Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani
Expedition. Min kärlekshistoria, suom. Petri Stenman.
Like 2015, 289 sivua.

Vielä muutama askel ja olen ylhäällä paikalla, jolla ilmapallotalo seisoi. Maassa lojuu purkautuneita köydenpätkiä edelleen. Soraan juuttuneet kankaanpalat liehuvat tuulessa. Ne ovat takuulla peräisin ilmapallohuoneen lattiaa peittäneestä huovasta, joka esti lankkujen tilkkuja tekemästä reikiä pallokankaaseen. Keskellä ylännettä voi erottaa painuman. Sen enempää ei ole jäljellä pallokoria varten kaivetusta kuopasta. Juuri tällä paikalla Andrée, Strindberg ja Frænkel seisoivat 37 791 päivää sitten. Keskittyneinä. Lähtöä odottaen. Nyt täällä seison minä. Olen täsmälleen oikeassa paikassa, mutta täysin väärään aikaan.

Bea Uusman Naparetki. Minun rakkaustarinani on helmi, kirja-aarre. Luen kirjaa sydän pamppaillen, seuraten kahta löytöretkeä: Andréen retkikuntaa, joka suuntasi heinäkuussa vuonna 1897 vetypallolla kohti Pohjoisnapaa, ja lääkäri-kuvittaja-kirjailija Bea Uusmaa, joka 113 vuotta myöhemmin pyrkii selvittämään, miksi retkikunnan jäsenet kuolivat lokakuussa Valkosaarella, vaikka heillä oli yllin kyllin ruokaa, lämpimiä varusteita ja ammuksia.

Bea Uusma tekee kaikkensa päästäkseen Valkosaarelle, paikkaan jonne Salomon August Andréen, Nils Strindbergin ja Knut Frænkelin matka päättyy. Lähes kaikki retkikunnasta säilynyt on talletettu arkistoihin ja museoihin, kenties kiehtovimpina Andréen ja Strindbergin päiväkirjamerkinnät. Uusma menee fragmentaaristen vihjeiden avulla niin liki naparetkeläisten kohtaloita kuin mahdollista, heidän nahkoihinsa, jopa kirjaimellisesti.

Näin maallikkona sitä ei osaisi niin yllättyä siitä, että kolme miestä menehtyy keskellä jäälauttoja arktisen talven kuluessa, etenkin aikana ennen goretexiä ja muuta kehittyneempää selvitymisvarustusta. Pikemminkin sitä ihmettelee, miksi Arktista ylipäätään lähdettiin ylittämään vetypallolla, kun matkan oli laskettu kestävän suotuisella tuulella kuusi päivää ja yksikään kuumailmapallo ei ollut pysynyt ilmassa vuorokautta kauempaa. Retkikunnan tarkoitus oli siis ylittää Pohjoisnapa, jonne kukaan ei ollut vielä päässyt (Nansen ja Johansen olivat pari vuotta aiemmin päässeet suksilla leveyspiirille 86º asti, noin 360 kilometrin päähän navasta), ja merkitä paikka "käydyksi" pudottamalla nimikoitu poiju navalle ja jatkaa sitten tuulen suunnan mukaan esimerkiksi Kanadaan tai Siperiaan. Perillä oli tarkoitus juhlia saavutusta, ja siksi matkatavaroiden joukossa oli muun muassa samppanjaa ja silkkisolmioita.

En muista kuulleeni Andréen retkikunnasta, vaikka tarinat monista muista naparetkistä Amundsenista  Scottiin ovat tuttuja. Aikanaan, 1897 sekä kun retkikunnan jäsenten jäänteet löytyivät Valkosaarelta vuonna 1930, on tapahtumista tietysti kohistu Suomessakin, ja jostakin Kansalliskirjaston tai antikvariaattien uumenista voi vielä löytää aiheesta tuolloin julkaistuja kirjojakin, kuten Andréen ja Strindbergin muistiinpanoista toimitettu, suomeksikin julkaistu Kotkan lento Pohjoisnapaa kohti (1930). 

Bea Uusman tutkijanluonteessa ja tavassa kirjoittaa on paljon samaa kuin tietokirjailija Anna Kortelaisella, joka on viime aikoina kirjoittanut muun muassa isoisästään Reino Peltosesta Ei kenenkään maassa, Kivipiirtäjästä ja Karjalan Kannaksen Avojaloin kulkijoista. Ajattelen nyt kuitenkin ennen kaikkea Kortelaisen varhaisempaa teosta Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (Tammi 2002), jossa taidehistorioitsija jäljittää Edelfeltin maalauksissa esiintyvää salaperäistä naista vanhojen asiakirjojen, matkojen ja eläytyvän päättelyn avulla.

Naparetki on niin rikas ja kiehtova teos, että en tahdo löytää sanoja kuvailemaan sitä. Kirjaa täytyy pitää itse kädessään ja selailla, jotta voi aistia sen kauneuden ja sommittelun, värit, kuvat ja tekstin asettelun, jotka osaltaan rakentavat tarinan rytmiä. Päällimmäisenä kirjan tarinasta jää mieleen hulluus ja rakkaus. Miten uhkarohkeita miehet olivat, miten epäloogisesti he monessa asiassa käyttäytyivät, keräten napatalven lähestyessä savi- ja levänäytteitä, uhmaten jääkarhuja ja raahaten mukanaan jokseenkin toisarvoisia tavaroita, vaikka eteneminen jäälautoilla hidastui entisestään.

Ja kyllä, Naparetki on rakkaustarina. Se kertoo rakkaudesta seikkaluun, uuden löytämiseen ja tavoitteiden saavuttamiseen, mutta ennen kaikkea rakkaudesta nuoreen naiseen, Anna Charlieriin, joka ei voinut seurata rakastettuaan vetyilmapalloon, mutta jonka valokuva kulki nuoren miehen mukana loppuun asti.