Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia.
Suomentanut Anja Pikkupeura.
Siltala 2015, 218 sivua.

Emma Asotovna sai diagnoosin "monipesäkkäinen bakteeritulehdus". Itse hän toki tiesi, että noiden märkäpesäkkeiden kautta hänestä oli poistunut sisuksissa kasvateltu paha vävynpölvästiä kohtaan. Märkäpesäkkeet puhkaistiin niiden kypsyttyä, ja iho parani pian, mutta Emma Asotovna piti vielä pari viikkoa siteitä sormissaan antaakseen Sergon ja pikkutyttöjen keskinäisen rakkauden voimistua.

Uusin Ulitskaja pitää aina lukea, eikä venäläiskirjailijan teosten suomennosten houkuttelevutta ainakaan vähennä se, että niissä on kaikissa upeat, Kirsikka Männyn suunnittelemat kannet. Tyttölapsia-novellikokoelman kantta koristaa pioneeritytön letti punaisine lettinauhoineen.

Kokoelma sisältää kaksi kertomussikermää, 'Tyttölapsia' ja 'Lapsuus -49', ja sikermien sisällä novellit kietoutuvat toisiinsa enemmän tai vähemmän tiiviisti. Siinä mielessä Tyttölapsia muistuttaa muutama vuosi sitten suomennettua Naisten valheet -teosta, jossa myös on sekä romaanin että kertomuskokoelman piirteitä. 'Tyttölapsia'-sikermä kattaa valtaosan kirjasta – 'Lapsuus -49' -osiossa on yhtä monta kertomusta, mutta paljon lyhyempiä.

Ulitskaja kirjoittaa tavallisista ihmisistä neuvostoliittolaisen systeemin rattaissa ja tuo esille valtion sisällä elävien kansojen kirjon. Puhetapa voi olla armenialainen ja päivällinen gruusialaisesti maustettu, ja juutalainen lääkäri hymyilee kaksostyttöjen nahinan tuodessa hänelle mieleen Jaakobin ja Eesaun. Vanhat kansanuskomukset ohjaavat toimintaa vähintään yhtä vahvasti kuin Kremlistä tulleet ukaasit. Veri on vettä sakeampaa, ja sukusiteet ovat vahvat.

Suosikkihahmojani olivat kaksoset Viktorija ja Gajane sekä heidän isoäitinsä Emma Asotovna, jolla on vaistoa, lämpöä ja elämänviisautta, mutta joka antaa vain hengenhädän mennä hierarkiassa päivällisen edelle. Kaksossiskosten tarinassa kipunoi rakkaus ja mustasukkaisuus, läheisyys ja etäisyys. Ulitskaja kirjoittaa niin, että traagisissakin kohtaloissa on humoristinen vivahde.

Muissa blogeissa sanottua: Kirjapolkuni, Kirjan jos toisenkin, Kirjojen keskellä, Ullan luetut kirjat, Raijan kirjareppu.

Jenni Kirves: Aino Sibelius. Ihmeellinen olento

Jenni Kirves: Aino Sibelius. Ihmeellinen olento
Johnny Kniga 2015, 288 sivua.

Kaunis, monipuolisesti lahjakas nainen, joka omistautuu tukemaan miehensä luovaa työtä, hoitaa ja kasvattaa isoa lapsikatrasta ja suurta hyöty- ja kukkapuutarhaa – sellaisen ihmisen täytyy olla ihmellinen olento. Laajat, yksityiskohtaiset ja runsain kuvaliittein varustetut elämäkerralliset ja historialliset teokset ovat  upeita ja niillä on paikkansa, mutta on ihana välillä tutustua historialliseen henkilöön ikään kuin pienimuotoisemmin, likeltä, vailla runsasta viiteapparaattia ja satojen sivujen painoa. Aino Sibelius - ihmellinen olento on pieni ja kaunis (graafikko Maria Mitrusen suunnittelemaa ulkoasua myöten) kirja, jonka fokus on Ainon persoonassa ja ennen kaikkea hänen suhteessaan aviomieheensä Jean Sibeliukseen ja tämän sävellystaiteeseen.

Ammattihistorioitsijana Kirves osaa hyödyntää alkuperäislähteitä, ennen kaikkea Aino ja Janne Sibelius kirjeenvaihtoa, mutta ilmaisee kiitollisuudenvelkansa myös keskeisille Sibelius-elämäkerroilla ja toimitetuille kirjekokoelmille, joihin on tukeutunut paljon.

Materiaalia onkin tarjolla runsaasti, sillä Aino Sibelius (s. Aina Järnefelt 1871-1969) oli kytköksissä useaan kulttuurisukuun – hänen sisaruksiaan olivat muun muassa kirjailija Arvid Järnefelt ja taidemaalari Eero Järnefelt, joka puolestaan avioitui näyttelijä Saimi Swanin, kirjailija Anni Swanin sisaren kanssa. Ainon äiti Elisabeth Järnefelt piti kirjallista salonkia, jonka piirissä vaikutti muun muassa Juhani Aho. Sibeliukset rakennuttivat Ainola-huvilansa Tuusulanjärven rannalle, osaksi taiteilijayhteisöä, jossa elettiin tiiviissä naapurisuhteissa Eero ja Saimi Järnefeltin, Pekka ja Maija Halosen sekä Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeltin perheiden kanssa.

Jenni Kirves pyrkii kuvaamaan Ainon persoonassa piilevää ristiriitaa: hän on toisaalta päättäväinen ja itsenäinen ratkaisuissaan, toisaalta hyvin hauras ja herkkä. Suurin on kuitenkin rakkaus; Jannen ja Ainon suhde säilyi intohimoisena läpi vuosikymmenten kestäneen avioliiton. Aino Sibelius vastusti hänen päälleen sälytettyä uhrautujan sädekehää, vaan koki saaavansa itse vähintään yhtä paljon avioliitossaan, vaikka huolehti täysin arjesta ja käytännön asioista ja joutui usein olemaan pitkiäkin aikoja erossa rakkaastaan Sibeliuksen ollessa sävellys- tai ryyppyreissuillaan.

Nyt minua ihan itkettää vaan ikävästä. Voi oma rakas, rakas, Janne, jos sinä olisit täällä. Minun on niin kamalan ikävä. Kun sinua saisi pian nähdä. Voi, kuinka minä olisin onnellinen.* 

Olen aiemmin blogannut Ainoon liittyen ainakin Julia Donnerin Aino Sibeliuksen puutarha -teoksesta, SuviSirkku Talaksen Rakas äitini! -kirjekokoelmasta sekä kuvakirjasta Soiva metsä. Lisääkin juttua Aino(la)-aiheisista kirjoista on tulossa Jean Sibeliuksen juhlavuoden mittaan!

Muissa blogeissa "Ihmeellisestä Ainosta": Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Hemulin kirjahylly

Jenni Kirveen haastattelu Ylen Puheen iltapäivässä

*Aino Jannelle 15.2.1892, teoksesta SuviSirkku Talas 2001, s. 354.

Alice Munro: Nuoruudenystävä

Alice Munro: Nuoruudenystävä
Friend of My Youth, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2015, 332 sivua.

Hän oli jättänyt lapset yksin kotiin ja oven auki. Heille ei tapahtunut mitään. He eivät heränneet ja huomanneet äidin puuttuvan. Yksikään murtovaras, hiippailija tai murhamies ei yllättänyt häntä palatessa. Onnenpotku jota hän ei edes osannut arvostaa. Hän oli lähtenyt ulos ja jättänyt oven auki j valot palamaan ja kun hän palasi hän tuskin tajusi mitä oli tehnyt, vaikka sulkikin oven ja sammutti valoja ja kävi makaamaan olohuoneen sohvalle. Hän ei nukkunut. Hän makasi hiljaa aivan niin kuin pienikin liike lisäisi hänen kärsimystään, kunnes päivä alkoi valjeta ja linnut alkoivat laulaa. Hänen jäseniään kivisti. Hän nousi ja meni puhelimeen kuuntelemaan hälytysääntä. Sitten hän käveli jäykästi keittiöön ja pani vesipannun tulelle ja sanoi itselleen sanat surun halvaannuttama.

Kokoelman avaava niminovelli on varsin rujo tarina perhesuhteista, uhrautuvaisuudesta, uskollisuudesta ja petoksesta Ottawa Valleyssa, jossa talojen maalaamaattomat lautaseinät eivät koskaan harmaannu vaan mustuvat, karhut tallustelevat pihapiirissä ja vaahterasiirapissa on aivan oma makunsa. Tarina siskoksista, Florasta ja Elliestä sekä Ellien miehestä Robertista on kehystetty novellin kertojan äitisuhteen kuvauksella, suhteen joka on vahva ja repivä, joka "on ollut kaikki nämä vuodet kuin palana kurkustani" ja tulee uniin, vaikka äiti on kuollut jo vuosia sitten.

Petoksen ja huijatuksi tulemisen tunteen teema kertautuu ja varioituu kokoelman muissakin novelleissa. Keski-ikäistyvä Brenda pakenee tylsää ja rutiinien täyttämää elämäänsä kaivosonnettomuudessa loukkaantuneen miehensä puolittaisena omaishoitajana salaisiin hetkiin nuoremman Neilin kanssa, mutta huomaa tulleensa myös itse tavallaan petetyksi. Hazel matkustaa selvittämään edesmenneen miehensä nuoruuden humputteluja mutta valheiden verkko onkin kudottu erilaisista seiteistä kuin hän oli kuvitellut. Novellissa 'Toisin', joka on kenties suosikkini tässä kokoelmassa, pettäjien ja petettyjen roolit heittävät jälleen kerran volttia, mutta kipu on painaavaa, aina.

En oikeastaan tiedä, rakastanko enemmän Alice Munron tapaa kuvata ihmisiä vai hänen tapaansa kuvata paikkoja ja maisemia. Kumpaakin varmaan yhtä paljon, mutta Munron paikat painuvat sydämeen vaivihkaisemmin kuin novellien henkilöt. Munron novelleissa on ränsistyneitä maatiloja, hiljaisia lapsuudenhuoneita, pölyisiä ja seesteisiä kirjastoja ja kirjakauppoja, ruuantuoksuisia keittiötä ja puiden varjoja veden yllä. Hyvällä onnella kovia kokenut novellihenkilökin löytää näistä tiloista turvapaikkansa.

Hän ajattelee sitä miten istui iltaisin kirjakaupassa. Hän ajattelee kaduilla viipynyttä valoa, ikkunoiden monimutkaisia heijastuksia. Satunnaista kirkkautta.

Eppu Nuotio & Aino Louhi: Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät

Eppu Nuotio (teksti) ja Aino Louhi (kuvat): Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät.
Bazar 2015, 44 sivua.

Vilja asuu suuren puiston reunassa korkeassa kerrostalossa. "Hissi vai portaat?" Fiinu kysyy ja katsoo äitiä. Yleensä äiti tahtoo aina kävellä portaat. Fiinu pitää hissillä ajamisesta. Fiinu saa painaa nappia.

Viljan syntymäpäivät aloittaa noin 3–8-vuotiaille suunnatun Tämä vai tuo -kuvakirjasarjan. Fiinu on menossa ystävänsä Viljan kuusivuotissynttäreille ja saa tehdä monta valintaa: sydänkuvioinen vai ruudullinen mekko? Lahjapakettiin kylpyvaahtoa ja helminauha vai kirja ja tarroja? Mennäänkö pyörällä vai kävellen? Valinta on välillä vaikea, mutta onneksi äidiltä voi aina kysyä mielipidettä. Ja perillä Viljan synttäreillä ei tarvitse pähkäillä yksin, leikitäänkö noitia vai prinsessoja tai mennäänkö syömään kakkua heti vai kohta – yhdessä on hauskempi päättää!

Eppu Nuotion kirjoittamassa ja Aino Louhen kuvittamassa kirjassa kerrotaan paitsi valinnoista myös äidin ja tyttären suhteesta sekä ystävyydestä – paitsi Fiinun ja Viljan ystävyydestä, myös vähäeleisemmin heidän äitiensä ystävyydestä. Joissakin lastenkirjoissa aikuiset ovat ilonpilaajia tai humoristisesti kuvattuja hajamielisiä ja poissaolevia taustailijoita, mutta Viljan syntymäpäivien äidit ovat rentoja ja hyväntuulisia: he osoittavat välittämistään lapsille sanoin ja teoin ja tempautuvat itsekin täysin rinnoin mukaan juhlahumuun.

Kirjan kansi on kaunis ja herkkä, mutta liikkeessä kuvatut hahmot, erilaiset fontit, värien kirjo ja kaksi nimekettä (kirjan ja sarja) tekevät siitä turhan levottoman. Sisäsivuilla Aino Louhen kuvitus on pikemminkin rauhallista, vaikka runsaita yksityiskohtia, liikettä ja kollaasimaisuutta löytyy varsinaisesta kuvituksestakin. Kristiina Louhen, Ilon Wiklandin ja Salla Savolaisen tavoin Aino Louhi osaa kuvata kodikasta lapsiperhesotkua, jossa matto on rutussa, legot levällään ja asuvalintaa varten lattialle levitetään koko garderoobi. Viljan syntymäpäivät on hyvän mielen lastenkirja, jossa niin huolet kuin ilotkin ovat lempeitä ja turvallisia.

Anna Kortelainen: Kivipiirtäjä

Anna Kortelainen: Kivipiirtäjä. Taiteilija Antti Niemisen elämä.
Gummerus 2015, 299.

Kaikesta juhlavuudesta huolimatta Antti ei ollut valmistautunut siihen mitä hän yläkerrassa näki: silmiä hivelevillä väreillä taiturimaisesti maalattuja, suuria kipsikehyksisiä teoksia, joiden edessä hän seisoi hartaana ja kirjoitti sitten nimet muistiin pienelle lapulle, hitaasti kirjain kirjaimelta. Westerholm, Gallen-Kallela, Järnefelt, Simberg. Jokaisella oli omat värimaailmansa, erilaiset, kullakin omansa perustellusti ja oikein. Haltioittava harmonian tunne levisi Antin mieleen. Ajantaju katosi. Parin tunnin kuluttua hän käveli puutunein askelin ulos museosta ja tuijotti hämmentyneenä avaraa maisemaa edessään. Kotimatkalla hän tajusi, ettei ollut pariin tuntiin ajatellut eikä muistanut saaristoa eikä sotaa. Hän oli ollut aivan toisaalla, aivan vapaana. Hän ei ollut muistanut menettäneensä mitään, hän oli ollut vailla mitään, hänellä oli ollut kaikki.

Antti Nieminen (1924-2007) oli taidemaalari ja graafikko, joka tunnetaan erityisesti fantasia-aiheisista litografioistaan. Nieminen kasvoi Viipurinlahden saaristossa, valtamerilaivojen ja suolaisen tuulen tuoksussa. Talvisodan alkaessa hän oli viisitoistavuotias ja joutui lähtemään perheensä kanssa evakkoon. Kaksikymmentävuotiaana Nieminen oli jo sotaveteraani, jonka oli omin avuin totuteltava uusiin olosuhteisiin vierailla seuduilla, Varsinais-Suomessa. Piirtämisellä, maalaamisella ja taidemuseon kokoelmilla oli tärkeä osa sopeutumisessa ja uuden elämänilon löytymisessä, ja vähitellen Antti Nieminen päätyi omalle elämänuralleen kuvataitelijana.

Antti Niemisen elämässä on joitakin yhtymäkohtia Anna Kortelaisen isän Reino Peltosen elämään, josta Kortelainen on kirjoittanut kirjoissa Ei kenenkään maassa ja Huonon matkailijan päiväkirja. Sekä Nieminen että Peltonen syntyivät Karjalan Kannaksella, Viipurin seudulla, elivät kansainvälistä elämää matkustellen ja toimivat monipuolisesti taiteen ja kulttuurin saralla, Nieminen kuvataiteen ja Peltonen musiikin ja kirjallisuuden parissa. Molemmilta on myös jäänyt runsas kirjallinen ja kuvallinen jäämistö: päiväkirjamerkintöjä, lehtileikkeitä ja valokuvia.

Kortelaisella puolestaan on kertovan tietokirjailijan lahja, ja hän ei epäile eläytyä ja kuvitella saaden näin elämäkertojensa hahmot elämään. Taidehistorioitsija-tietokirjailija kutoo värejä, tuoksuja, makuja, iloa ja ikävää historiallisten ja elämäkerrallisten faktojen muodostamien loimilankojen sekaan ja saa lukijan kiintymään herkkään, kauneutta ymmärtävään Antti Niemiseen ja seuraamaan tämän elämänpolkua eläytyneesti. Toisaalta toivoisin tällaiselta eläytyvältä, narratiiviselta elämäkerralta enemmän sommittelua ja tiivistämistä oikeissa kohdissa – nyt kokonaisuus on tasapaksu, paikoin junnaavakin, vaikka Niemisen elämässä on monia todella kiehtovia ajanjaksoja ja eräänlaisia käännekohtia.

Kivipiirtäjää kuvittavat muutamat valokuvat Antti Niemisen elämän varrelta sekä lukuisat kuvat taiteilijan teoksista. Pakko tunnustaa, että Niemisen tuotanto oli minulle ennen Kortelaisen kirjaan tarttumista jokseenkin tuntematonta, mutta ihastuin hänen töidensä herkkiin ja surrealistisiin tunnelmiin sekä toisaalta hämmästyttävään tarkkuuteen ja yksityiskohtaisuuteen. Joskus grafiikanlehtiin piirtyy kokonainen elämä.

Antti istui junassa ja ajatteli että juuri kokemaansa maailmaan hän halusi. Maalaaminen ja piirtäminen eivät olleet mitään lapsellisia iltapuhteita vaan tie vapauteen ja aikuisuuteen ja sopusointuun. Seuraavilla Turun-käynneillä Antti kävi aina taidemuseossa, kierteli, istahti yläkerran hienolle sohvalle ja vaipui ajatuksiinsa. Usein Antti havahtui vasta, kun vahtimestari tuli tahdikkaasti ilmoittamaan, että museo menee valitettavasti nyt kiinni.

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen

Ilari Aalto (teksti) ja Elina Helkala (kuvat): Matkaopas keskiajan Suomeen.
Atena 2015, 256 sivua.

Jatkan Sibelius-lastenkirjoista ja Leonardo-kuvakirjasta alkanutta yleistajuisten, kuvitettujen historiateosten "teemaviikkoa" esittelemällä arkeologi Ilari Aallon ja artesaani Elina Helkalan hienon Matkaoppaan keskiajan Suomeen. 

Luulin Matkaopasta keskiajan Suomeen alunperin lasten- tai varhaisnuortenkirjaksi, samankaltaiseksi historialliseksi lasten tietokirjaksi kuin vaikkapa Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja tai Jussi Kaakisen, Juha Kuisman ja Kirsti Mannisen Suomen lasten historia. Mielikuva syntyi varmaankin Matkaoppaan piirroskuvituksesta – hyvä, että olin ennakko-oletukseni kanssa väärässä ja Suomessa ilmestyy piirroskuvitettuja tietoteoksia myös aikuisille! Toki Matkaopas keskiajan Suomeen kiinnostaa varmasti myös kouluikäsiä, mutta tietopitoista tekstiä on paljon ja kirjassa käsitellään myös keskiajan rujoja puolia.

Keskiajalla kuljettiin paikasta toiseen usein jalkaisin, ja niinpä myös kirjallinen matka keskiajan Suomeen etenee verkkaisesesti, kulkijan matkasauvaan nojaten. Kulkijan reitillä tutustutaan muun muassa keskiaikaisiin ruokalajeihin, markinoihin ja uskomuksiin.Teemoja on paljon, ja rajatummalla aihevalikoimalla yhteen asiaan olisi ehtinyt paneutua enemmän, mutta kirja pysyy kuitenkin hyvin nipussa eikä ole päässyt paisumaan liian laajaksi. Myöskään ajallisesti ei yritetä saada haltuun liian laajaa aikajanaa, vaan kirja keskittyy suurinpiirtein vuoteen 1400.

Ilari Aalto kertoo kiinnostavasti kirjan syntyprosessista Mullan alla -blogissaan, ja Elina Helkala puolestaan blogissaan Pakanavuoren lapsi.

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Marile (jonka postauksesta löytyy upeita valokuvia keskiaikaisista raunioistaVaasassa) ja Ulla.

Marjatta Levanto & Julia Vuori: Leonardo oikealta vasemmalle

Marjatta Levanto (teksti) ja Julia Vuori (kuvitus): Leonardo oikealta vasemmalle
Teos 2014, 113 sivua.

On lopultakin aivan yhdentekevää, kuka maalauksen [Mona Lisa] nainen on, sillä kyseessa saattaa olla paljon suurempi kuvio: maailman muotokuva. Eihän voi olla pelkkää sattumaa, että naisen sydän on maalauksen matemaattisessa keskipisteessä, kohdassa jossa auringon viimeiset säteet loistavat kaikkein kirkkaimmin?

Suurmies-kuvakirjojen teema jatkuu: eilen bloggasin kahdesta Sibelius-aiheisesta kuvakirjasta, tänään on vuorossa renessanssinero Leonardo da Vincista kertova Leonardo oikealta vasemmalle. Siinä missä Soiva metsä ja Hämeenlinnan Janne ovat aika selvästi lapsille suunnattuja, joskin aikuistakin suuresti ihastuttavia kuvakirjoja, Leonardo oikealta vasemmalle kiinnostaa hieman varttuneempaa yleisöä, ehkä noin kymmenvuotiaista aina satakymmenvuotiaisiin asti.

Leonardo oikealta vasemmalle on kuvitettu tietokirja ja eräänlainen elämäkerta Leonardo da Vincista. Suuret, hyvälaatuiset kuvat da Vincin tuotannosta tekevät siitä myös taidekirjan. Kirja on kokonaisuudessaan aivan upea, viimeisteltyä ulkoasuaan myöten, ihana katsella, selailla ja lukea. Julia Vuoren kuvista osa pieniä, humoristisiakin, osa on koko aukeaman kokoisia, värikylläisiä "fantasiakuvia", jotka tuovat teokseen sadun hehkua.

Marjatta Levannon teksti on todella informatiivista, mutta helposti lähestyttävää. Levannon taidekasvattajan tausta tulee käy ilmi hänen kyvyssään esittää mutkikkaita ja korkealentoisiakin asioita ymmärrettävästi sekä rakentaa, yhdessä Vuoren kuvituksen kanssa, Leonardon tarinasta seikkailu. Teos johdattaa Leonardon elämään ja ajatteluun, mestarin taideteosten ja kryptisten – oikealta vasemmalle kirjoitettujen – muistiinpanojen äärelle. da Vincin elämäntyössä tiede, taide ja mielikuvitus punoutuivat yhteen ällistyttävällä, ihastuttavalla tavalla.

Tajusin vasta tätä kirjoittaessani, että meillä on jo ennestään hyllyssä Levannon ja Vuoren yhteistyönä syntynyt teos Eero, joka on eräänlainen "sarjakuvaelämäkerta" taiteilija Eero Järnefeltistä. Haluan ehdottomasti tutustua muihinkin Levannon ja Vuoren yhteisiin kirjoihin, ainakin Unennäkijä tulee – Hugo Simbergin kuvia ja Taivaallinen tungos – kuvia muinaisista myyteistä -teoksiin.