Edith Wharton: Viattomuuden aika

Edith Wharton: Viattomuuden aika
The Age of Innocence (1920). Suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran Otavan kustantamana 1955.
Seven-pokkari 2000. 386 sivua.

Mitä voivat he kaksi todella tietää toinen toisistaan, koska hänen, Archerin, velvollisuus oli "kunniallisena" miehenä salata tytöltä menneisyytensä, ja Mayn velvollisuus avioliittokelpoisena tyttönä oli pitää huolta siitä, ettei hänellä ollut puolestaan mitään menneisyyttä salattavana?


Newland Archer on nuori, vakavarainen newyorkilaismies, jonka päivät kuluvat sanomalehtiä lukien lakiasiantoimistossa ja illat teatterissa, oopperassa ja kutsuilla muiden kaupungin seurapiireihin kuuluvien parissa. Ihmisten välistä kanssakäymistä säätelevät sopivaisuussäännöt ja perinnäistavat, joita Archer toisinaan mielessään ironisoi mutta ei vakavissaan suunnittele rikkovansa niitä vastaan. Odotusten mukaisesti hän kihlaa suloisen ja viattoman 22-vuotiaan May Wellandin ja odottaa kärsimättömästi häitä, jotka lykätään myöhemmäksi jotta kaikki kapioihin kuuluvat liinavaatteet ehditään kirjailla asiaankuluvalla huolellisuudella.

Mayn serkku, kreivitär Ellen Olenska, on hiljattain palannut Euroopasta jätettyään konnamaisen miehensä. New Yorkin seurapiirit paheksuvat itsenäisesti asuvaa, tiukoista normeista poikkeavaa naista, mutta suku - nuori Archer heidän mukanaan - asettuu tukemaan Elleniä ja saa tämän myös luopumaan suunnitelmistaan hakea avioeroa. Mielenjärkytyksekseen Archer huomaa, että paljon kokenut, tavallisista seurapiirinaisista sekä älykkyytensä että sisäisen ja ulkoisen säteilynsä ansiosta erottuva Ellen vetää häntä vastustamattomasti puoleensa.

Kuten monille muillekin, minullekin Mayn, Archerin ja Ellenin tarina tuli ensin tutuksi Martin Scorsesen ohjaamana elokuvana Viattomuuden aika (1993), jossa Winona Ryder, Daniel Day-Lewis ja Michelle Pfeiffer tekivät erinomaiset roolityöt. Edith Whartonin samanniminen romaani julkaistiin 1920, mutta sen tapahtuma-aika on varhaisempi, suunnilleen 1870-luku. Tämä ehkä selittää sen ironisen etäisyyden, jolla Wharton puhuu New Yorkin seurapiireistä, joihin itsekin nuoruudessaan kuului. Ellen Olenskan tavoin myös kirjailija Wharton oli kiinnostuneempi kirjallisuudesta ja taiteesta kuin tanssiaisista ja etikettisäännöistä, ja hänen pitkä avioliittonsa päättyi eroon miehen uskottomuuden vuoksi. Whartonille myönnettiin - ensimmäisenä naisena - Pulitzer-palkinto Viattomuuden aika -romaanista.

Romaanissa kuvataan yksityiskohtaisesti naisten pukeutumista, päivälliskutsujen tarjoiluja ja toisinaan myös ooppera- tai teatterinäytäntöjen kohtauksia. Ajankuva rakentuu myös romaanissa mainituista kirjailijoista ja heidän teoksistaan. 1870-luvun New York on kuin pikkukaupunki, jossa kaikki samoihin seurapiireihin kuuluvat tuntevat toisensa, juorut kulkevat nopeasti ja epätoivotut henkilöt on helppo sulkea piirien ulkopuolelle. Seurapiirejä kuvataan pyramidiksi, jonka huipulla ovat vanhoihin sukuihin kuuluvat moraalivartijat - etenkin, jos he ymmärtävät näyttäytyä kutsuilla vain harvoin ja muodostuvat siten erityisen toivotuiksi vieraiksi - ja alemmilla tasoilla uusrikkaat, jotka hyväksytään mukaan, jos he järjestävät kyllin kiinnostavia tanssiaisia ja maittavia päivällisiä. Taitelijat, kirjailijat ja lehtimiehet eivät kuulu tähän pyramidiin vaan muodostavat kehiä sen ympärille, eikä vuorovaikutusta eri ryhmittymien välillä juuri ole. Palveluskunta, joka huolehtii herrasväen arjen ja juhlan sujumisesta, on tietenkin oma lukunsa.

Vielä taitavammin kuin seurapiirien kaksinaismoralistista ja itsekeskeistä elämää, Wharton kuvaa päähenkilönsä Archerin mielenliikkeitä, tukahdutettuja tunteita ja yrityksiä täyttää velvollisuutensa ja yhteisön odotukset. Myös Ellenin ja Mayn hahmot tulevat eläviksi ja ratkaisut ymmärrettäviksi pienistä eleistä ja ilmeistä. Vaikka tiesin vuosia sitten näkemäni elokuvan perusteella juonenkulun pääpiirteet, oli kiehtovaa seurata, kuinka tilanteet ja tunteet kehittyivät.

Viattomuuden aika on suomennettu vuonna 1955, ja elokuvan siivittämiin uusintapainoksiin vanhentunutta ja jonkin verran virheitä sisältävää suomennosta ei ole millään lailla uudistettu, muokattu tai korjattu (jopa fontti on säilynyt samana). Siksi kirjan kieli on ajoittain hieman kömpelöä, lauserakenteet vanhanaikaisia ja May ja hänen ystävänsä pelaavat "tennisraketeilla". Kokonaisuudessaan suomennos on kuitenkin ihan nautittavaa luettavaa.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja korkkaan kategorian American realism. Viattomuuden aika onkin täydellinen kirja tähän haasteeseen, sillä siinä pohditaan paljon amerikkalaisuutta (tai oikeastaan newyorkilaisuutta) ja vertaillaan vanhaa ja uutta maailmaa.