Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Ja kaikkialla sama tila, sama tyhjyys, joka alkoi hitaasti taipua kaarelle; se kaareutui kunnes oli kasvanut itsensä ylitse, ottanut nykyisen huomaamattoman muotonsa ja taivaanrannassa näkyi sen hitaasti taipuva raja, hitaasti väistyvä aika, pilvien reuna, ja samalla tunsin kuinka katto käteni alla alkoi liukua, rakennukset kasvoivat korkeutta, kaukana satoi lunta, toisessa ajassa, hiutale toisensa jälkeen lumen paino liikkui alaspäin; kiteet, joita oli kaikkialla ja joista kaikki muodostui, jotka järjestäytyivät yhä uudestaan ja taas hajosivat.


Joel Haahtelan Lumipäiväkirja aihetti minulle kylmiä väreitä. Tarinan traagisuus, syyllisyyden paino, minäkertojan loputon suru niin menneestä kuin tulevastakin. Hetki on kevyt silloin kun se on käsillä, mutta musertavan raskas silloin kun se on mennyttä, kun sen seurauksia katsoo ja yrittää tavoittaa hetken uudelleen.

Ikääntyvä oikeustieteen professori, Lumipäiväkirjan kertoja, lukee lehdestä uutisen saksalaisen nuoruudenrakastettunsa Sigridin vapauttamisesta: neljäkymmentä vuotta sitten, pian kertojan ja Sigridin eron jälkeen, Sigrid on liittynyt radikaaleihin vasemmistoterrroristeihin, tehnyt murhan ja joutunut vankilaan. Mies matkustaa Saksaan toiveenaan tavata Sigrid - paeten samalla kituvaa avioliittoaan. Matkaa ja käyntejä vanhoissa tutuissa paikoissa leimaa syyllisyys, joka yhdistää miehen suhtautumista Sigridiin ja omaan itsetuhoiseen Laura-tyttäreensä. Mies uskoo, että jos hän olisi vuosikymmenet sitten toiminut toisin, hänen tyttärensä ei olisi nyt onneton.

Haahtela kertoo kauhistuttavistakin asioista eleettömästi ja ehkä juuri siksi niin viiltävästi. Jälleeen kerran tiiviiseen teokseen on kirjoitettu paljon vaiettuja tunteita, historian kipupisteitä, sattuman julmaa leikkiä. Teoksen loppuratkaisu jättää tilaa lukijan tulkinnoille, ja jäin miettimään kertojan, hänen vaimonsa Erikan, Sigridin ja Lauran tulevia vaiheita.

Useampikin Haahtela-fani kertoi Perhoskerääjä-postauksessa säästävänsä vielä lukemattomien Haahtela-kirjojen lukemista, koska ne ovat niin hyviä. Kun nyt luin Lumipäiväkirjan vain kuukausi Perhoskerääjän jälkeen, minustakin alkoi tuntua, että en halua lukea useampaa Haahtelaa kovin lyhyen ajan sisällä. Kahden edellä mainitun kirjan tematiikka, aiheet ja tapahtumat muistuttivat vähän liikaakin toisiaan: molemmissa nimettömäksi jäävän minäkertojan avioliitto rakoilee, hän tutkii vanhoja papereita vanhassa talossa tai ullakolla, uppoutuu muistoihinsa, matkustaa Eurooppaan, kuulee joltakin kohtaamaltaan ihmiseltä muistoja tai tarinoita toisen maailmansodan ja/tai kylmän sodan kauhuista... Haahtela kertoo samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen, mutta vaikka hänen jokainen teoksensa on siitä huolimatta yksilöllinen helmi, en halua lukea niitä ketjussa.

Lumipäiväkirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kuutar ja Naakku.

P.S. Vaikka Haahtelan teokset ovat upeita ja haluan lukea Lumipäiväkirjankin joskus uudelleen, en tarvitse sitä omaan hyllyyni. Kirja lähteekin uuteen kotiin parin viikon päästä, arvonnan ratkettua.