Enna Airik: Korppipäinen mies

Enna Airik: Korppipäinen mies
Karisto 2013.

Esikoisteoksessaan Haavemaa (Karisto 2012) kirjailija-kuvittaja Enna Airik kertoi lapsen vaikeasta sairaudesta, orpoudesta ja kuolemasta. Juuri ilmestyneessä toisessa kuvakirjassaan Airik tarttuu jos mahdollista vieläkin vaikeampaan aiheeseen: mitä lapsi voi tehdä, jos joku aikuinen on paha ja pelottava sellaisella tavalla, jota ei oikein saa sanoiksi? Airik kertoo herkän Emi-tytön tarinan vertauskuvallisesti ja kauniisti, mutta aikuislukijalle on selvää, mistä kirja kertoo. Lapselle goottilaistyylisiä kauhuelementtejä sisältävä tarina voi olla pelottava, mutta koska kauheimmat asiat kuvataan verhotusti, ei lapsi joudu käsittelemään liian vaikeita asioita. Lapsikin varmasti ymmärtää, että kirjan "korppipäinen mies" eli makeiskauppias Krook on paha, ja että on tärkeää kertoa turvallisille ja kilteille aikuisille, jos on kokenut jotain mikä tuntuu pahalta.

Valo ja pimeys vaihtelevat Korppipäisen miehen kuvituksessa vähän samaan tapaan kuin Haavemaassa; molemmissa kuvitus kertoo samoilla aukeamilla kahta rinnakkaista tarinaa. Emillä on rakastava perhe ja turvallinen koti, mutta rotkon toisella puolella näkyy yksinäinen autiotalo, jossa korppipäinen mies asuu. Autiotaloon on vangittuna toinen, Emin ikäinen ja oloinen tyttö, joka varoittaa Emia ylittämästä rotkoa: autiotalosta ei ole paluuta. Autiotalo, korppipäinen mies ja toinen tyttö esiintyvät Emin painajaisissa, mutta pahojen unien uhkilla on vastineensa valvemaailmassa. Tytön kanssa käymänsä kirjeenvaihdon ja viisaan ja hyvän lintuparantajanaisen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen Emi saa kerrottua herra Krookista vanhemmilleen, ja poliisit vievät makeiskauppiaan pois. Kirjan lopussa toinenkin tyttö on jälleen vapaa. Sekä kuvat että teksti jättävät jonkin verran tulkinnanvaraa, mutta itse haluan tulkita tarinan niin, että kenellekään lapselle ei tapahtunut mitään lopullisen kauheaa, vaan vangiksi kuvattu tyttö oli Emin pelkojen värittämä kuva siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jonkinlainen kaksoisolento siis.

Enna Airikin piirrosjälki on viehättävän vanhanaikaista, siroa ja kaunista. Kuvituksen yleistunnelmassa on jotakin brittiläistä, talot taas ovat tyyliltään vähän kuin Keski-Euroopan vanhat kaupunkitalot. Korppipäisen miehen hahmosta minulle tuli mieleen Edward Goreyn kirjan The Doubtful Guestin salaperäinen lintumainen hahmo; kahdeksanvuotiaani taas hoksasi oitis yhdennäköisyyden Emin pelkojen "korppipäisen miehen" ja herra Krookin välillä. Kuvituksen yksityiskohtiin ja moniin tasoihin voisi syventyä vaikka kuinka pitkäksi aikaa; toisaalta ensimmäisellä lukukerralla kirja oli pakko lukea nopeasti loppuun, niin vangitseva ja lumoava tarinan tunnelma on.

Sekä kuvituksessa että tarinassa on sen verran pelottavaa ainesta – vastavoimana toimivan kauniin ja heleän ohella – että suosittelen vanhempia lukemaan kirjan ensin itse ja vasta sitten, harkinnan mukaan, lapsille. Korppipäinen mies on ennen kaikkea upeasti kerrottu ja kuvitettu taidesatu, mutta aiheensa puolesta se voisi toimia (sanon tämän ilman mitään psykologin tai terapeutin koulutusta) myös terapiakirjana lapsille, jotka ovat kokeneet jotakin, mistä on vaikea puhua. Ihan jokaiselle lapselle, ja aikuisellekin, kirja korostaa kauniisti kertomisen tärkeyttä ja sanojen voimaa vaikeuksista ja peloista selviämisessä.

Viime vuoden Blogistanian Kuopus -äänestyksessä äänestin Airikin Haavemaan vuoden parhaaksi lastenkirjaksi, ja myös Korppipäinen mies nousee korkealle tänä vuonna lukemieni lastenkirjojen joukossa.

Blogistanian Kuopus -ehdokkaani

Tänään kirjabloggaajat äänestävät vuoden parhaasta Suomessa julkaistusta lasten- tai nuortenkirjasta. Myös käännöskirjat ovat mukana - äänestyksestä löytyy enemmän tietoa Blogistanian Kuopus -kisaa emännöivästä Saran kirjat -blogista. Tässä ovat omat ehdokkaani:

1. Enna Airik: Haavemaa (3 pistettä)

2. Seita Vuorela: Karikko (2 pistettä)

3. Sari Peltoniemi ja Liisa Kallio: Gattonautti ja muita arkisatuja (1 piste)

Ehdokasvalintojaan ei tarvitse perustella, mutta haluan kuitenkin avata valintojani vähän. En ole ehtinyt lukemaan (bloggaamaan) uusista lasten- ja nuortenkirjoista niin paljon kuin haluaisin - mutta olen kuintenkin loppujen lopuksi kirjoittanut aika monesta. Valinta oli siis vaikea, mutta lopulta tuntui hyvin selvältä, että juuri nämä kirjat haluan nostaa esille.

Enna Airikin Haavemaa (Karisto) jatkaa ansiokkaasti klassisen taidesadun perinnettä. Tarina sairaasta orpotytöstä on koskettava, ja sekä tekstissä että kuvituksessa (molemmat Airikin käsialaa) on monia, symbolisiakin tasoja ja merkityksiä.

Seita Vuorelan Karikko (Wsoy) on vivahteikas ja jännittävä nuortenromaani syvistä teemoista. Jani Ikosen mustavalkoinen valokuvakuvitus täydentää kirjan tunnelmaa. Tämä kirja tulee kestämään aikaa.

Sari Peltoniemen Gattonautti ja muita arkisatuja (Tammi) on kokoelma oivaltavia, lapsen tunteita ja kokemuksia hienovireisesti kuvaavia tarinoita. Kertomuksissa on myös vaikeita aiheita, mutta synkimmissäkin on pilkahdus valoa.

Halusin äänestää ainakin yhtä kuvakirjaa ja yhtä nuortenromaania. Harkitsin antavani kolmannen äänen saturomaanille tai lastenromaanille, ja hyviä ehdokkaita olisivat olleet ainakin Katja Krekelän Riepu ja Iso Riipijä sekä Laura Suomelan Lokkisaaren säpinät tai (vielä bloggaamaton) Mila Teräksen Telma ja kuiskausten koulu. Päädyin antamaan ääneni kuitenkin Sari Peltoniemen ja Liisa Kallion satukokoelmalle Gattonautti ja muita arkisatuja, joka saa täten edustaa noin 5-9 -vuotiaille suunnattua kirjallisuutta. Vaikka otinkin eri ikäryhmät ja genret huomioon, voin vilpittömästi sanoa äänestäneeni (lukemistani ja bloggaamistani kirjoista) mielestäni parhaita - taiteellisesti ja "lukukokemuksellisesti" -  tänä vuonna Suomessa julkaistuja lasten- ja nuortenkirjoja. Myös Adalmiinan helmelle (uusi, Lena Frölander-Ulfin kuvittama suomennos Zachris Topeliuksen  sadusta) sekä Kirsti Kurosen nuortenromaanille Omenapuu laulaa olisin antanut ääneni todella mieluusti. Kuvakirjojen kärkikahinoissa oli myös Anke Wagnerin ja  Timo ja Piko muuttavat ja nuortenkirjoissa puolestaan Laura Lähteenmäen dystopiasarjan avaus North End - Niskaan putoava taivas.

Nyt lähden kierrokselle kollegojen blogeihin ja sitten alan jännittää, miten ääntenlaskennassa käy. Tulokset julkaistaan Saran kirjat -blogissa maanantaina 3.12 klo 20.00.

Palailen tänään vielä oman "blogijoulukalenterini" merkeissä. Tunnelmallista joulukuun ensimmäistä päivää kaikille!

Enna Airik: Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa
Karisto 2012, 32 s.

Aana on pieni orpotyttö, joka vilkuttaa joka ilta vanhemmilleen tähtiin. Hän elää ystävällisen Oili-tädin hoivissa ja saa tältä syntymäpäivälahjaksi hopeakuvioidun päiväkirjan, jonka kannessa on joutsenen kuva.

Aana sipaisi ihastuneena kirjan silkkistä pintaa ja tiesi heti, ettei se ollut tavallinen kirja. Se oli taikakirja, joka toteuttaisi kaiken mitä siihen kirjoitettiin!


Aana alkaa kirjoittaa kirjaan haaveitaan ja pääsee sitä kautta haavemaahan, jossa hän saa kaiken, mistä on unelmoinut. Samalla hän kaipaa vanhempiaan, ja seitsenvuotias tyttäreni pohtikin tarinan loppupuolella, että "miksei se kirjoita siihen kirjaan, että näkisi taas vanhempansa?" Haavemaan rinnalla on arkitodellisuus, jossa Aana sairastuu kuumeeseen ja Oili-täti tarjoaa lääkettä ja lohdutusta. Aana kulkee haavemaan ja todellisuuden välillä, kunnes päiväkirjan kannet sulkeutuvat ja Aana kohtaa jälleen vanhempansa. Tarinan loppu on siis kaikessa kauneudessaan surullinen, joten lapsille kirjaa luettaessa on hyvä varautua kysymyksiin kuolemasta.

"Aana juoksi sillalle, joka oli pehmeä kuin uni. Hän heittäytyi äidin kaulaan ja puristi niin, että sydämeen sattui.  Ja kun hän haistoi äidin tuoksun, hän tiesi löytäneensä viimeinkin takaisin kotiin. "

Haavemaa julkaistaan runollisella taitelijanimellä Enna Airik. Nimen takana on kuvittaja, kuvataiteen maisteri Hanna Immonen, joka on aiemmin julkaissut satukirjan Sininen torni (Rovaniemen taidemuseo 2006). Olen itse aivan ihastunut Airikin kynänjälkeen, puhuttiinpa sitten tekstistä tai kuvituksesta. Toivon, että Haavemaa löytää paljon lukijoita niin lapsista kuin aikuisistakin, ja että näitä herkkiä satukirjoja julkaistaan lisää.

Kuvitus, etenkin tekstisivujen mustavalkoiset siluettikuvat, tuo mieleeni Elsa Beskowin kirjat. Tarinassa puolestaan on kaikuja Astrid Lindgreniltä, muun muassa saduista "Päivärinne", "Soittaako lehmus, laulaako satakieli" ja "Kultasiskoni" sekä romaaneista Veljeni Leijonamieli ja Mio, poikani Mio. (Ks. Astrid Lindgrenin Satuja, Wsoy) Yhtäläisyys syntyy tavasta käsitellä orpoutta, köyhyyttä, kuolemaa ja mielikuvitusta, joka tuo lohtua lapsen suruun. Anni Swaninkin saduissa käsitellään näitä tummasävyisiä teemoja runsaan symboliikan kautta, ja mieleeni tuli myös Swanin iki-ihana Iris rukka. H.C Anderseniinkaan vertaaminen ei ole kaukaa haettua, Airik ammentaa koskettavien taidesatujen perinteestä.

Olen samaa mieltä Lumiomenan Katjan kanssa siitä, että juuri klassisessa kauneudessaan Airikin kirja on tuore ja omanlaisensa. Realistisille arjen kuvauksille on lastenkirjallisuudessa paikkansa, mutta niin on haikeansuloisilla saduillakin. Ja kaikella sellaisella, mikä on niin suloista ja kaunista että melkein itkettää: tähtitaivas ja kynttilänliekki, joutsenet, leivokset ja kaakao sekä nukke, jonka hiukset hohtavat kypsän kauran kultaa...