Markku Pääskynen: Sielut
Tammi 2015, 254 sivua.
He oikaisivat penkan ja ojan yli takaisin Pöllönkujalle. He näkivät etäällä kujan päässä joukon keskenään juttelevia ihmisiä ja arvasivat heidän etsivän Maijaa. Maisemassa oli tapahtunut pieni värimuutos, ei siksi että aurinko oli piirun verran alempana vaan siksi että jokin oli selvästi muuttunut ajallisesti ja paikallisesti, ikään kuin maisema, puut, pensaat, talo ja tiet, olisi jollakin tapaa reagoinut tapahtumiin. Ikään kuin värien taajuus olisi muuttunut, eikä värien ja sävyjen tiheys, syvyys ja loisto olleet samoja kuin äsken.
Viidesluokkalainen Maija on lähtenyt aamulla vähän ennen kahdeksaa kouluun tavalliseen tapaan. Kun opettaja vähän myöhemmin soittaa Maijan äidille ja kertoo, että tyttö ei ole saapunut kouluun, vanhempien aika pysähtyy ja samaan aikaan tunnit kiitävät pelottavan nopeasti kauas siitä hetkestä, jolloin Maija nähtiin viimeksi. Kristian-isä jättää työnsä kirjapainossa ja lähtee etsimään lastaan, huhuilee tämän nimeä mutta ei saa vastausta.
Perheen naapurusto, Maijan koulutoverit, joutomaiden kulkijat, mieleltään suuntaan tai toiseen nyrjähtäneet, lenkkeilijät ja rapistuneiden talojen erakot joutuvat tahoillaan kohtaamaan tytön katoamisen herättämät tunteet ja vastaamaan pelästyneen isän kysymyksiin. Romaanin näkökulma vaihtuu henkilöstä tai havaitsijasta toiseen, väliin nopeasti ja yllättävästikin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen: koko kylä, metsä, järvi ja taivas resonoivat tytön katoamista.
Pääskysen Sieluista tuli pakostakin mieleen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, jossa niin ikään kuvataan koulutytön katoamista ja pienen yhteisön reaktioita siihen. Mielleyhtymää vahvistaa se, että Pääskysen (!) romaanissa liikutaan kaduilla, jotka on nimetty lintulajien mukaan, ja kuten Linnuntiessä, myös Sieluissa linnut ovat myös todistajia, jotka voisivat perspektiivistään kertoa paljon jos osaisivat puhua.
Muutama vuosi sitten vaikutuin Pääskysen kielestä ja kerronnasta romaanissa Vihan päivä. Melkein pelkäsin lukea kirjailijalta mitään ahdistavan Vihan päivän jälkeen, etenkin kun Sielujenkin aihe on aika raskas. Mutta siinä missä ensin mainitussa kerronta kuljettaa pimeisiin syövereihin, jälkimmäisessä noustaa kuin keinossa huikaisevaan, kuulaaseen valoon.
Vihan päivät on minustakin varsin hieno teos ja en myöskään muistaakseni ole sen jälkeen lukenut Pääskyseltä muuta. Tämä Sielut on minulla kirjastossa varauksessa (jäädytin itseni jonossa, koska hukun luettavaan). To be honest, niin kauhistuttaa tämän tyyppiset aiheet, mutta uskallan tähän varmaan jossakin vaiheessa tarttua, kun nyt mainitsit tuon "huikaisevan, kuulaan valon."
VastaaPoistaOmppu, minulle taas kävi täällä "maaseutukirjastossa" niin, että nappasin hyllyssä vapaana vaeltavat Sielut mukaani, ja sitten kohta oli kirjasta arvio Hesarissa ja varaukset päällä. Minulle tuli siis vähän kiire lukemisen kanssa loppuosa, johon aivan erityisesti olisin halunnut syventyä, tuli luettua hyvin nopeasti. Sielut onkin kirja, joka pitää ehdottomasti lukea joskus uudestaan.
PoistaJa kyllä, vaikka Sielut ei päästä lukijaansa helpolla ja aihe on hyvin rankka ja koskettava, niin rohkaisen tarttumaan Pääskysen uutukaiseen, sillä tämä ei (onneksi) ole uusi "Vihan päivä".
Minusta aihe ei ollut rankka. Tai ei ainakaan aiheen käsittely. Missään vaihessa ei ahdistanut pätkääkään.
PoistaPääskynen on minulle ihan tuntematon kirjailija, kiitos taas uuden esittelystä! Minulla on tosin tuo Linnuntietäkin vielä lukematta ja se olisi ihan omassa hyllyssäkin, joten taidan ottaa sen seuraavaksi. Lintuaihe, oli se sitten viitteellinenkin, kiinnostaa.
VastaaPoistaAntoisia hetkiä Linnuntiellä, Linnea! Ja toivottavasti ehdit lukea Sielutkin jossain vaiheessa, uskon että pitäisit siitä(kin). Uskon, että jos lintuihin kiinnittää erityistä huomiota tässä Pääskysen romaanissa, niin siitä näkökulmasta avautuu paljon, useammallakin tasolla.
PoistaTämän kirjan aion lukea pian, sillä Pääskysestä on kuin vaivihkaa tullut suuri suosikkini. Rakastan sitä kieltä, jolla hän kirjoittaa, ja vaikka hänen teostensa lukeminen välillä onkin melkoista nautinnon ja ahdistuksen vuorottelua, jää hänen teksteistään sellainen olo, kuin olisi saanut syödäkseen jotain aivan erikoisen hyvää ja harvinaista herkkua. Sielujen suhteen odotukseni ovat korkealla. :)
VastaaPoistaLuin kirjan viime viikolla. Innoittajana oli HS:n arvostelu. Kriitikko oli lukenut kirjablogeista, että Pääskysen kirjat tuppaavat jäädä lukijoilta kesken. Kalahti omaan nilkkaan. Ja olen tosiaankin siitä johonkin blogiin kirjoittanutkin. Toisaalta Pääskysen "Enkelikirja" oli mielestäni aikoinaan vuoden paras suomalainen.
VastaaPoistaTunnustan heti kärkeen, että tämänkin kirjan olisin kesken jättänyt, jollen olisi varta vasten lupausta kirjan loppuun saattamisesta tehnyt. Kirjan alku on todella tylsä. Luku toisensa perään vanhemmat miettivät omia tuntojaan lapsen katoamisesta. Haukotuksen haukotus.
Kirjan keskivaiheilla alkoi kuitenkin tapahtua. Tarinaan tuotiin uusia henkilöitä ja rakennettiin jännitettä. Mikä on kaikkien henkilöiden suhden tapahtumasarjaan?
Loppu kuitenkin jäi vaisuksi. Mitään kliimaksia ei tullut.
Kirja kuuluu minun lukukokemuksissani torkkukirjojen joukkoon. Kirjaan syntyy laiskanpuoleinen kiintymys- ja tuttuussuhde. Sitä on kiva lueskella iltapäivätorkkujen alla. Sopivan laimeaa, ettei häiritse nukahtamista.
Finlandia-ehdokkuudesta en yllättynyt. Jossain vaiheessa lukiessani tuli mieleen, että tämän tyylinen kirja varmaan napataan taas ehdokkaaksi. Olihan se samanaiheinen Karkkipäiväkin.