Iltasatuja suomalaisille tytöille (mutta entäs pojat?)

Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille nousi nopeasti kansainväliseksi ilmiöksi. Kirja esittelee tarinamuodossa kymmenien naisten elämän ja teot ympäri maailmaa (kirjan jatko-osassa, Iltasatuja kapinallisille tytöille 2, on mukana myös suomalainen jääsukeltaja Johanna Nordblad). Yhteistä näille muun muassa kulttuurin, tieteen, taiteen, politiikan ja urheilun eri saroilla vaikuttaneille naisille on se, että he eivät ole tyytyneet heille asetettuihin raameihin vaan ovat olleet jollakin tavalla uranuurtajia ja vaikuttajia. Kirjat eivät pitkästytä nuoria lukijoitaan sameilla mustavalkovalokuvilla, vaan vaikuttajanaisten muotokuvat ovat värikylläisiä taideteoksia 60 eri kuvittajan kynästä.

Ei siis ole ihme, että Favillin ja Cavallon kirjat ovat inspiroineet myös suomalaisia tekijöitä. Ei ehkä ole niinkään yllättävää, että kansalliseen kulttuuritehtävään ja markkinarakoon ovat tarttuneet useat eri tekijät ja kustantamot, mutta hieman hämmästelen sitä, että sama kustantamo on julkaissut peräti kaksi kirjaa samana syksynä samalla idealla. Tämä kustantamo on S&S, joka on julkaissut myös Iltasatujen suomennokset. S&S:n kattaukseen kuuluvat nyt siis myös Elina Tuomen Itsenäisiä naisia – 70 suomalaista esikuvaa sekä Ida Salmisen & Riikka Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä jotka muuttivat maailmaa. Into puolestaan on julkaissut Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittaman Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan. Siinä missä Elina Tuomi on itse sekä kirjoittanut että kuvittanut teoksensa, on Salmisten kirja syntynyt parityönä ja Sankaritarinoita tytöille joukkovoimalla, sillä tekijöinä on 24 kirjoittajaa ja 41 kuvittajaa.

Jos haluaa lukea esimerkiksi kirjailija Minna Canthin tarinan lapsille ja nuorille sopivana versiona, voi lukea vaikka kolme. Myös taidemaalari Helene Schjerfbeck on itseoikeutetusti mukana kaikissa teoksissa, samoin poliitikko Elisabeth Rehn, kirjailija Sofi Oksanen ja presidentti Tarja Halonen – sekä tietenkin monilahjakas muumien äiti Tove Jansson. Vielä enemmän löytyy naisia, jotka ovat mukana kahdessa eri kirjassa. Jokaisessa kirjassa on mukana historiallisten merkkihenkilöiden lisäksi myös uraauurtavia nykynaisia erilaisilla taustoillaa ja hyvinkin erilaisilta aloilta – pölyisyys ja nurkkakuntaisuus on näistä kirjoista kaukana!

Salmisten ja Tuomen kirjoissa järjestys on kronologinen: Tarinoita suomalaisista tytöistä etenee vanhimmasta nuorimaan eli Aurora Karamzinista Noora Rätyyn, Itsenäisiä naisia puolestaan nykyhetkestä menneisyyteen eli Laura Eklung Nhagasta Aurora Karamziniin. Sankaritarinoita tytöille puolestaan esittelee uranuurtajanaiset etunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Jokaisessa kirjassa on värikäs kuvitus Favillin ja Cavallon kirjan tapaan. Salmisten kirjassa on muista vastaavista teoksista poiketen jokaisesta merkkihenkilöstä kaksi kuvaa: luvun alussa kokosivun lapsuudenkuva ja luvun lopussa pienempi kuva aikuisiältä. Kodikkaat ja lempeät kuvat ovat Riikka Salmisen käsialaa. Taiteen maisteri Elina Tuomi on itse kuvittanut kirjansa voimakkain vedoin ja värein. Esikuvansa Iltasatujen mukaisesti Sankaritarinoissa on usean eri taiteilijan upeita kuvituksia.

Kaikkien kirjojen teksteissä on käytetty samantapaista kertovan elämäkerran tyyliä, jossa kohdehenkilöiden elämänvaiheista kerrotaan nuorelle lukijalle tai kuulijalle ymmärrättävästi ja tarinallisesti. Ida Salmisen tekstit edustavat erityisesti "iltasatutyyliä", sillä ne alkavat "olipa kerran...", Tuomen tekstit taas alkavat napakalla luonnehdinnalla henkilön merkityksestä ja asemasta. Sankaritarinoiden jokainen luku päättyy kyseisen vaikuttajanaisen sitaattiin ja faktalaatikkoon, varsinaiset elämäkertatekstit puolestaan kutsuvat eläytymään erityisesti henkilön lapsuuteen.

Elina Tuomen tekstiä ja kuvitusta teokseen Itsenäisiä naisia

Kaikki nämä teokset ovat hienoja eikä niitä voi eikä tarvitse asettaa keskenään mihinkään järjestykseen. Salmisten teos soveltuu ehkä nuorimmille lukijoille sekä tekstien että kuvituksen puolesta. Haluaisin nämä kaikki omaan hyllyyni, mutta ostan omaksi ainakin Elina Tuomen Itsenäisiä naisia, sillä siinä on esitelty muiden mukana myös Helsingin yliopiston ensimmäinen naisprofessori ja lääkäri Laimi Leidenius, lasteni isoisoisotäti tai jotain sinne päin.

En siis valita runsauden pulaa kotimaisista naisvaikuttajista kertovissa kirjoissa. Haluan kuitenkin herätellä lahjakkaita suomalaisia kirjailijoita ja kuvittajia tekemään vastaavanlaisen teoksen myös suomalaisista merkkimiehistä, omien polkujen kulkijoista ja uranuurtajista, joista suomalaiset pojat voisivat löytää esikuvia yhtä laajalla skaalalla kuin näistä naisista kertovista kirjoista. Kansainvälinen esikuvakin tällaiselle teokselle jo löytyy, Ben Brooksin ja Quinton Winterin Rohkeiden poikien kirja: tositarinoita hämmästyttävistä pojista, jotka muuttivat maailmaa (suom. Mika Oksanen, readme.fi).

Kirsti Kuronen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee

Kirsti Kuronen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee
Karisto 2014, 149 sivua.

Nyt en kuitenkaan taida rustailla mitään perusviliä eli kirjata kavereiden toilailuja ja tarkastella mikroskoopilla omaa napanöyhtääni. Tahdon tarjoilla entistä pahempaa sillisalaattia: irtovitsejä, irtokirjoitusharjoituksia, irtotehtäviä, irtotietovisoja, irtovinkkejä, irtoleikkejä, irtohuulia - ja bonuksena vielä jotain irrallista.

Olen kiinnostunut kirjoitusoppaista – kaiken ikäisille ja kaikista genreistä – ja olen tykännyt aiemmin lukemistani Kirsti Kurosen kirjoista, erityisesti nuortenromaanista Omenapuu laulaa – siinäpä syyt tarttua noin kymmen-kaksitoistavuotiaille (pojille) suunnattuun kirjoitusoppaaseen Vili Voipio kyhää ja kynäilee. Vili Voipio on seikkaillut aiemmin kuudessa varhaisnuortenromaanissa, joihin en ole tutustunut, mutta ymmärtääksen Kyhää ja kynälee on samaa tyylilajia fiktiivisten kirjojen kanssa, siis rentoa ja humoristista, paikoin varsin itseironista menoa.

Vili Voipio kuvaa itse varsin osuvasti kirjaa sen esipuheessa eli "Alkupaloissa" (ks. tämän postauksen alun lainaus). Varsinaisia kirjoitusharjoituksia tai kirjoitusvinkkejä lukijoille on lopultakin aika vähän, ja niitä on vähän hankala hahmottaa kertovan tekstin seasta - erilaiset tieotolaatikot ja ranskalaiset viivat olisivat tuoneet kirjaan selkeyttä ja eloa, kuvituksesta puhumattakaan (Jari Paanasen piirroskuvat sopivat kirjan tyyliin, mutta niitä on valitettavan vähän ja ne ovat mustavalkoisia tai oikeastaan harmaita). Visuaalisuus on mielestän tärkeä osa kirjoitusoppaita ja melkein mitä tahansa oppi- ja tietokirjoja, mutta erityisesti silloin, kun yritetään herätellä lukijan omaa luovuutta. Myös Vili itse puhuu kuvien puolesta:

Kaikkia eivät kiinnosta valokuvat, mutta musta ne ovat kiehtovia. Tykkään myös lehtikuvista, maalauksista, piirroksista, pilakuvista ja sarjakuvista. Ne ovat täynnä tarinoita. Kun osaa katsoa.

Mahtavaa Kyhää ja kynäilee -kirjassa on se, että se houkuttelee varhaisnuoria (joiden ajasta kilpailee niin moni muukin viihdyke ja harrastus tietokonepeleistä jalkapallotreeneihin) kuin vaivihkaa lukemisen ja kirjoittamisen pariin. Nuo hiljaiset ja keskittymistä vaativat harrastukset saattavat olla monen nuoren mielstä vähän nörttiä touhua, mutta Vilin huumori saa ne tuntumnaan suorastaan katu-uskottavilta. Vilin kirjavisa palauttaa kenties mieleen lapsuuden kirjasuosikit ja houkuttelee ehkä tarttumaan johonkin uuteen kirjaan. Tarinankehittelytaidot kasvavat huomaamatta hauskan yhteisleikin varjolla, ja runosuoni saa uutta virtaa muistutuksesta, että biisien sanatkin ovat runoutta. Vilin ja hänen kavereidensa hauskojen sattumusten lomassa mieleen voi jäädä paljonkin vaivihkaista kirjoitusoppia itämään.