Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi
Kustantamo S&S, 236 sivua.

Pauiina Vanhatalo on kirjannut Keskivaikeaan vuoteen muistiinpanoja maaliskuusta maaliskuuhun, Merkinnät kertovat vuodesta, jonka alussa hänellä diagnosoitiin keskivaikea masennus ja jonka päätteeksi kevät tuntui taas keväältä, valo piristi ja työ sujui ja maistui jälleen.

Keskivaikea vuosi palautti mieleeni lukukokemuksen parin vuoden takaa, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Molemmat kirjat, niin Vanhatalon omaelämäkerrallinen teos kuin Rauhalan romaanikin, kertovat nuorehkon äidin masennuksesta. Molemmissa kuvataan kuitenkin paljon muuta,  paljon kaunista ja onnellistakin, kuten rakkautta puolisoon ja lapsiin sekä taiteen tekemiseen. Yhteistä   Taivaslaulun Viljalle ja Keskivaikean vuoden Pauliina Vanhatalolle on se, että he kokevat saaneensa paljon hyvää ja tärkeää – mutta joskus sitä hyvää ja tärkeää ei meinaa jaksaa.

Enemmän kuin masennusteema, minua kiinnosti etukäteen Hesarin haastattelussa esiin nostettu introvertin vanhemmuus. Vanhatalo kuvaakin paljon sitä ristiriitaa, mitä perhe-elämä tuottaa ihmiselle, joka haluaa vetäytyä omiin ajatuksiinsa ja tarvitsee riittävästi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä toipuakseen sosiaalisista kontakteista, niistä kaikkein antoisimmista kohtaamisista ja lämpöisimmästäkin yhdessäolosta.

Viime vuosina introverttiydestä on puhuttanut paljon, joskin aivan viime aikoina termin on osittain korvannut erityisherkkyys, josta on julkaistu suomeksikin useita kirjoja. Vanhatalo innostui masennuksensa keskellä lukemaan useita introvertin elämäntaidon oppaita, mutta päätyy lopulta hieman hymähtelemään niille. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, ei vertaa itseään, saavutuksiaan ja jaksamistaan muihin ja pyrkii tekemään sellaisia valintoja, että voi elää sovussa sekä itsensä että maailman kanssa.

Keskivaikea vuosi on aiheeltaan niin tärkeä ja rehellisydessään niin rohkea, että siitä kirjoittaessa tulee helposti puhuneeksi vain sisällöstä ja unohtaa luonnehtia lukukokemusta ja kaikkea sellaista, miksi ja miten masennusmuistiinpanot ovat jäsentneet kirjaksi. Rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei ole ole raskas lukea, pikemminkin luin sitä kuin maaliskuisen valon läpi, kiinnitäen huomiota kaikkeen kauniiseen ja elämänjanoiseen, mitä sivuilla oli. Ajatellaan nyt vaikka sitäkin, että jo synkän vuoden aikana alkoi kehkeytyä romaani, josta me lukijat saimme nauttia nimellä Pitkä valotusaika. Ajatellaan sitä, miten kirjoittaminen, rakkaus ja kevät kantavat.



Muissa blogeissa sanottua: Kirjapolkuni, Tuijata, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him?

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Kuten kuvasta näkyy, kirjan lukemisesta on jo aikaa.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi 2015, 224 sivua.

Oli vaikea tietää, mistä projekti oli saanut alkunsa, mutta jotakin sillä oli tekemistä sen kanssa, että Aarni tahtoi eroon hetkistä ja salamanvälähdyksistä. Hän halusi kuvata ajan jälkeä ja luovuttaa päätösvallan tunneille, vuorokausille, kuukausille. Kuviin piirtyi se mikä oli pysyvää, ja kaikki muu, ohikiitävät, äänekkäät ja huomion helposti varastavat yksityiskohdat sulivat valoon.

Olen lukenut Vantatalolta aiemmin Gallupin ja Korvaamattoman sekä Veera Vaahteran nimellä julkaistun Onnellisesti eksyksissä.  Pidin edellä mainSituista, mutta Pitkä valotusaika oli ensimmäinen kirjailijan romaani, jonka olisin halunnut pitää omassa hyllyssäni. Sen sijaan joku toinen varasi kirjaston kappaleen kesken kiireisen syksyn, ja postaus jäi kirjoittamatta. Olisin halunnut kirjoittaa tästä romaanista lokakuussa tai marraskuussa, sillä minusta Pitkä valotusaika on uutisten aamujen ja harmaan valon kirja, kaunis ja haikea.

Tarina Aarnista, vaatimattomista oloista ponnistavasta pojasta, jolle valokuvaus muodostuu työksi, reitiksi eteenpäin ja tavaksi katsoa maailmaa, on monikerroksinen mutta silti ilmava. Aarnin elämää seurataan halki vuosikymmenten, mutta tärkeintä ovat lyhyet hetket. Osa niistä tallentuu kameran filmille, ja niitä voi tarkastella jälkeenpäin. Suurin osa elämästä kuitenkin vilahtaa ohi kiihtyvällä nopeudella. Äkki niin moni asia on ohi ja lukijallakin haikea olo.


Muissa blogeissa sanottua: Reader, why did I marry him, Tuijata, Kirjapolkuni, Lukutoukan kulttuuriblogi,

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalo: Korvaaton
Tammi 2012, 203 sivua.

Käveltyäni sairaalasta ulos minulta kesti puoli tuntia osata autolleni. En ollut koskaa elämässäni ollut niiin varma kuin silloin. Tiesin tahtovani mitä Ailalla oli, olin sijoiltani pelosta, että olisi ehkä liian myöhäistä. Halusin olla keskellä enkä sivussa, tahdoin että elämä pusertuisi minusta ulos, että olisi sietämätön kipu ja yhtä suuri helpotus, täyttymys, ilo.

Pauliina Vanhatalon neljäs romaani, Korvaamaton, on kertoo koskettavasti kohtukuolemasta, surusta, parisuhteen kipupisteistä ja äitipuolena olemisen vaikeudesta. Se on myös uskottava kuvaus käräjäoikeuden toiminnasta ja niistä tunteista, jotka kätkeytyvät oikeusoppineiden viileän ulkokuoren taakse, kun he sovittelevat ulkopuolisten silmissä naurettavia riitoja, jotka ovat kärhämän osapuolille koko elämä.

Päähenkilö ja kertoja Aamu on nelikymppinen uranainen, joka on hetken saanut toivoa, että hänellä olisi jotakin omaa, jotakin, mikä kuuluisi hänelle vailla ehtoja. Kun unelma särkyy kipeästi, Aamu pakenee rakkauttaan Harriin ja turhautumistaan tämän lapsiin, koettaa hukuttaa surunsa työhön. Vaikka Aamulla ei ole lasta, hän on silti äiti, johon menetys on juurtunut niin syvälle, ettei rakkauden antaminen eläville tunnu mahdolliselta.

Aamun työ käräjäoikeuden tuomarina peilaa samoja kärsimyksen, oikeuden ja hyvityksen teemoja, joita hän kohtaa yksityiselämässään. Entä kun ei löydy syyllistä, kun asiat vain tapahtuvat? Kun on asioita, joilla ei ole hintaa, mutta sitäkin suurempi arvo? Aamun omistautumista työlleen motivoidaan myös hänen lapsuusmuistojensa ja oman äitisuhteensa kautta; kuinka hän pikkutyttönä kuunteli sihteeriäitinsä ja tämän tuomariesimiehen työntekoa ja äitinsä kannustamana päätyi asemaan, jossa hänen tulee itse tehdä päätöksiä siitä, mikä on oikein ja kohtuullista.

Korvaamaton on kipeistä aiheistaan huolimatta nopealukuinen romaani, vaikka välillä täytyykin vetää henkeä ja upota Aamun tunteisiin. Kerronta nojaa pitkälti takaumiin ja dialogia on vähän, tarina on pitkälti Aamun ajatusten ja muistojen virtaa. Pääososin ratkaisu toimii, mutta paikoin Aamun itseanalyysi ja jälkiviisaus etäännyttää: monesti Aamu toteaa, että "jos vain olisin ymmärtänyt" tai "ellen olisi tehnyt niin". Vaikka kaikki kuvataan Aamun näkökulmasta, tulevat Harri, läheinen Aila-sisko ja Aamun äiti myös uskottavasti kuvatuiksi.

Kirja on luettu osana Kirjallisuuden äidit -lukuhaastetta.

Muita arvioita: Suketus, Kirjakko, Susa, Peikkoneito, Hanna, Unni ja Kirsi

Pauliina Vanhatalolta on ilmestynyt tänä vuonna myös toinen romaani, Veera Vaahteran nimellä julkaistu romanttinen komedia Onnellisesti eksyksissä. 

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä
Tammi 2012, 272 sivua.

Tästä eteenpäin valitsisin toisin. Keskittyisin vain asioihin, joihin voisin vaikuttaa, hyväksyisin todellisuuden ja lakkaisin ajelehtimasta. Kuten Kela, molemmat graduohjaajani ja äiti mielellään muistutttivat, elämässäni oli riittävästi keskeneräisiä asioita ilman itse aiheutettuja kriisejä.

Pauliina Vanhatalon alter egon, Veera Vaahteran, esikoisromaanissa Onnellisesti eksyksissä 28-vuotiaan Emman pitäisi alkaa "aikuiseksi" - siis valmistua, mennä töihin, hankkia oma koti solukämpän tilalle. Nämä kaikki vaatimukset saavat Emman taantumaan ihan lapsen tasolle: heikoimpina hetkinään hän antaa äidin asua luonaan viikon, pestä pyykkinsä ja paistaa Emmalle mahan täydeltä lettuja, tai muuttaa hetkeksi takaisin lapsuudenkotiinsa, missä äiti kuorii jopa appelsiinin ja isä antaa rahat uusiin välikausisaappaisiin. Järkevää ajankäyttöä häiritsee Emman taipumus ihastua itsekeskeisiin miekkosiin ja uppoutua heidän ongelmiinsa. Jotta edes yksi elämänalue saataisiin järjestykseen, Emman järjestelmällinen ystävä Sanni laatii Emmalle graduaikataulun. Uhkasakkona on rakkaan Nopsa-pyörän menetys.

Nettisivullaan Vanhatalo kertoo Veera Vaahteran kirjoittavansa "komedialliallisia lemmentarinoita Jane Austenin ja Hilja Valtosen jalanjäljissä". Siinä missä Austenin ja Valtosen kirjoissa on yleensä alusta asti selvää, kuka on sankarittarelle "se oikea", Vaahtera tarjoaa lukijalle hieman hupia sen arvailussa, kenen kanssa Emma päätyy yhteen, tai päätyykö kenenkään kanssa. Ihan nikottelematta en osannut niellä loppuratkaisua, mutta viihteessä monimutkaisetkin ihmissuhdekuviot on lupa oikoa suoriksi.

Olen vähän haeskellut sopivia "välipalakirjoja", sillä en paria poikkeusta lukuunottamatta ole tykännyt chick litistä enkä lämpene historialliselle viihteellekään. Tykkäsin Vanhatalon romaanista Gallup (ja lukupinossa odottaa kevään uutuuskirja Korvaamaton), joten uskalsin kokeilla myös Vaahteran tuotantoa. Alku oli makuuni hieman liian höttöistä enkä pystynyt samastumaan raha-asiansa sotkevaan ja toivottomissa taiteilijarentuissa roikkuvaan Emmaan, mutta tarina ja hahmot alkoivat pikku hiljaa syventyä ja jopa hieman vakavoitua, hyvällä tavalla. Mihinkään syviin vesiin ei romanttisessa viihderomaanissa tietenkään sukellettu, mutta kirjassa pohdittiin sympaattisesti oman paikan löytämistä, haaveiden toteuttamista ja toisaalta tyytymistä siihen elämään, jonka on valinnut.

Romaanissa on mielestäni sopivassa suhteessa romantiikkaa, graduangstia ja yleistä elämänpohdintaa. Hieman jäin kummastelemaan, mikä fuktio Emman työnantajalla, kustantaja Hoikkalalla ja hänen "ihmeellisellä vaimollaan Jaanalla" oli tarinassa - odotin viimeiseen asti, että hahmon merkitys olisi motivoitu jotenki muuten, kuin että se toi täytettä tarinaan.

Pääosin pidin kerronnasta, vaikka komediallisen romaanin minäkertoja saattaa käydä rasittavaksi omassa nokkeluudessaan. Muutamat kuvaavat ilmaukset saivat minut rypistämään kulmiani, kuten "Kerrostalomme porraskäytävässä odotti yllätys äidikseni lihallistuneena". Hupaisa yksityiskohta oli sekin, että sinkkutyttö käytti paljon äitiyteen, synnytykseen ja vauvoihin liittyviä vertauksia (mm. komea graduohjaaja "vaikutti mieheltä, joka oli työntynyt kohdusta maailmaan täydellisen hyvin muotoutuneena niin, ettei edes synnytyskanavan puristus ollut kyennyt turmelemaan piirteiden harmoniaa", mutta kenties se kertoo vain Emman alitajuisesta vauvakuumeesta?

Tärkeimmät "hömpän palikat" ovat Onnellisesti eksyksissä kohdallaan: tarina etenee jouhevasti, kutkuttaa välillä nauruhermoja ja jättää hyvän mielen. Plussaa rapsahtaa vielä muotoseikoista, puolipehmeät kannet ovat paitsi kovia kansia ekologisemmat, myös miellyttävämmät käsitellä, ja kansiliepeitä voi käyttää kirjanmerkkeinä (paitsi jos ne on kirjastossa liimattu kontaktimuovilla kansiin kiinni).

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Tuulia, Kirsi, Raitasukka, Vauhko sekä Mari A., jonka postauksesta löytyy vinkkilista muistakin vähän kepeämmistä romaaneista.