Saima Harmaja: Sydämeni soi

Saima Harmaja: Sydämeni soi. Valikoima runoja ja päiväkirjaotteita.
Karisto 2011, 5. painos. 254 s.

Joka tapauksessa minä tahtosin osata sen! Vangita virran juoksun, pilvien loisteen, sinupunaisen varjon kostealla hiekalla. Ottaa kiinni tuulen viileän tuoksun, pakottaa sen jäämään näille lehdille. Minä tiedän nyt, että minulla on lahjoja, mutta maailma on täynnä keskinkertaisia kirjailijoita. Tahtoisin tietää, kuinka paljon voin koskaan osata.

Näin kirjoitti runoilija Saima Harmaja (1913-1937) päiväkirjaansa 18-vuotiaana 27.4.1932. Saima ei ollut "keskinkertainen runoilija", vaan varhaiskypsä lyyrinen lahjakkuus, jonka runoja, päiväkirjoja ja kirjeitä luetaan ja rakastetaan yhä, vaikka hänen runoiljantyönsä katkesi keuhkotautikuolemaan jo ennen kuin hän ehti täyttää kaksikymmentäneljä vuotta.

Saima Harmajan Kootut runot ja runoilijankehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa oli minulle järisyttävä kokemus noin 13-vuotiaana. Päiväkirjojen sivuilta henki toisaalta elämänjano, toisaalta sairauden tuska ja sen aavistaminen, että kuolema tulisi vastaan jo nuorena. Vaikka Saima itse lähti varhain, hän joutui vähän ennen omaa kuolemaansa kohtaamaan rakkaan Outi-sisarensa kuoleman synnytykseen.

Minulla on Saima Harmajan Kootut runot kirjahyllyssäni; nide sisältää myös muutamia Harmajan tekemiä runosuomennoksia mutta ei päiväkirjoja. Niinpä innostuin huomatessani, että Karisto on ottanut tänä vuonna uusintapainoksen alunperin vuonna 1988 ilmestyneestä Sydämeni soi -teoksesta, joka sisältää valikoiman runoja ja päiväkirjaotteita.

Saiman päikirjamerkintöjen lukeminen uudelleen nyt aikuisena oli koskettava ja jossain määrin hämmentäväkin kokemus. Jo ennen sairastumistaan keuhkokuumeeseen Saima sairasteli paljon, mutta koki ennen kaikkea sielunsa heikoksi ja elämälle vieraaksi. Saima koki voimakkaana niin onnen kuin surunkin hetket, ja vielä päiväkirjaakin voimakkaammin tämä välittyy hänen runoissaan. Saima Harmajan runoissa on paljon kauniita luontokuvia, mutta runon puhuja ei samaistu luontoon vaan pikemminkin tuntee vierautta, kun oma tuska ja maailman kauneus ovat niin suuressa ristiriidassa.

KEVÄT


Tulen kuoleman varjon maasta.
Tulen iltaan vaaleaan. 
Näen mykkänä: vihreä huntu
on tullut ja kietonut maan. 
Ja on tuulta ja tuoksua lauhaa,
ja linnunlaulua soi,
 - kun omassa rinnassani
sydän kuoleva vaikeroi.


Oi ei! Tämä maa on kaunis!
Tämä on ja pysyy ja jää. 
Se, mikä on iskenyt minuun,
ei voi tätä järkyttää. 
Tämä heleä, kostea multa, 
tämä kirkkaus loppumaton, 
se ei välitä, välitä, vaikka
joku sydän murtunut on.


Sydämeni soi -valikoimaa lukiessani huomioni kiinnittyi myös siihen, että monet runot, kuten yllä lainaamani kevät, ovat voimakkaasti sidoksissa tiettyyn vuoden- tai vuorokaudenaikaan. Saiman runoja pitäisikin lukea vuodenkierron mukaan ja hetkien rytmissä; Ukkoskesänä, Heinäkuun aalloilla, Kieloniityllä, Suven mentyä; silloin, kun tuntee Kaipausta kevätsateessa, Huhtikuussa, kun on väsynyt ja harmaa maa/ ja märkää lunta putoaa. Aamuvarhain, Sumussa, Lumoissa; Talven taittuessa, Mentyäsi. Nyt syyskuussa kaipasin erityisesti syksyisiä runoja, niitä löytyi valikoimasta vähemmän kuin kevätrunoja mutta muutama kuitenkin. Tässä yksi:

SYYSAAMUN UINTI


Enää säveliin en herää aamuin.
Syyshaamuin
syyskuun koivut nytkin vihertää.
Pettävää
lukinseittihärmää silmä kohtaa, 
missä ruoho kylmin helmin hohtaa.
Rantaan vie
paljasjaloin läpi kasteen tie.


Yli kylmän hiekan juoksen tieltä. 
Enää sieltä
houkuta ei kuumuus autuas. 
Kuulakas
järven peili on, mut aallon pintaa, 
pilvirintaa, 
sumuhuntu pakoon kiiruhtaa, 
surren kuvajaistaan ihanaa. 
Molemmat
aamusineen kohta haihtuvat.

Päiväkirjassaan Saima kuvaa suhdettaan luontoon ja maailmaan näin:

Oikea Saima on hyvin herkkä, haaveileva, hiljainen luonnon helmassa elävä Saima, joka katselee tähtitaivasta tai kesäkuun vihreää hämärää, Saima, joka istuu sohvannurkassa (illalla ennen geometriantenttiä) ja kuuntelee, miten äiti soittaa Kuutamosonaattia, Saima, joka löytää miltei kaikessa jotain kiehtovaa runollista, joka kuuntelee tuulen huminaa ja laineiden liplatusta. (5.9.1926)


Itse lisäisin vielä, alkuun siteeraamaani päiväkirjamerkintää lainaten, että Saima onnistuu vangitsemaan virran juoksun ja pakottamaan sen jäämään näille lehdille.


Polkuja eteenpäin:

Päivi Istala (toim.): Saima Harmaja -runoilijoista runoilijoin (Wsoy 2007). Saima Harmajan "Oma elämäkerta" vuodelta 1936, Saiman sisaren Kirsti Topparin muistoja lapsuudenperheestään ja sisarestaan, kolmen tutkijan esseet sekä lukijamuistoja.

Saima Harmaja -seuran sivut.