Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakasta
Started Early, Took My Dog, suom. Kaisa Kattelus.
Schildts&Söderströms 2015, 388 sivua.
Hope McMaster oli nykäissyt langanpäätä, ja kaikki mitä hän kuvitteli tietävänsä oman elämänsä kudoksesta oli alkanut purkautua. Mutta olenhan minä jostain tullut, hän kirjoitti. Jokainen tulee jostakin! Jacksonin mielestä olisi ehkä ollut korkea aika hylätä huutomerkit, ne olivat kuin pakokauhun nuotteja. Hilpeydestään huolimatta Hope McMaster oli selvästi alkanut pyristellä eksistentiaalisissa pohdinnoissa identiteetin olemuksesta: Keitä me loppujen lopuksi olemme? Ei tarvittu kuin yksi epäilyksen siemen, ja pian se olikin jo rapauttanut kaiken, mihin ihminen uskoi.
Kaksi elämässään pettynyttä ja yksinäistä entistä poliisia pelastaa tahoillaan kaltoinkohdellun olennon – toinen pienen lapsen, toinen koiran. Toinen on poliisista eläköytynyt, uransa varrella monenlaista karua nähnyt Tracy, toinen jo romaaneista Ihan tavallisena päivänä, Kaikkein vähäpätöisin asia ja Eikö vieläkään hyviä uutisia? tuttu rosoinen yksityisetsivä Jackson Brodie. Samoilla seuduilla hortoilee myös muistisairas näyttelijä Tilly, "poloinen Ofelia lipumassa virran mukana sylissään käsilaukku, jossa oli veitsiä ja haarukoita". Kadonneen lapsen ympärille kiertyy lukuisia muitakin sivuhenkilöitä, ja kadonneita lapsiakin on useampi kuin yksi.
Kate Atkinsonin dekkareissa on aivan oma tunnelmansa ja tyylilajinsa, ja Jackson Brodie -sarjan sisälläkin on aika paljon vaihtelua. Sarjan ensimmäistä romaania luin sydän pamppaillen, mutta myöhemmät osat ovat olleet hieman laimeampia lukukokemuksia – niin myös tämä uusin. Etenkin alku eteni tahmeasti: hajanaisia juonenpätkiä, toisiinsa sekoittuvia henkilöhahmoja, kovin hatarasti erottuvat aikatasot... Atkinsonin yhteiskunnalliset dekkarit eivät tarjoa lukijalleen mitään eskapismia, ja kun kerronta paikoin junnasi paikoillaan ongelmien ja sameiden arvoitusten vyyhdissä, junnasi lukeminen välillä kovasti.
Onhan Atkinsonin tavassa kirjoittaa myös paljon viehättävää ja palkitsevaa. Teksti on tiheää viittauksista kirjallisuuteen ja kulttuuriin ja kerrontaa sävyttää omintakeinen musta huumori, sellainen surkuhupainen, jolle ei tiedä itkisikö vai nauraisiko. Aiempien dekkarien tapaan keskiössä ovat tavalla tai toisella menetetyt lapset ja kovia kokeneet naiset, joiden kohtaloiden lomassa rujon sympaattinen Jackson koettaa luovia. Oman elämänsä monia solmuja Jackson ei edes koeta avata, yrittää vaan tulla toimeen niiden kanssa.
Hassua kyllä, minulle tuli monta kertaa tätä Atkinsonin kirjaa lukiessani mieleen aivan eri genren romaani, Kate Mortonin Hylätty puutarha. Molemmissa romaaneissa selvitetään hämärissä olosuhteissa tapahtunutta pienen tytön adoptiota, ja siinä missä Hylätyn puutarhan Nell on päätynyt Englannista Australiaan, on Joka lapsia ja koiria rakastaa -romaanin Hope kulkeutunut Englannista Uuteen Seelantiin, joka näin pohjoiselta pallonpuoliskolta katsottuna on jokseenkin samoilla kulmilla kuin Australia. Identiteetin hahmottamisesta on kyse molemmissa romaaneissa, joskin tyylilaji on aivan eri Mortonin luottaessa romanttissävytteiseen melodraamaan ja Atkinsonin pelatessa jo mainitulla mustalla huumorilla.
Kirjasta on blogattu myös ainakin Tuulevin lukublogissa, Kirjasähkökäyrässä, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Ullan luetuissa kirjoissa ja Tuijatassa.
Jackson Brodie -dekkarien lisäksi Kate Atkinsonilta on suomennettu muun muassa romaani Elämä elämältä, josta suomentaja Kaisa Kattelus pokkasi Blogistanian Globalian 2014 eli vuoden parhaan käännöskirjan palkinnon.
P.S. Ehdin kuin ehdinkin tällä postauksella vielä (nippa nappa) mukaan blogien dekkariviikkoon!
