Torgny Lindgren: Muistissa

Torgny Lindgren: Muistissa
Minnen, suom. Liisa Ryömä.
Tammi 2012, 196 sivua.
Keltainen kirjasto 428.

Rakastettu ja tuottelias ruotsalaiskirjailija Torgny Lindgren alkaa vastahakoisesti kirjoittaa muistelmiaan, kustantajan pyynnöstä, sillä "kirjailijan muistelmat ovat aika suosittuja". Ensin kirjailija koettaa väittää, ettei hän muista mitään, ja vetoaa lopulta siihen, että muistia ei ole, on miljardeja muisteja:

Joka ruumiinosalla, sanoin, on omat muistonsa. Pikkuvarpaalla, polvilumpiolla ja korvannipukoilla. Sisäelimistä puhumattakaan. Joka rauhasella ja polyypilla. Joka solulla on omat muistonsa. Olisi valheellista ja sopimatonta liittää niitä Muistelmiin. 

Kustantaja näkee kuitenkin myyntiluvut ja Lindgrenin muistelmat merkitään päättäväisesti tulevan kauden kustannusohjelmaan. Kirjailijan ei auta kuin alkaa kertoa. ("Ja niin minä kampasin tukan ja harjasin etuhampaat ja hain kamarin komerosta pyhävaatteet. Sitten pukeuduin niin hyvin kuin osasin valkeaan paitaan ja prässättyihin golfhousuihin ja mustiin kiillotettuihin pikkukenkiin jotka olin perinyt veljiltä. Laittauduin hienoksi. Sillä tänään minä olin kirjoittava muistelmani.") Kuten arvata saattaa, tuloksena ei ole ehyt ja kronologinen kertomus, vaan moneen suuntaan versova, ilkikurinen ja salaviisas tarinoiden rypäs. Ei ole väliä, oliko Lindgren syntynyt, kun hänen kertomansa asiat tapahtuivat, hän muistaa silti - tai kenties hänen solunsa muistavat.

Lindgren kertoo persoonallisista sukulaisistaan, esimerkiksi äidinisästään, joka kirjoittaa oman perunkirjoituksensa vaikka sormet murtuvat luusyöpään ja on juuret niin syvällä Västerbottenin mullassa, että toteaa: "Koko tämän kiinteimistön täytyy ylösnousta minun kanssani. Muuten koko ylösnousemus on turhaa." Lindgrenin lapsuutta leimaa ennen muuta sairaalajakso, jossa hän joutuu sietämään lukuisia tutkimuksia ja kokeita keuhkokuume-epäilyn vuoksi, mutta löytää myös ystävän - pojan, joka ei osannut lukea, mutta osasi ulkoa Dorén Raamatun, "joka ainoan vedon, joka ikisen varjostuksen, jopa ne viivat jotka puuttuvat".

Torgny Lindgren on tarinanpunoja ja mielikuvituksen mestari jo pikkupoikana: hän sepittää elämänkohtaloita vanhoista valokuvista katsoville sukulaisilleen ja Mozart herää eloon tietosanakirjan sivuilla hänen katseensa alla. Nuorena toimittajaharjoittelijana Lindgren kiteyttää ajatuksensa kirjoittamisesta: "Jos minä alan tosissani kirjoittaa, niin kyseessä on jokin aivan muu kuin totuus. Kyse on siitä, minä sanoin juhlallisen vakavasti, että täyttää tietoisuuden tyhjät tilat." Myöhemmin, jo useita teoksia kirjoittaneena kirjailijana Lindgren haluaisi pitää puolustuspuheen allegorian periaatteelle, dystopioille, omalle hauraalle minälleen ja isoäidilleen, jonka asemesta hän kirjoittaa, kuvaamilleen viattomille ja vastenmielisille ihmisille.

Muistissa oli ensikosketukseni Lindgrenin tuotantoon. Ihastuin hänen lämpimään kerrontaansa ja hieman vinksahtaneeseen maailmaansa, jossa kohtaavat juurevat kansanihmiset ja eurooppalainen kulttuuriperintö. Lindgrenin tarinoissa on, kaikista mielikuvituksellista käänteistä ja erikoisista hahmoista huolimatta jotakin tavattoman kodikasta. Kirjailija sanoo monet asiat niin osuvasti, että tekisi mieli tehdä jatkuvasti alleviivauksia ja täyttää tämä postaus sitaatein. Tässä vielä yksi maistiainen Lindgrenin tyylistä runollisimmillaan:

Erämaan ihmiset rakastavat yksinäisyyttä, metsien hiljaisuutta, teerien kujerrusta järvien rantamilla, eristyneisyyttä muista ihmisistä, hämärän ja pimeän aikoja, seurustelua oravien ja tikkojen kanssa. Mutta he voivat myös vaeltaa peninkulmia seuraa etsien, päästäkseen istumaan vaitonaisina muiden ihmisten joukkoon. Ja he rakentavat mielellään yksinkertaiset talonsa kylän laitamille, mistä voivat nähdä keittiölamppujen loistavan iltasella. 

Muualla sanottua: Café pour les idiots, Anna Elina, Maailmankirjat, Parnasso.