Johanna Ervast: Jäähyväisten jälkeen

Johanna Ervast: Jäähyväisten jälkeen. Kertomus elämästä lapsen kuoleman jälkeen.
Paasilinna 2009, 128 sivua.

Suru on kaikissa oikuissaan niin kummallinen, tässäkin. Se antaa vasta jälkeenpäin huomata, että jotakin on tapahtunut. Muuttunut. Jokin surussa on käynyt toisenlaiseksi tai jäänyt ehkä kokonaan taakse. Suru ei koskaan kerro heti, että se on vähän hellittänyt. Se piilottaa sen tulevaisuuteen. Niin kuin lahjan. Munii tyynyn alle kuin paraskin pääsiäiskukko. Ja pinkaisee sitten pois. Ilmestyäkseen taas jossakin ja toisenlaisena.


Johanna Ervastin esikoispoika, terve ja iloinen kolmevuotias Eino, sai aivoverenvuodon palmusunnuntaina 2005. Hyvin pian oli selvää, että Einon elämä ei koskaan palaisi ennalleen - hän ei kävelisi, ei puhuisi, ei leikkisi enää. Vähitellen toivo siitä, että elämä voisi jatkua millään tavalla, hiipui. Yhdeksän viikon kuluttua aivoverenvuodosta Eino kuoli. Pikkusiskosta tuli perheen ainoaikanen, jonka ensimmäisiä lauseita oli "äiti itkee".

Lapsen kuolema on Suomessa hyvin harvinaista. Vielä harvinaisempaa on, että leikki-ikäinen lapsi kuolee verisuoniepämuodostuman aiheuttamaan aivoverenvuotoon. Ervastin perheen oli vaikea löytää vertaistukea, toisia vanhempia, jotka olivat kokeneet saman. Lastenklinikan sururyhmässäkin lähes kaikki muut olivat hyvin pieninä menehtyneiden keskoslasten vanhempia. Näiden vanhempien surua lainkaan väheksymättä Ervast joutui toteamaan, että he puhuivat eri asioista. Onneksi - niin kauheaa kuin se onkin - ryhmässä oli myös toiset vanhemmat, joilta oli kuollut Einon ikäinen lapsi. Tämän perheen kanssa Ervast ja hänen miehensä saattoivat puhua siitä tyhjyydestä, jonka perheen arjessa läsnä ollut, leikkivä ja naurava lapsi jättää jälkeensä. Ja siitä, kuinka antaa mahdollisimman tavallinen ja onnellinen lapsuus pienelle pikkusisarukselle, kaiken jäädyttävästä surusta huolimatta.

Myös surukirjallisuudesta oli Ervastille apua, sellaisista kirjoista, jotka katsovat suoraan kohti surun pimeyttä. Sellaiset kirjat, joissa suru kääritään pumpuliin tai imeliin korulauseisiin, vain loukkaavat: Ollaan tuputtamassa toivoa, aurinkoa, sokerista kaipuuta ja jopa kiitollisuutta. Kovassa surussa ei ole mitään näistä, ja se pitää lohduttajien ymmärtää. Tällaiset siirapilla kyllästetyt säkeet ovatkin lohduttajien lohduksi. He kuvittelevat, että surevan taakka on jaettu, kun sanotaan oikein nätisti.

Osittain antaakseen vertaistukea muille, osittain muistoksi tyttärelleen ja osittain omaksi terapiakseen Ervast kirjoitti myös omasta surustaan: ensin syntyi kirja Jäähyväiset Einolle (Tammi 2008), joka kertoo Einon sairastumisesta ja kuolemasta, ja myöhemmin Jäähyväisten jälkeen, joka kertoo kahdesta ensimmäisestä surun vuodesta. Vaikka sitä ei raastavimman tuskan keskellä pysty uskomaan, niin jonakin päivänä pystyy taas näkemään valoa. Surusta ei voi toipua. Mutta surussa voi toipua. Jonakin päivänä kevään ensimmäiset tulppaanit ilahduttavat jälleen.


Kirjaa lukiessani mietin, kuinka suuri siunaus on, jos pystyy sanallistamaan surunsa, oli se sitten pieni tai musertavan suuri. Lukea, mitä muut ovat surusta, elämästä ja kuolemasta kirjoittaneet, kenties vuosituhansia aiemmin, ja kertoa itse. Ervast on koulutukseltaan pappi ja hän työskenteli seurakunnassa sekä ennen Einon  kuolemaa että jonkin aikaa sairauslomalta palattuaan. Rukoukset eivät tuo Einoa takaisin, eivätkä aivan pian edes uutta vauvaa, ja Jobin kirja tuntuu pitkään Raamatun merkityksellisemmältä kirjalta. Papin työhön kuuluva esillä olo on vereslihalla olevalle ihmiselle vaikeaa eikä aina jaksaisi kahvitella aktiiviseurakuntalaisten kanssa.

Uusi tapa kuunnella ja kohdata ihmisiä löytyi, kun Ervast jatkoi keskeytyneitä psykoterapeutin opintojaan. Löytyy uusia tapoja antaa surulle sanat, sekä omalle että muiden. Toisista eristävä suru voi myös yhdistää, auttaa ymmärtämään.


Terapiaopinnoista on tullut minulle hyvää terapiaa. Tieto siitä, miltä tuntuu olla haavoilla, on auttanut minua ymmärtämään toisia haavoitettuja. Tieto siitä, miltä tuntuu olla haavoilla, on auttanut minua ymmärtämään toisia haavoitettuja. Se on helpottanut esittämään asiakkaille oikeita kysymyksiä ja hahmottamaan nopeasti kokonaisuuksia. Oma suruni ei siis ole tukkinut aistejani ja samentanut yhteyden syntymistä toiseen ihmiseen. Kaikkea muuta. 


Aivan kuin suru olisi avannut minussa villieläimen vaistot, teroittanut kuuloani ja valpastuttanut katsettani, jopa laajentanut ymmärrystäni. On hämmentävää, kun välillä tuntuu kuin näkisi pään sisälle. Melkein. Kun tajuaa toisen ongelman, syntyy eräänlainen euforian tunne. Oma suruni on antanut minulle herkän intuition kuulla ja ymmärtää.


Myös kirja Jääyväisten jälkeen voi lisätä ymmärrystä, auttaa kohtaamaan niitä joita suru on haavoittanut. Vaikka harva joutuu kohtaamaan niin kipeitä menetyksiä kuin Ervast, on kuolema osa jokaisen elämää.

Kirjasta Jäähyväiset Einolle ovat kirjoittaneet ainakin Sara, Satu, Pihi nainen ja Linnea.