Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika

Wsoy 2014, 171 sivua. 

Varhaisista muistoista johtaa säikeitä myöhempään elämään. Niin hauraita kuin ne ovatkin ja niin sotkuisia, tuntuu että elämä pysyy niiden avulla edes jotenkin koossa. Koossa pysyminen tuntuu tarkoituksenmukaiselta, vaikka tarkoituksesta ei pääsisikään perille.

Kun pääsisi Hiitolaan marjaan!

Eeva Kilpi on kesän kirjailija, ehkä siksi, että hänen tekstinsä liikkuvat metsissä ja niityillä, syrjäseutujen talojen ja kesämökkien pihapiireissä, luontoa ja vuodenkiertoa tarkkaillen. Kolme vuotta sitten luin kesällä Kilven novellikokoelman Kesä ja keski-ikäinen nainen, ja nyt tartuin muistelmateokseen Välirauha, ikävöinnin aika. Olisin halunnut aloittaa aikajärjestyksessä kirjasta Talvisodan aika, mutta sitä ei löytynyt kirjaston hyllystä sisarteostensa Välirauhan ja Jatkosodan ajan rinnalta.

Oikeastaan tämä "ikävöinnin aika" vetosikin eniten jotakin haikeankaunista luettavaa kaipaavaan mieleeni. Ja jotenkin Kilpi ei ole sellainen kirjailija, jota pitäisi välttämättä lukea "kronologisesti" – kirjoittaahan Kilpi itsekin Välirauhassa näin: "Ajatukset poukkoilevat kronologiasta välittämättä. On kuin ajallinen perättäisyys olisi muistojen maailmassa kaikkein vähiten sitovia ominaisuuksia."

Vaikka en ole usein Kilven teksteistä blogiini kirjoittanutkaan, luen niitä jatkuvasti; runon sieltä ja toisen täältä, katkelman omasta hyllystäni löytyvästä Rajattomuuden ajasta ja niin edelleen. Viime aikoina on herännyt halu lukea Kilven esikoisteos Noidanlukko, ja luulenpa, että toisen evankokirjailijan, Anu Kaipaisen muistelmien lukeminen johti ajatukseni taas Eeva Kilpeen. Tai ehkä se olikin Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta, joka sai ajatukseni Laatokan Karjalaan?

Välirauha, ikävöinnin aika kertoo Eeva Kilven ja hänen lapsuudenperheensä evakkoelämästä Etelä-Karjalassa, Imatran lähiseudulla. Koko perhe ikävöi menetetyn Karjan kannaksen Hiitolaan, kaksitoistavuotias Eeva ehkä kaikkein eniten. Koti-ikävälle ei tahdo löytyä sanoja, ja Hiitolan talon muisto pakenee Eevaa unissakin, joissa hän näkee vain tyhjiä, mutta jotenkin vääränlaisia huoneita. Ikävän määrä moninkertaistuu, kun Eeva joutuu eroon perheestäänkin oppikoulussa opiskelun vuoksi.

Elämä on monin tavoin ahdasta, rankkaa, työntäyteistä ja köyhää, mutta nuoren tytön päiviin mahtuu myös romanttisia haaveita, oman muuttuvan kehon hämmästelyä, tärkeitä ystävyyssuhteita ja hurmioituneita hetkiä tädin eläytyvää runonlausuntaa kuunnellen. Uusi oma kotitalo juurruttaa Hiitolaan kaipaavan perheen vankemmin uudelle seudulle, mutta äkkiä sodan jyly palaa ja evakkojen mielissä alkaa kangastella mahdollisuus palata kotiin.

Kilpi kirjoittaa omakohtaisista kipeistä kokemuksistaan sellaisella salakavalasti kätketyllä huumorilla, että pohjimmiltaan surullinen tarina köyhästä ja tinkimisintoisesta isästä ostamassa palelevalle Eevalle sitä koko seudun halvinta, kakanruskeaa talvipalttoota saa melkein nauramaan ääneen. Ja ihmiskuvaus – se ei ole mustavalkoista, ja vaikka Kilpi eläytyykin syvästi nuoren minänsä iloihin ja suruihin, on kertojanääni vanhan ja viisaan naisen, sellaisen, joka katsoo monia asioita jo uudesta kulmasta. Mutta ikävä jää, se vain oikeastaan kasvaa vuosien myötä ja siitä ei voi kirjoittaa pilke silmäkulmassa.

"Onneksi emme silloin tienneet mitä edessä oli", on lausuttu monen nurmettuneen kivijalan ääressä entisellä kotikalliolla kesällä 1990, lapsuusmuistojen tulviessa silmiin ja sydämeen.


Lukuhaasteet: Ihminen sodassa (Sodan liepeillä -kategoria)