Stefanie Dahle: Lilia, pieni keijukaisprinsessa

Stefanie Dahlen kuvitusta kirjaan Lilia, pieni keijukaisprinsessa.

Stefanie Dahle: Lilia, pieni keijukaisprinsessa
Lilia, die kleine Elbenprinszessin, suom. Maarit Varpu.
Aurinko-kustannus 2016.

Lempeää Satupäivän iltaa! Kirjoitin eilen Salla Simukan ja Saku Heinäsen Sisarla-saturomaanista, joka ammentaa rikkaasta satuperinteestä H. C. Andersenin Lumikuningattaresa F. H. Burnettin Salaiseen puutarhaan. Stefanie Dahlen kuvakirjan Lilia, pieni keijukaisprinsessa kohdeyleisö on nuorempi kuin parhaiten ehkä kouluikäisiin kolahtava Sisarla, mutta sekin nojautuu satuperinteiseen ja varsin klassisiin hahmoihin ja elementteihin. Mukana on keijuja, metsänpeikkoja ja vanha viisas paju, mutta virkistävästi myös aivan Dahlen omia luomuksia, kuten mesiäisiä, joilla on mehiläisen vartalo mutta pupun korvat ja norsun kärsä!

Nelivuotiaan koelukijan (kuuntelijan) mielipide kirjasta oli, että "ei ollut niin kiva, koska siinä ei ollut mitään jännittävää", mutta suloinen kuvitus kolahti. Hämmennystä nuoressa lukijassa aiheutti myös se, että Lilialla ei näytä olevan siipiä – voiko se siis olla oikea keiju?

Lilian tarina on ehkä tosiaan turhan tasainen ja hitaasti etenevä. jotta jännite säilyisi. Lilia ihmettelee, miksi hänen ystävänsä Fea-nymfi on niin surullinen. Fea itkee, koska pelkää joutuvansa jäämään pois keijukaisjuhlista. Nymfillä ei ole lupa poistua lammesta silloin, kun lumpeet eivät kuki. Yleensä Fea saa lumpeet kukkimaan soitollaan, mutta nyt nymfin huilu on katkennut. Lilia lähtee etsimään keinoa saada lumpeet jälleen kukkimaan ja kiertää kysymässä neuvoa monilta isommilta keijukaisilta, mutta ratkaisu löytyykin lopulta aivan läheltä.

Stefanie Dahlen tarkasti piirretyt hahmot ja utuisat maisemat kuvittavat herkästi tarinaa. Mitään rosoa tai särmää ei löydy sen enempää tekstistä kuin kuvituksestakaan, vaan Lilia johdattaa lempeän lämpimään satumaailmaan.

Salla Simukka & Saku Heinänen: Sisarla

Salla Simukka (teksti) ja Saku Heinänen (kuvat): Sisarla.
Seikkailu toisessa maailmassa.
Tammi 2016, 184 sivua.

Aliisa oli riisunut raskaat talvisaappaansa ja villasukkansa ja käveli paljain jaloin, mutta yksikään kivi tai oksa tai käpy ei sattunut hänen jalkapohjiinsa. Ja oli kuin hänen jalkansa olisivat jo tunteneet puutarhan polut ja puunjuuret, sillä ne osasivat kulkea ihmeen varmasti ja astua oikeisiin kohtiin. Puutarha oli tuttu kuin uni, jota oli nähnyt monet kerrat, mutta jota ei muistanut herättyään.

Salla Simukan ja Saku Heinäisen Sisarlan maailmaan on hyvä kurkistaa Sagan päivänä, Satupäivän aattona. Saturomaanin alussa on kolme lainausta: Lewis Carollin Liisan seikkailut ihmemaassa -teoksesta, F. H. Burnettin Salaisesta puutarhasta ja H. C. Andersenin Lumikuningattaresta, joidenkaltaista lumoa ja taianomaista jännitystä on Sisarlankin sivuilla. Jos olet pitänyt myös C. S. Lewisin Narniasta ja sellaisista siskos- ja ystävyyssaduista kuin Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli, Hanna van der Steenin Tähtosilmät-trilogia tai Sanna Iston Tinka ja Taika, kannattaa tarttua tähän kirjaan.

Sisarlassa fantasia kutoutuu kauniisti yksitoistavuotiaan Aliisan arkeen: mystisen sankat lumisateet ja tupsahtaminen toiseen maailmaan vaihtuvat välillä äidin keittämiin kaakaokupillisiin ja näennäisen tavallisiin koulupäiviin. Aliisan täytyy tottua lumenlinkoajiin ja unenkutojiin, tuulikeijuihin ja sudenolentoon. Romaanin maailma tuntuu paikoin vähän turhankin runsaalta ja tapahtumien tahti hektiseltä, mutta onneksi suvantokohtiakin on.

Pohjimmiltaan Sisarla on tarina ystävyydestä, sielunsisaruudesta. Aliisa tapaa Salamaisuuksien puutarhassa Merin ja pääsee tämän kanssa jännittäviin seikkailuihin. Joskus seikkailut yhdistävät, joskus erottavat, mutta yhteys löytyy jälleen ja loppu on onnellinen, tietenkin.

Olen lukenut Simukalta monta kirjaa aimminkin, mutta Sisarlassa Simukan kieli hehkuu aivan uudella tavalla. Satumaisten miljöiden kuvaukset ovat musiikkia korville, ja kuitenkin tarina etenee koko ajan. Saku Heinäisen mustavalkoinen kuvitus on samaan aikaan vahvaa ja herkkää.

J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi.
Harry Potter and Philosopher´s Stone, suom. Jaana Kapari.
Kuvitus Jim Kay.
Tammi 2015, 248 sivua.

Kun Hagrid katsoi Harrya, hänen silmissään leimusi lämpö ja kunnioitus, mutta Harry ei ollutkaan hyvillään ja ylpeä, sillä hänestä tuntui että oli sattunut joku hirveä väärinkäsitys. Velho? Hän? Miten kummassa se voisi olla totta? Hän oli elänyt koko ikänsä Dudleyn hutkittavana ja Petunia-tädin ja Vernon-sedän pompoteltavana. Jos hän olisi ollut velho, mikseivät he olleet muuttuneet rupisammakoiksi joka kerta kun he vain yrittivätkin lukita hänet komeroon? Jos hän olisi kerran kukistanut maailman mahtavimman taikurin, miten Dudley muka olisi voinut potkia häntä sinne tänne kuin jalkapalloa? 

Harry Potter ja viisasten kivi, hyvän ja pahan taistelua, nuoren pojan kasvua ja maagista sisäoppilaitoselämää kuvaavan sarjan avausosa on nyt ilmestynyt suomeksikin uutena, Jim Kayn kuvittamana laitoksena. Vaikka Mika Launiksen suomalaispainoksiin loihtimat kansikuvat ovat hienoja ja jo klassikon asemassa, niin ihastuin heti ensikatsomalla myös brittikuvittaja Kayn värikylläiseen ja tunnelmalliseen kuvitukseen. Kayn kuvat pääsevät oikeuksiinsa teoksen suurilla sivuilla ja laajoilla aukeamilla, ja monen kuvan runsaita yksityiskohtia voisi tutkailla vaikka kuinka kauan.

Ihailen J. K. Rowlingin mielikuvitusta, sitä, miten hän on sarjan maailman Tylypahkoineen ja Viistokujineen. Kayn kuvitus tavoittaa hienosti kirjan tunnelmat ja antaa monelle varsin eriskummalliselle velhomaailman jutulle muodon ja värit.

Viistokujalla. Jim Kayn kuvitusta kirjassa Harry Potter ja viisasten kivi.

Melkein harmittaa, että meidän perheen koululaiset ovat jo tutustuneet Harry Potteriin, sillä kuvitus tekee velhokoulumaailmasta jotenkin helposti lähestyttävän ja ymmärrettävän. Toisaalta, kuten esikoiseni totesi, on ihan hyvä kuulla ensin tarina ilman kuvitusta ja kuvitella henkilöiden, asioiden ja miljöön ulkonäkö ihan omassa mielessään.

Kahdella palstalla oleva teksti on jossain määrin raskasta lukea, ja raskaaksi käy isokokoisen kirjan kannattelukin pidemmän päälle. Kuvitettu laitos on upea, ja toivon, että kaikki Jim Kayn kuvittamat Harry Potterit käännetään suomeksi. Kuvitettu Potter ei kuitenkaan korvaa kätevänkokoista, kevyttä pokkaria tai perinteistä sidottua teosta, jota on mukava lukea vaikkapa riippumatossa tai sängyn pohjalla.