Päivi Istala (toim.): Kirjeitä Saima Harmajalle
Wsoy 2013, 139 sivua.
Helsinki, 16/7 -33
Rakas ystävä!
Ensimmäiseksi lienee paikallaan pyytää anteeksi kirjeeni myöhästymistä. Puolustusta ei ole, mutta viime viikon kuumuus oli tehnyt minut aivan pehmeäksi. En muutenkaan voinut oikein hyvin ja vaikka pariinkin kertaan yritin kirjoittaa Sinulle, en parhaalla tahdollanikaan saanut mitään kokoon. Niinkuin tiedät, vaatii kirjeen kirjoittaminen minulta aina erikoista voimanponnistusta, ja voimat menivät jo kesäkuussa, jolloin minulla oli todella valtava kirjeenvaihto. Nyt olen tyytyväinen, jos kerran kahdessa viikossa saan kokoon kirjeen. Kultainen kirja lienee sentään liikaa vaadittu.
Näin kirjoittaa kauppatieteen ylioppilas Jaakko Holma ystävälleen ja (entiselle) rakastetulleen, kaksikymmenvuotiaalle Saima Harmajalle. Jaakko Holman, 'Jaken' kirjeet muodostavat lähes puolet juuri (runoilijan 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi) julkaistusta Kirjeitä Saima Harmajalle -teoksesta, jonka on toimittanut Saima Harmaja -seuran puheenjohtaja Päivi Istala. Teoksen kirjeet, joiden lähettäjien joukossa on Saiman ystäväpiiriin kuuluneita 1900-luvun kulttuurihahmoja kuten Tyyni Tuulio, Helvi Hämäläinen ja Klaus Holma, ovat ennen julkaisemattomia. Istalan kirjoittaman esipuheen mukaan Saima Harmajan sisar Kirsti Toppari kertoi pari vuotta sitten runoilijan nimikkoseuran jäsenillassa löytäneensä perhearkistosta nipun kirjeitä ja postikortteja, joiden joukossa oli myös Saiman kirjeluonnos rakastetulleen Jaakko Holmalle – vastaus Jaakon lähettämään kirjeeseen, jossa tämä ilmaisee varsin selvästi, että ei halua ajatella suhdettaan Saimaan rakkaussuhteena, vaan ystävyytenä.
Saiman vastausluonnos (ei ole tietoa, lähettikö Saima ikinä tähän luonnokseen perustuvaa kirjettä) Jaakon kirjeeseen (teoksen ainoa Saiman kirjoittama teksti kirjan lopussa olevan lyhyen "Oma elämäkerta" -tekstin ohella) on sydäntäsärkevä uskossaan, toivossaan ja rakkaudessaan. Saima tiedostaa, kuten Jaakkokin, että tuberkuloosin heikentämällä runoilijalla ja reippaalla, sosiaalisella nuorukaisella ei ole kovin paljon samoja mielenkiinnon kohteita, mutta hän tahtoo silti uskoa yhteiseen tulevaisuuteen ja siihen, että "jokin ohjasi sydämiämme kesän hohtavina öinä":
Meidän täytyy vain auttaa toisiamme eikä vaatia toiselta omaa sieluntilaamme. Minä olen runoilija, ainakin laadultani, minä en voi olla Sinulle samanlainen kuin
Jaakon kirjeet ovat kaikessa hyväntahtoisuudessaan paikoin vaivaannuttavaa luettavaa. Moni kirje alkaa pahoittelulla, ettei hän tullut kirjoittaneeksi aiemmin – on ollut niin paljon kiireitä. Rivien välistä käy ilmi, että tunteet ovat todellakin viilenneet sitten rakkauden ensi leimahduksen vuonna 1932. Melkoisen ärsyttävää on, että Jaakko usein vähättelee Saiman (lopulta varhaiseen kuolemaan johtanutta) sairautta: "Mikä sinua oikeastaan nykyään vaivaa, kun olet yhä huonossa kunnossa? Sinä saat olla maalla kaikessa rauhassa, kyllähän sinun siellä pitäisi parantua." Jaakko mainitsee usein omista kolhuistaan: selkään sattuu, kun hän on polttanut sen koko päivän kestäneellä kesäisellä veneretkellä, ja jalkaan on tullut rakko pitkän kävelyretken jälkeen. Toki näitä asioita on epäreilua jälkikäteen arvostella, varsinkin kun tästä kokoelmasta puuttuvat Saiman lähettämät kirjeet, jotka luonnollisesti ovat vaikuttaneet siihen, millaisia vastauskirjeitä Jaakko hänelle kirjoittaa.
Näinä tekstiviestien ja jopa facebookin kautta jätettyjen eroviestien aikakaudella tuntuu kyllä nurinkuriselta, että kirjeissä (sekä Jaakon kirjoittamissa että Saiman kirjeluonnoksessa) annetaan ymmärtää, että Jaakko olisi kovin sulkeutunut eikä avaisi tuntemuksiaan Saimalle. Niin sanuttu "erokirje" on varsin kattava ja rehellisen kuuloinen kirjoitus niistä syistä, joiden vuoksi Jaakon mielestä suhteen oli syytä jatkuva pelkkänä ystävyytenä. Ottaen huomioon, että Jaakko opiskeli, kävi töissä toimistossa ja vietti vilkasta sosiaalista elämää KY:ssa ja muiden nuorten kanssa eikä ollut kirjoittamiseen suuntautunut, hänen kirjeensä ovat varsin pitkiä. Toki ne kalpenevat kaunopuheisuudessa runoilijan teksteille, ja ehkä siksi Jaakko niitä vähätteleekin, mutta ne ovat sujuvasti kirjoitettuja, hauskoja kuvauksia helsinkiläisnuorukaisen elämästä 1930-luvulla ja, totta tosiaan, aika paljon tunteistakin.
Myös Saiman ystävältä ja tukijalta, kirjailija-suomentaja Tyyni Tuuliolta, on teoksessa monta kirjettä. Tuulio rohkaisee Saimaa tämän runoilijapolulla ja pyrkii valamaan elämänuskoa sairaudesta kärsivään nuoreen naiseen:
Suuri kiitos kirjeestäsi! Tiedät kai itsekin että ulkomaille on hauska saada postia. Ja kiitos runosta. Yhden asian minä ymmärrän: sen ettet ikinä osaisi kirjoittaa tuollaisia runoja jos olisit päässyt ilman sairautta. Kohtalo nähtävästi tahtoi tehdä Sinusta runoilijan jo varhain. [– –] Joka päivä on elämä – joka päivästä voi tehdä jotakin.
Tuulio kertoo kirjeissään myös vaikutelmia ulkomaanmatkoiltaan, kuvailee perhe-elämäänsä ja kirjailijantyötään sekä kommentoi muun muassa Mika Waltarin Appelsiininsiemen -romaanin saamaa vastaanottoa. 1900-luvun alkupuolen suomalaisten kulttuuripiirien pienuudesta kertoo jotakin se, että Saima sai kirjeitä myös Helvi Hämäläiseltä, jonka avainromaanissa Säädyllinen murhenäytelmä Tyyni Tuulio ja hänen aviomiehensä Oiva Tuulio esiintyvät, nimet muutettuina mutta tunnistettavina. Kirjeitä Saima Harmajalle -teokseen painetun Hämäläisen kirjeen lause "Älä lue kirjaani, jos luulet, että se sinua järkyttää" viittaa kuitenkin luultavasti köyhien perheiden oloja varsin naturalistisesti kuvanneeseen romaanin Katuojan vettä.
Kirjeitä Saima Harmajalle on koskettava ja viehättävä kulttuurihistoriallinen teos, ehdotonta luettavaa runoilijan ystäville mutta kiinnostava myös muille, jotka haluavat kurkistaa 1930-luvun Suomeen ja aikakauden kirjeenvaihtokulttuuriin.
