L. M. Montgomery: Jane ja Saaren kutsu

L. M. Montgomery: Jane ja Saaren kutsu
Jane of Lantern Hill, suomennos ja jälkisanat Sisko Ylimartimo.
Minerva 2013, 266 sivua.

Heillä oli kananpoikaa päivälliseksi – Ella-kaksonen ja George-kaksonen olivat tuoneet linnut ja niiden mukana Mirandan terveiset ja Jane pohti, milloin hän jälleen voisi saada rintapalan. Iltapäivällä hän meni yksin ulos hyvästelemään rantaa. Hänen oli vaikea kestää rannalle huuhtoutuvien aaltojen yksinäisyyttä. Meren ääni ja tuoksu ja kosketus eivät olisi päästäneet häntä lähtemään. Hän tunsi peltojen ja tuulisen kullanhohtoisen rannan olevan osa itseään. Hän ja hänen saarensa kuuluivat toisilleen.


Lucy Maud Montgomeryn tyttöromaani Jane of Lantern Hill ilmestyi suomeksi ensi kertaa minun ollessani noin kymmenvuotias kahtena niteenä, ja luin sen ihastuneena. Janen ja hänen perheensä tarina vetosi, ja kirjassa kuvataan Prinssi Edwardin saarta jos mahdollista vieläkin ihastuneemmin kuin Anna- ja Runotyttö-kirjoissa. Romaanin tapahtumat alkavat vanhanaikaisesta ja ankaran sovinnaisesta torontolaistalosta, ja Saari näyttäytyy reipashenkisenä, raikastuulisena ja vapaana paratiisina. Luin kirjan lapsena useaan otteeseen, ja viimeiset pari vuotta olen suunnitellut kirjan lukemista uudelleen. Nyt, Sisko Ylimartimon uuden suomennoksen myötä tartuin vihdoin kirjaan ja vietin sen parissa ihania hetkiä.

Jane Stuartt on noin yksitoistavuotias kanadalaistyttö, joka asuu kauniin äitinsä, kylmän isoäitinsä ja kuivakkaan tätipuolensa kanssa Torontossa, käy haluttomasti hienostokoulua ja rakentaa naapurin köyhän orpotyttö Jodyn kanssa ihanan mielikuvituspuutarhan. Jane luulee isänsä kuolleen, kunnes koulutoveri kertoo hänelle, että Janen vanhemmat ovat eronneet tytön ollessa kolmevuotias. Kuullessaan isoäitinsä talossa vain yhden puolen tarinasta Jane vihaa isäänsä eikä ilahdu, kun tämä kauan kadoksissa ollut isä kutsuu hänet luokseen Prinssi Edwardin saarelle kesää viettämän. Lähdettävä  kuitenkin on, eikä Jane aavista, että tuo kesä Saarella muuttaa hänen elämänsä peruuttamattomasti.

Asemaltaan Jane ja Saaren kutsu on muistuttaa L. M. Montgomeryn aikuistenromaania Sininen linna, jonka päähenkilö Valancy elää ilkeiden sukulaistensa ympäröimänä kunnes irtautuu vanhoista ympyröistä, löytää uusia, mutkattomampia ja sydämellisempiä ihmisiä ja rohkaistuu lausumaan mielipiteitään myös aiemmin pelkäämilleen sukulaisille. Koska Jane on lapsi, hänen sukulaisiltaan saamansa ivallinen kohtelu tuntuu erityisen epäoikeudenmukaiselta. Erityisesti Janen äidin hiljainen hyväksyntä Janeen kohdistuville piikikkäille, itsetuntoa haavoittaville huomautuksille tuntuu käsittämättömältä. Äiti on hellä ja rakastava, mutta täysin hallitsevan äitinsä talutusnuorassa.

Prinssi Edwardin saartakaan ei kuvata aivan täydellisenä paratiisina, sillä sielläkin on ihmisiä, jotka pyrkivät hallitsemaan toisten elämää, kiusaamaan ja kylvämään eripuraa. Janen isä on kuitenkin vähän samantapainen ihannoitu isähahmo kuin Pienen runotytön Douglas Starr, ja kuten Douglas, myös Andrew Stuartt on ammatiltaan toimittaja, jonka kirjoittajan lahjat ovat periytyneet tyttärelle. Kaiken kaikkiaan Prinssi Edwardin saari ja isän talo, Lantern Hill, on Janelle voimauttava ympäristö, jossa hän oppii huolehtimaan arjen askareista, voittamaan pelkonsa ja olemaan oma itsensä.

Olin lapsuuden lukukokemukseni perusteella sitä mieltä, että Jane ja Saaren kutsu on Annan nuoruusvuosien (ja sen parhaimpien jatko-osien) sekä Runotyttö -trilogian ohella parasta Montgomerya, ja nyt uudelleenluennan ja viime vuosina lukemieni uusien Montgomery-suomennosten jälkeen olen edelleen samaa mieltä. Pat-kirjat sekä aikuislukijoille kirjoitetut Sinisen linnan ja Perinnönjakajat nousevat omalla asteikollani kyllä Janen tarinan rinnalle. Siinä missä episodimaisista Sara-kirjoista ja Marigoldin lumotusta maailmasta puuttuu jännite ja kantava teema, Jane ja Saaren kutsu on ehyt, lukijan otteessaan pitävä kasvutarina. Ylimartimo kertoo loppusanoissaan, että Montgomery oli suunnitellut kirjalle jatko-osaa, mutta ei sitten jaksanutkaan innostua sitä kirjoittamaan. Tavallaan olisi ollut mukava kuulla lisää Janen vaiheista, mutta toisaalta Jane ja Saaren kutsun loppuratkaisu sitoo langat ja henkilöhahmojen kohtalot yhteen niin, että en osaa kaivata tarinalle jatkoa.

"Kuulun tänne", Jane sanoi. 

"Palaa pian. Saari tarvitsee sinua, sanoi Timothy Salt, joka tarjosi hänelle neljännestä omenasta veitsensä kärjellä. "Sinä palaat", hän lisäsi. "Saari on mennyt vereesi. Joillekin käy niin."

Aiemmasta suomennoksesta on kirjoitettu ainakin blogeissa Saran kirjat, Vielä yksi rivi ja Sheferijm.