Sivut

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Jeg forbanner tidens elv, suom. Katriina Huttunen.
Otava 2011, 218 sivua.

Äitini kanssa taas oli aina veljeni, vanhin veli, sillä hän ei ollut ollut toivottu lapsi, hän oli syntynyt salassa ja häpeässä meren toisela puolella Tanskan rannikolla rantavehnän ja lampaiden keskellä saaressa nimeltä Læsø. Sinne äitini lähti kiireen vilkkaa kun veljeni sätki hohtavana kalana hänen mahassaan, ja se loi heidän välilleen luonnollisen siteen joka ei kattanut minua. Veljessäni oli auringonpaistetta ja kipua siinä vaahtopärskeisessä sinessä ja kimmeltävässä paikassa jossa hän oleskeli, huolettomana vaikka hän oli ei-toivottu ja lainsuojaton, ja ensimmäinen mitä hän näki elämässään olivat nummen poikki kirmaavat lammaskoirat, sataman yllä kieppuvat lokit ja saaren yläpuolella kaartuva sininen taivas. Minä taas näin ensimmäiseksi isäni kasvot, kolme harmaata, viluista kyyhkystä  pölyisellä ikkunalaudalla kyyhöttämässä heilahtelevien sälekaihtimien takana ja Vålerengattaa pitkin kolistelevan raitiovaunun.

Keski-ikäinen Arvid Jansenin muistelee elämäänsä ja suhdetta perheeseensä – etäiseksi jäävään isään, kolmeen veljeen, joista yksi oli erityisen läheinen (Muistin sen läheisyyden, sen luottamuksen) ja yksi kuoli nuorena, ja ennen kaikkea äitiinsä. Käännekohta on äidin mahasyöpädiagnoosi, jonka saatuaan äiti matkustaa välittömästi Tanskaan mökille. Arvid matkustaa pian perässä, ja niin lapsuuden kesät kuin monet äidin kanssa koetut riidat, ohipuhumisen ja ymmärryksenkin hetket nousevat muistoissa pintaan.

Samaan aikaan Arvidin avioliitto on hajoamassa, ja mies käy läpi myös suhteen alkuaikoja, jolloin maattiin vierekkäin kapealla sängyllä ja Arvid kertoi tytölle viimeksi lukemansa kohtaukset Victor Hugon Kurjista. Jonakin iltana niin hehkuva oli ihomme; kas kun siitä ei nouse liekkejä, mutta hehku on sammunut ja Arvidin road-tripeille, autoajeluille pitkin maanteitä, lähtevät mukaan vain pariskunnan pienet lapset.

En osaa olla vertaamatta Kirottua ajan katoavaa virtaa kahteen muuhun lukemaani norjalaiseen, autofiktiiviseen tai -biografiseen teokseen, Gaute Heivollin romaaniin Etten palaisi tuhkaksi ja Karl Ove Knausgårdin Taisteluni Toiseen kirjaan. Pettersonin ilmaisu on huomattavasti tiiviimpää ja runollisempaa kuin elämästään tuhansia sivuja yksityiskohtaista kuvausta julkaisseella Knausgårdilla, mutta molempien lausahduksissa on samaa lakonisuutta. Aistin lauseiden taustalta myös samaa kipua, samaa vierauden tunnetta ja toivoa tulla hyväksytyksi, kompleksisuutta suhteessa vanhempiin, taustaan ja oman tien etsintään. Niistä teemoista kirjoittaa myös Heivoll, jonka kaunista, aisteihin vetoavaa kerrontaa Pettersonin proosa on lähempänä tyyliltään. Meri ja kesäyöt tuoksuvat Kirotun ajan katoavassa virrassa.

Niin Arvid (jossa lienee paljon kirjailija-Pettersonia itseään) kuin (puoli)fiktiiviset Gaute ja Karl Ovekin katsovat menneeseen, kasaavat muistoja muistojen päälle ja haahuilevat hieman hajamielisesti nykyhetkessä. Arvid tekee tiliä muun muassa nuoruutensa maolaisuuden kanssa, juo olutta kesämökkinaapurin portailla ja selaa hajamielisesti äitinsä pöydälle laskemaa Gunter Grassin romaania. Kertojan haahuiluun on ihana unohtua, vaikka monet tarinan säikeet jäävätkin vaille selitystä. Vain parisataasivuinen Kirottu ajan katoava virta tuntuu kätkevän niin monia pohjavirtoja, että kirja täytyy lukea joskus uudestaan.

Kirjasta toisaalla: Lumiomena, Maailmankirjat, Kiiltomato, Kannesta kanteen, Luettua, Kirsin kirjanurkka, Tarinauttisen hämärän hetket, Juuri tällaista, Vielä yksi rivi, Kulttuuri kukoistaa, Mari A:n kirjablogi, Kirjantila, Leena Lumi, Sonjan lukuhetket Lisäksi Les!Lue! -blogissa on sivuttu kirjaa otsikolla Ihanat norjalaiset miehet.

12 kommenttia:

  1. Muistelinkin, että tämä ei ollut aivan minun kirjani. Olen silta raahannut kotiini Pettersonin toisen kirjan. Mähän en helpolla luovuta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari A, hienoa, että et luota pelkkään ensivaikutelmaan ;). Minäkin haluan lukea Hevosvarkaat.

      Poista
  2. Koin tämän kirjan osin henkilökohtaisesti..., mutta kun asetuin itseni ulkopuolelle, näin vieläkin paljon keskitasoa paremman kirjan eli pidin tästä paljon.

    Olen lukenut norjalaitsa kirjallisuutta aina Aksel Sandemosen tuotannosta alkaen ja vielä en ole pettynyt. R. lukee kohta Sandemosen Kadonnut on vain unta...

    VastaaPoista
  3. Totta, Heivollia ja Knausgårdia ja Pettersonia ei voi olla vertaamatta: sama väkevyys, fiktion kautta välittyvä rehellisyyden tuntu ja runollisuus. Oma suosikkini on ainakin vielä Petterson, mutta ehkä se johtuu siitä, että olen lukenut häneltä kaksi kirjaa ja muilta toistaiseksi yhden.

    Aion samoin lukea tämän Pettersonin kirjan joskus uudelleen. Ja toivon, että häneltä suomennettaisiin pian lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kiteytit hyvin, mikä näitä kolmea mainittua norjalaiskirjailijaa yhdistää. Haluan ehdottomasti lukea myös Hevosvarkaat ja toivotaan, että sekä Pettersonilta että Heivollilta suomennettaisiin pian lisää. Knasua näyttäisi tulevan suomeksi tasaiseen tahtiin :).

      Poista
  4. Minä pidin tästä kovasti. Kirjan tunnelma oli kaunis, kuten kielikin. Luen ehkä tämän myös joskus uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, kirja taisi jättää meille melko samanlaiset fiilikset!

      Poista
  5. Luin tämän keväällä ja minulle jäi kovin raskas olo. Mielenkiintoinen kirja - jakaa todella mielipiteet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joana, tässä oli kyllä raskaita aiheita, mutta samalla koin tekstin jotenkin rauhoittavaksi, kuin olisi merenkäyntiä kuunnellut.

      Poista
  6. Pelastin tämän ohimennen alekorista (kröhöm, kaivelin niin innokkaasti että hyvä etten tipahtanut kirjojen sekaan...) yhdellä tai kahdella eurolla ja jälleen blogisavujen perusteella. Kiva selvittää, onko moninaisten kehujen arvoinen kirja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis, löysitpä kirjan hyvään hintaan! Kiva kuulla aikanaan, miten tämä sinuun kolahtaa.

      Poista