Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano

Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano.
Kuvittanut Laura Valojärvi.
Wsoy 2012, 172 sivua.
(Kustantajan lähettämä ennakkokappale,
kirjan arvioitu ilmestymispäivä syyskuussa.)

Netta Walldénin esikoisteos, lastenromaani Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sai innostuneen vastaanoton niin lukijoilta kuin kriitikoiltakin (itse en ole sitä vielä lukenut, mutta kurkatkaa vaikka Susan bloggaus kirjasta). Kirjassa sisarukset, Saarnilaakson pikkukaupungissa asuvat Ruben ja Lisa Pinterä, alkavat selvittää, miksei yksinäisen rouva Mallamudin luona käy koskaan vieraita, mitä kirjoja hän oikein kirjoittaa ja miksi rouvan ikkunalaudalla on kymmenen kiinalaista posliininukkea. Rubenin tutkimuksia -sarjan toinen osa, Ruben ja Harman kartano, toimii itsenäisenä teoksena, mutta herätti ainakin minun uteliaisuuteni ensimmäisen kirjan suhteen. Harman kartanossa on näet keskiössä henkilö, joka linkittyy vahvasti rouva Mallamudin (ja koko Saarnilaakson) menneisyyteen...

Harman kartanon tarina aukeaa varmasti eri tavoilla erilaisille ja eri-ikäisille lukijoille. Saarnilaaksoon on saapunut sinapinkeltaiseen takkiin sonnustautunut mies, herra Harma, joka hautoo kostoa kaikille kaupungin aikuisille asukkaille. Miehen uskotaan kuolleen kolmekymmentä vuotta sitten, epäonnistuneiden kiinalaisen kirjakaupan avajaisten yhteydessä muffinsiin tukehtumalla, mutta rouva Mallamud uskoo kaikessa hiljaisuudessa tietävänsä paremmin: ylpeyteensä hän tukehtui. Siinä missä lapsilukija kenties jännittää, onnistuuko herra Harman kosto, aikuinen miettii, miksi mies on niin katkeroitunut ja mikä on niin kauan estänyt häntä palaamasta.

Kaisa Neimala luonnehtii Parnasson arviossaan Rouva Mallamudin tapausta satudekkariksi, ja lainaan mielelläni termiä sarjan toisesta osasta kirjoittaessani. Pääosin realistiseen kerrontaan sekoittuu sadunomaisia elementtejä, esimerkiksi Lisan rouva Mallamudilta saama kiinalainen posliininukke reagoi tapahtumiin omalla tavaan. Sadun ja arjen limittymisestä tulevat mieleen sellaiset ihanat lastenromaanit kuin Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat tai Sanna Iston Tinka ja Taika. Laura Valojärven kauniit ja ilmeikkäät mustavalkokuvat toimivat vähän kuin ingresseinä lukujen alussa.

Vaikka satudekkarista puhutaankin, ei arvoituksen ratkominen ja lasten salapoliisitoiminta loppujen lopuksi ole kovin merkittävässä roolissa. Välillä ihan unohdin, että Ruben ja Lisa olivat "tutkimassa" outoja katoamisia, perunakellarin varkautta ja sinapinkeltatakkisen miehen edesottamuksia. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Itse nautin kirjan psykologisesta syvyydestä ja siitä, että tapahtumia tarkasteltiin useiden eri henkilöiden näkökulmasta (lukujen nimeäminen sen mukaan, kenen näkökulmasta tapahtumat kerrotaan, tuntui minusta tarpeettomalta ja kaavamaiselta, mutta lapsilukijaa se kenties palvelee), mutta suoraviivaista salapoliisiseikkailua odottava saattaa pettyä.

Jännitystä kirjassa kyllä riittää, sellaista turvallista. Lukija pidättää henkeään, kun salaperäinen herra Harma nousee pitkään autiona olleen kartanon yläkertaan, jossa hukassa olevien (sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti) vanhempien lapset pitävät majaa. Jännittävä tilanne ratkeaa onnellisesti, kun lapset - mannekiinin tytär Hilda, muusikon poika Mäkki ja elämäntapavarkaan poika Roisto - tulevat esiin piilopaikastaan ja esittäytyvät reippaasti sympaattiseksi osoittautuvalle Harmalle.

- Erittäin hauska tutustua, sanoi herra Harma ja kohensi takinliepeitään. - Tuota noin, ehdotan, että siirrymme alakertaan jutustelemaan. Eiköhän sieltä löydy jonkinlaista pullantapaistakin, hän jatkoi huomatessaan uuninpankolla lojuvat nahistuneet porkkanan naatit.


- Ja tässä on mehua, Hilda sanoi, nappasi kainaloonsa viimeisen vadelmamehupullon ja lähti laskeutumaan alakertaan muu seurue vanavedessään. 


Kaikki tuntui kummallisen normaalilta, aivan kuin tämän nimenomaisen aamun olisi kuulunutkin käynnistyä juuri näin. Pihamaalla satakielet aloittivat konserttinsa, mutta sisällä hirsipöydän ääressä ei ollut pakko kysellä mitään tarpeetonta. 

Ruben ja Harman kartano onkin ennen kaikkea koskettava tarina vanhemmuudesta, lasten keinoista selviytyä ja aikuisen sisintä nakertavasta katkeruudesta, jonka sulaessa voi jatkaa eteenpäin, aloittaa jotain uutta. Romaanin lopetus herkisti, ja samalla aloin jo odottaa Saarnilaakson tarinoille jatkoa.