautasen jonnekin pölyisten sanomalehtien ja makeisrasioiden välimaastoon. Kun äiti on jalkeilla, hän lukee entisen kotimaansa sanomalehtiä ja syö ranskanleipää. Lapsilla ei ole silloin lupa istua saman pöydän ääreen, mutta äidin selän takaa saa kurkkia lehteä ja hyvällä onnella leivästäkin saa pienen maistiaisen.


Teoksessaan Isäni oli sotilas (Gummerus 2009) Karin Ehrnrooth kertoi isästään, vuonna 2004 kuolleesta kansallisesta ikonista Adolf Ehrnroothista. Vinoon varttuneesa tytössä kuvataan ennen muuta äiti-tytär -suhdetta, mutta valotetaan myös isän roolia perhedraamassa: Teki kipeää tulla jatkuvasti nuhdelluksi, mutta kaikkein inhottavinta oli nähdä, kuinka isä puuttui minun ja äidin väliseen riitaan. Minä sain aina olla "se toinen", vihollinen, jota vastaan isän kenties oli taisteltava. Vihollinen oli niin syvällä hänessä, että siitä oli tullut osa häntä. Kun hän tunsi adrenaliinipiikin, höyryveturi käynnistyi eikä sitä saanut pysähtymään.

Yksi Karinin tarinan punainen lanka on rakkaus valkoiseen taloon meren rannalla, Solgårdeniin, joka isän kuoltua menee ilman perusteluja Karinin veljelle. Karin aavistaa meneyksen ennalta ja valokuvaa taloa ja puutarhaa eri vuodenaikoina ja eri tunnelmissa.


En koskaan kertonut kenellekään, kuinka paljon rakastin meren äärellä olevaa kotia, koska olin oppinut kätkemään todellisen rakkauteni. En paljastanut, kuinka se täysin fyysisellä tasolla oli osa minua. Kuinka minä olin kasvanut yhteen sen kanssa, ja kuinka metsän oksisto oli olemassa sisälläni. Kuinka minun omat verisuoneni edelleen kurottuivat syvälle, syvälle maahan. 


Lapsuudenkodin menetys saa Karinin myös ymmärtämään paremmin äitiään, joka kaipaa tanskalaiseen linnaan, jota ympäröivät vallihauta, jossa oli vihreänsameaa vettä, sekä ikivanhat, vehreät puut. Mutta täytyykö taakka tosiaan aina siirtää seuraavalle sukupolvelle?

Karin Ehrnroothin kieli ja kerronta on todella kaunista, ilmaisuvoimaista ja herkkää. Kirjailijan ja Riie Heikkilän yhteistyössä on myös syntynyt onnistunut suomennos. Tällaista kirjaa, joka on paitsi hyvin kirjoitettu myös kirjoittajansa omakohtaisiin, kipeisiin kokemuksiin perustuva, on vaikea varsinaisesti arvioida. Siksi tyydyn siteeraamaan tavallista enemmän; Ehrnrooth sanoo kaiken niin taitavasti. Teoksen genreä voi toki pohtia: onko tämä tosiaan omaelämäkerrallinen romaani vai pikemminkin kaunokirjallinen omaelämäkerta? Onko "oikeakaan" elämäkerta lopulta yhtään vähemmän fiktiivinen teos kuin romaani? Monet Vinoon varttuneen tytön luvuista ovat kuin lyhyitä novelleja tai niiden aihioita - toivottavasti Ehrnrooth kirjoittaa vielä lisää proosaa, sellaistakin, jonka ei tarvitse miettiä omaa objektiivisuuttaan suhteessa oikeasti eläneisiin tai eläviin henkilöihin.


Surusta ja kivusta huolimatta Vinoon varttunut tyttö ei ole synkkä kirja. Siinä on paljon saaressa vietettyjen kesäpäivien valoa, mielikuvituksen suomaa lohtua, oman tien löytämisen riemua. Karin Ehrnrooth asuu nykyään Hampurissa, hänellä on poika ja hän työskentelee valokuvaajana, piirtäjänä ja korutaiteilijana. 

Tunnen, että elämäni on ollut jo melko pitkä ja että elämä itse katsoo minua peilistä ja hymyilee minulle ystävällisesti pilke silmäkulmassa. Kyllä, tuo olen epäilemättä minä. Tuntuu hyvältä nähdä itsensä, kohdata itsensä. Minun ei enää tarvitse etsiä vastauksia. Minä voin tervehtiä sitä ainoaa ihmistä, joka minä voin olla. Minulla ei edelleenkään ole aavistusta siitä, kuinka oikeanlainen minä olen muille, koska jotkut asiat eivät sujuneetkaan niin kuin olisin halunnut. Mutta nyt minulle riittää, että tiedän olevani oikeanlainen itseäni varten. Ja poikaani varten. Toivottavastu olen sitä; oikeanlainen itseäni varten. 


P.S. Kirjan tematiikasta ja tunnelmista tuli mieleen Johan Bargumin pienoisromaani Syyskesä.