Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Amor Towles: Seuraelämän säännöt
Rules of Civility, suom. Hanna Tarkka.
Wsoy 2012, Aikamme kertojia. 446 sivua.

Puuterimaisen lumen peittämä Washingtonin aukio näytti aivan ihanalta. Lumi oli kuorruttanut jokaisen puun ja portin. Parhaat päivänsä nähneet hiekkakivitalot, jotka kesäaikaan laskivat surkeina katseensa, vaipuivat joksikin aikaa hentomielisiin muistoihinsa. Numerossa 25 oli toisen kerroksen ikkunan verho vedetty sivuun, ja Edith Whartonin haamu kurkisti arasti ja hiukan kateellisena ulos. Tuo herttainen, paljon oivaltava, sukupuoleton olento seurasi meitä kolmea katseellaan ja mietti, milloin hänen niin ilmiömäisesti kuvittelemansa rakkaus rohkenisi tulla kolkuttelemaan hänenkin ovelleen. Milloin ja millaisena sopimattomana hetkenä se saapuisi, vaatisi päästä sisään, sujahtaisi hovimestarin ohi ja syöksyisi suoraan puritaaniseen portaikkoon toistellen itsepintaisesti hänen nimeään?


Kerroin taannoin Kirjallisia maisemia -haasteen yhteydessä, että rakastan New Yorkiin sijoittuvia kirjoja. En mitään Sinkkuelämää-opuksia tai muutakaan chicklitiä, vaan laaturomaaneja. Siteerasin postauksessa muun muassa William Styronin ja Siri Hustvedtin kirjoja, ja sittemmin olen lukenut kaksi ihanaa, New Yorkiin sijoittuvaa romaania lisää: Colm Toíbínin Brooklynin ja Edith Whartonin Viattomuuden ajan. Kun huomasin, että Wsoyn Aikamme kertojia -sarjassa ilmestyy 1930-luvun New Yorkin seurapiireihin sijoittuva romaani, mielenkiintoni heräsi. Kirja on manhattanilaisessa sijoitusyrityksessä työskentelevän Amor Towlesin esikoisromaani, ja lukemisesta teki erityisen kiehtovaa se, että kustantajan esittelyä lukuunottamatta en tiennyt kirjasta mitään.

Romaanin kertojapäähenkilö on kaksikymmentäkuusivuotias Katey Kontent, paljasjalkainen newyorkilainen alueelta, josta ei kannata hienommissa piireissä huudella. Katey työskentelee konekirjoittajana lakiasiaintoimistossa, asuu naisten täysihoitolassa ja seikkailee vapaa-aikanaan New Yorkin kaduilla ja ravintoloissa rikkaasta indianalaisperheestä lähtöisin olevan Even kanssa. Kohtalokkaana uudenvuodenyönä 1938 tytöt kohtaavat rikkaan ja komean nuorukaisen, Tinker Greyn, johon molemmat ihastuvat. Alkaa ystävyys ja peitellyn mustasukkaisuuden maustama kisailu, joka keskeytyy dramaattisesti niin, että "seuraelämän säännöt" menevät uusiksi:

Nyt ei ollut kyse siitä, kuka oli apustanut kenet tai kuka istunut elokuvissa kenenkin vieressä. Leikin luonne oli muuttunut, tai ei se oikeastaan edes enää ollut mitään leikkiä. Kysymys oli siitä, kuinka yhdestä yöstä selvittiin seuraavaan, mikä on usein vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa ja aina erittäin yksilöllistä. 

Amor Towles onnistuu luomaan Seuraelämän sääntöihin heti ensi sivuilta jännitteen, joka pakottaa kääntämään seuraavan sivun. Samalla kirjaa haluaa lukea mahdollisimman hitaasti, nautiskellen. Näennäisesti ei tapahdu kovin paljon - Katey käy juhlissa ja raviradan harjoitusajoissa, naputtelee lausuntoja toimistossa ja hakeutuu magnolian varjoon lukiessaan Charles Dickensin Loistavaa tulevaisuutta Central Parkissa. Pidin erityisesti siitä, että kertoja-Katey ei paljasta kaikkia tunteitaan ja ajatuksiaan, vaan lukija saa tehdä omia päätelmiään hienovaraisista vihjeistä.

Romaanin kerronta on kuvailevaa, paikoin jopa runollista: Mutta perhosia löytyy kymmeniä tuhansia, Even kaltaisia miehiä ja naisia, joiden siivissä on kaksi dramaattisesti toisistaan poikkeavaa väriä - toinen vetää puoleensa ja toinen auttaa naamioitumaan - ja niitä voi vaihdella silmänräpäyksessä yhdellä siiveniskulla. Tarina ei kuitenkaan käy liian imeläksi, sillä lukija palautetaan silloin tällöin maanpinnalle jollakin ironisella lausahduksella. Seuraelämän säännöt on haikeankaunis mutta ei särötön, viihdyttävä mutta ei kuitenkaan kevyt romaani.

Lopuksi vielä kaikkien lukutoukkien mieltä hivelevä sitaatti (Katey on juuri muistellut isänsä lausahdusta, että tämä tiesi selvityvänsä niin kauan kuin hän aamulla iloiten odotti ensimmäistä kahvikupillistaan):

Nyt jälkeenpäin ajatellen minun aamukahvini on ollut Charles Dickensin tuotanto. Myönnän, että Dickensin sisukkaissa, kovaosaisissa lapsissa ja osuvin nimin kuvatuissa roistoissa on jotakin ärsyttävää. Mutta sen olen tajunnut, että vaikka elämä tuntuisi miten synkältä, niin jos yhden Dickensin luvun luettuani tunnen pakonomaista halua lukea eteenpäin, viis siitä vaikka oma kotiasemani ehtisi vilahtaa ohi, niin luultavasti kaikki tulee menemään hyvin. 

Haasteet: So American (Modern Men Writers)