Annelies Verbeke: Kalanpelastaja

Kalanpelastajan tyylikäs kansi on Satu Ketolan.

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja
Flaaminkielisestä alkuteoksesta Vissen Redden suomentanut Mari Janatuinen.
Avain 2011. 185 sivua.

Monique ymmärsi kyllä, että raajojen kehittyminen johtui evoluutiosta ja vaistosta, ja ettei ollut mitenkään mielekästä lähteä muodostamaan arvioita elävistä olennoista, varsinkaan esihistoriallisista. Silti hän piti esi-isän pakoa yhtä ymmärrettävänä kuin pelkurimaisenakin, ja hän tunnisti kaipuun päästä oman elinympäristönsä ulkopuolelle. 

Annelies Verbeken toinen suomennettu romaani Kalanpelastaja tarttui haaviini Avaimen kalateemaisista syysjuhlista. Takakannen mukaan Kalanpelastaja on "Omalaatuinen romaani naisesta, joka menetetyn rakkauden jälkeen löytää kaloista uuden sisällön elämälleen". Nainen, Monique Champagne, on menestynyt kirjailija, joka kuitenkin päättää jättää sekä kaunokirjallisuuden kirjoittamisen että lukemisen sen jälkeen, kun rakastettu Thomas on jättänyt hänet. Monique päättää lukea vain kaloihin ja meriin liittyviä tieteellisiä tekstejä. Kun häntä pyydetään kansainväliseen kala-aiheiseen kongressiin "tuomaan tunnetta tieteen keskelle" puhumalla kalojen puolesta, Monique on varma, että hänen on siitälähin omistauduttava taisteluun maailman kalakantojen säilyttämisen puolesta.

Belgialainen Verbeke (s. 1976) kuuluu flaaminkielisen nykykirjallisuuden eturiviin, ja hänen teoksiaan on käännetty monelle kielelle, esikoisteos Nuku! myös suomeksi. Verbeken unettomuusaiheista esikoista en ole lukenut, mutta ennakkokäsitykseni Kalanpelastajasta oli, että se olisi tyyliltään melko erikoinen ja kenties hieman vaikeatajuinen. Lukemisen aloitettuani hämmästyin siitä, kuinka nopealukuinen kirja itseasiassa oli. Kirjan kieli ja tarina virtasi eteenpäin pidäkkeettömästi, ja heti ensimmäinen kappale herätti mielenkiinnon:

"Uusi päivä, tässä ja nyt", Monique Champagne lauloi kylpyammeessa. Hänen kotikaupunkinsa tunnettiin vilkkaasta kulttuurielämästä, roskaamisen tehokkaasta torjunnasta ja sademäärästä, joka sai surulliseksi. Aina silloin tällöin joku juhlakalu hirttäytyi sopivaan pylvääseen tai arvaamaton lemmikki puraisi lapselta silmän. Mutta sellaista sattui harvoin. Yleensä onni ei kadonnut tästä kaupungista äkkinäisesti."

Moniquen elämästä onni on kuitenkin kadonnut hyvin äkkinäisesti, hän on kuin kuivalle maalle heitetty kala (romaanin kala- ja vesiaiheiset metaforat tarttuvat herkästi). Romaani kuvaakin Moniquen räpistelyä tuntemattomassa, suhteenjälkeisessä maailmassa, jossa hän aina silloin tällöin löytää kiintopisteen ja saa ilmaa kiduksiinsa, mutta kohta hän on taas kuin kala, jolta on leikattu evät.

Aiemmassa kirjailijantyössään Monique on hyödyntänyt itsessään olevaa magneettia, joka vetää omalaatuisia ihmisiä puoleensa, ja nyt hän hyödyntää kohtaamiaan ihmisiä rakentaessaan itselleen uutta identiteettiä. Sattumalta Tallinnan kadulla tavattu nainen, joka luulee häntä ystäväkseen vuosien takaa, antaa Moniquelle tilaisuuden olla Stefanie, onnellisesti naimisissa oleva pienen lapsen äiti. Pelottavasti Monique samastuu myös erään kongressikollegan romaanikäsikirjoituksen henkilöhahmoon. Kohtaaminen kreikkalaispariskunnan kanssa saa Moniquen hetkeksi uskomaan, että hän on kalauskonnon profeetta, jonka tehtävä on estää kalojen surmaamisesta seuraava maailmanloppu.

Kalanpelastaja on toisaalta surullinen kirja, toisaalta ihmisten ja tilanteiden hervottomat kuvaukset hykerryttävät usein. Absurdit tilanteet hotellihuoneissa ja kongressikeskusten käytävillä toivat mieleeni Daniel Kehlmanin mustan huumorin sävyttämän romaanin Maine. Kenties juuri taitavan huumorin - ja huikean juonenkuljetuksen, josta ei ikinä tiennyt, minne se vie - takia Kalanpelastaja oli minulle lukukokemuksena kevyt, kipeistä aiheista huolimatta. Kuin olisi aalloilla keinunut.