Joan Didion:
Maagisen ajattelun aika
The Year of Magical Thinking, suom. Marja Haapio.
Like 2012 (pokkaripainos), 221 sivua.
Iltojen sinessä
Blue Nights, suom. Kirsi Luoma.
Like 2012, 151 sivua.
Jännästi jotkut kirjat tulevat vastaan useaa eri reittiä, ennen kuin ne päätyvät lukulistalle. Muistan kuulleeni
Joan Didionista ja hänen kirjoistaan
Maagisen ajattelun aika ja
Iltojen sinessä ensi kertaa joskus pari vuotta sitten, mainintana jonkun toisen kirjailijan teoksessa. Muutama kuukausi sitten eräs kirjakaveri intoili Didionista facebookissa,
Kirjatoukka ja herra Kamera -blogin
Anna luonnehti Didionia "Amerikan Merete Mazzarellaksi" ja sitten tuli Teatteri Jurkan ja Liken Lue, koe ja kirjoita -haaste: kirjabloggaajat kutsuttiin lukemaan Didionin kirjat, oppimaan teatteriarvion kirjoittamista ja katsomaan Teatteri Jurkan monologia, jonka tähtenä loistaa upea
Kristiina Halkola.
Teatterikritiikin iltapäivä
Vietin tänään mukavan ja innostavan iltapäivän teatterikritiikin intensiivikurssilla. Kymmenkunta kirjabloggaajaa – joukossa kaltaisiani teatterikritiikkiummikoita mutta myös muutamia, jotka käyvät viikottain teatterissa ja kirjoittavat kokemuksistaan blogiin – oli kokoontunut hakemaan työkaluja teatteriarvioiden kirjoittamiseen. Oppaana aiheeseen toimi teatterikriitikko ja bloggari
Katri Kekäläinen, ja tunnit kuluivat leppoisasti keskustellen ja uutta oppien. (Tutustuin myös uuteen bloggajaan, ja kotimatkalla selasin
Tuhat ja yksi kirjaa -blogia ja ihastuin sen riemastuttavaan huumoriin, suosittelen!)
Teatterikritiikki ei pohjimmiltaan poikkea kirja-arviosta: tuttu kolmijako kuvailusta, arvottamisesta ja tulkinnasta pätee siihenkin, samoin se, että hyväksi (teatteriarvioiden) kirjoittajaksi tullaan kirjoittamalla ja katsomalla paljon esityksiä. Erityisen hyödyllistä oli se, että kurssilla käytiin läpi teatteriesityksen eri puolia, kuten näyttelijäntyötä, ohjausta, dramaturgiaa, valaistusta ja äänimaailmaa, joihin on hyvä kiinnittää huomiota katsomossa ja kirjoittaessa. Oli myös hauska kuulla toisten ajatuksia heidän teatterielämyksistään, siitä, miten he ovat kokeneet esityksen erilaisia puolia.
Surua iltojen sinessä
On kuin vuodenaika vaihtuisi. Sää ei juuri lämpene, ei oikeastaan lainkaan, mutta äkkiä voi aistia kesän läheisyyden. Se näyttäytyy mahdollisuutena, jopa lupauksena. Kun kulkee ikkunan ohi tai kävelee Keskuspuistoon, huomaa kylpevänsä sinessä: valo itsessään on sinistä, ja noin tunnin kuluessa sinisyys vain syvenee, voimistuu vielä tummetessaankin ja alkaessaan hiljalleen häipyä näkyvistä.
Palaan Didionin kirjoihin vielä sitten, kun olen nähnyt Jurkan esityksen, mutta pari sanaa lukukokemuksesta jo nyt.
Maagisen ajattelun aika kertoo Joan Didionin tyttären Quintanan vakavasta sairaudesta sekä aviomiehen, kirjailija John Dunnen, äkillisestä kuolemasta,
Iltojen sinessä puolestaan keskittyy edesmenneen tyttären muisteluun. Molemmat kirjat käsittelevät siis pitkälti samoja teemoja: menetystä, kuolemaa ja surua.
Vaikka Joan Didion kirjoittaa todella surullisista asioista, hänen tyylinsä kertoa on jotenkin viileää tai etäännytettyä, niin että lukeminen ei tunnu liian raskaalta. Kuitenkin Didionin teksti myös koskettaa, ja ehkä se olenkin minä, joka otan etäisyyttä – en ehkä haluakaan eläytyä niihin suuriin menetyksiin sekä syyllisyyden tunteisiin, joita Didion käy läpi.
Lukukokemuksessa oli myös jotain samaa kuin Karl Ove Knausgårdin
Taisteluni-sarjaa lukiessa: hyppään tarinaan keskeltä. Joan Didion on mitä ilmeisemmin kotimaassaan varsin tunnettu kirjailija, mutta hänen teoksistaan on suomennettu vain nämä kaksi myöhäisempää teosta (Edit. Itse asiassa Didionilta on suomennettu 1977 romaani
Keskipäivän illuusio). Didion myös kertoo paljon tuttavapiiristään, johon kuuluu monia kuuluisia näyttelijöitä ja ohjaajia – sekä toisaalta monia sellaisia, joita en tunnista. Omppu luonnehtiikin
blogissaan varsin osuvasti, että
Maagisen ajattelun aika on "elämäkerran palanen". Toki Didion piirtää myös laajempaa kaarta etenkin
Iltojen sinessä muistellessaan esimerkiksi tyttärensä adoptiota ja lapsuusvuosia.
Iltojen sinessä -kirjan nimi tulee siitä, kuinka äkkiä ja lopulta yllättäen onni särkyy, juuri kun kaikki tuntui olevan ihanimmillaan. Tytär halvaantuu pian sen jälkeen, kun on juhlittu hänen häitään ja Joan ja John ovat haaveilleet lapsenlapsista. Toisaalta Didion on näkevinään retrospektiossaan myös ennakoivia merkkejä ja kehityskulkuja, joiden uskoo vaikuttaneen tyttärensä kohtaloon. Rakkaus, syyllisyys, onni ja menetys kietoutuvat yhteen.
Iltojen sinessä tuntuu, ettei päivä lopu koskaan. Kun siniset illat päättyvät (niin kuin väistämättä käy, voi aistia vilunväreen, hiipivän aavistuksen sairaudesta huomatessaan ensimmäisen kerran sinisen valon hiipuvan, päivien lyhenevän jo, kesän olenvan ohi.