Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi
Kustantamo S&S, 236 sivua.
Pauiina Vanhatalo on kirjannut Keskivaikeaan vuoteen muistiinpanoja maaliskuusta maaliskuuhun, Merkinnät kertovat vuodesta, jonka alussa hänellä diagnosoitiin keskivaikea masennus ja jonka päätteeksi kevät tuntui taas keväältä, valo piristi ja työ sujui ja maistui jälleen.
Keskivaikea vuosi palautti mieleeni lukukokemuksen parin vuoden takaa, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Molemmat kirjat, niin Vanhatalon omaelämäkerrallinen teos kuin Rauhalan romaanikin, kertovat nuorehkon äidin masennuksesta. Molemmissa kuvataan kuitenkin paljon muuta, paljon kaunista ja onnellistakin, kuten rakkautta puolisoon ja lapsiin sekä taiteen tekemiseen. Yhteistä Taivaslaulun Viljalle ja Keskivaikean vuoden Pauliina Vanhatalolle on se, että he kokevat saaneensa paljon hyvää ja tärkeää – mutta joskus sitä hyvää ja tärkeää ei meinaa jaksaa.
Enemmän kuin masennusteema, minua kiinnosti etukäteen Hesarin haastattelussa esiin nostettu introvertin vanhemmuus. Vanhatalo kuvaakin paljon sitä ristiriitaa, mitä perhe-elämä tuottaa ihmiselle, joka haluaa vetäytyä omiin ajatuksiinsa ja tarvitsee riittävästi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä toipuakseen sosiaalisista kontakteista, niistä kaikkein antoisimmista kohtaamisista ja lämpöisimmästäkin yhdessäolosta.
Viime vuosina introverttiydestä on puhuttanut paljon, joskin aivan viime aikoina termin on osittain korvannut erityisherkkyys, josta on julkaistu suomeksikin useita kirjoja. Vanhatalo innostui masennuksensa keskellä lukemaan useita introvertin elämäntaidon oppaita, mutta päätyy lopulta hieman hymähtelemään niille. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, ei vertaa itseään, saavutuksiaan ja jaksamistaan muihin ja pyrkii tekemään sellaisia valintoja, että voi elää sovussa sekä itsensä että maailman kanssa.
Keskivaikea vuosi on aiheeltaan niin tärkeä ja rehellisydessään niin rohkea, että siitä kirjoittaessa tulee helposti puhuneeksi vain sisällöstä ja unohtaa luonnehtia lukukokemusta ja kaikkea sellaista, miksi ja miten masennusmuistiinpanot ovat jäsentneet kirjaksi. Rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei ole ole raskas lukea, pikemminkin luin sitä kuin maaliskuisen valon läpi, kiinnitäen huomiota kaikkeen kauniiseen ja elämänjanoiseen, mitä sivuilla oli. Ajatellaan nyt vaikka sitäkin, että jo synkän vuoden aikana alkoi kehkeytyä romaani, josta me lukijat saimme nauttia nimellä Pitkä valotusaika. Ajatellaan sitä, miten kirjoittaminen, rakkaus ja kevät kantavat.
Muissa blogeissa sanottua: Kirjapolkuni, Tuijata, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him?
Kaunis kirjoitus tästä hienosta kirjasta ja oivaltava tuo rinnastuksesi Rauhalan Taivaslauluun. Julkaisin tästä juuri omankin kirjoitukseni ja huomaan, että samantapaisia ajatuksia olemme ajatelleet.
VastaaPoistaTämä odottaa yöpöydällä lukuvuoroa.
VastaaPoistaTämä pitää ehdottomasti lukea.
VastaaPoistaMinäkin hymähtelen lokeroinneille. Valitsen usein "oman hyvän seurani" mieluummin kuin tapaamiset. Olen sitten toisten seurassa aina hyvä seuraihminen, nostan esiin keskustelunaiheita yms. mutta tiedän selkeästi, milloin haluan olla yksin ja se on keskivertoa enemmän. Minusta tämäkin on taas ihan normaalia ja epänormaalia se, että pitäisi olla jatkuvasti yhteisöllinen. Jotkut kaihoavat vanhojen aikojen perään, jolloin vain poikkeiltiin naapureissa ilmoittamatta - ei kai, kuka nyt sellaisesta nauttisi!
Vanhemmuudessa ei minusta introverttiydestä ole mitään haittaa. Lapsethan tykkäävät myös puuhastella itsekseen, eivätkä he ole vieraita, joita varten pitäisi olla seurallinen.
Masennuksesta ei koskaan puhuta liikaa. Sehän on flunssan ohella piinaava ja yleinen tauti, jota ei varmasti vielä osata hoitaa niin hyvin kuin voisi.
Hieno teksti. Ihastuin Vanhatalon kirjaan Pitkä valotusaika. Halusin sen takia lukea tämänkin. Jonkin veran kannoin huolta tämän kirjan avoimuudesta. Välttelen yleensä sairausgenreä kaikin tavoin, mutta tämä kosketti minuakin. Nyökyttelen sanoillesi itsensä hyväksymisestä.
VastaaPoista