 |
| Kuva Antikvariaatti.net |
Nyt he ovat jo kaikki puutarhassa, pikkutytöt perhoskoltuissaan, Elsa-täti, pojat ja Harri. Harri on kaunis ja kalpea mustassa siviilipuvussaan, kukka napinlävessä. Sydäntäni pusertaa juuri nyt, kun ajattelen, että hänen vasen käsivartensa ei voi tukea minua tällä hetkellä. Mutta tunnen suurta hellyyttä tuota tyhjää hihaa kohtaan, ja saanhan olla vain ylpeä miehestäni, joka on antanut uhrinsa isänmaalle.
Joskus ala-asteella opettajamme lahjoitti meille oppilailleen vanhoja kirjojaan. Minä valitsin joukosta Tuulia-nimimerkillä julkaistun Marja-Liisa harjoittelee (1943), joka on periaatteessa aikuistenkirja mutta sota-ajan romaanina niin viaton ja puhdashenkinen, että soveltui varsin hyvin varhaisteinin luettavaksi. Romaanin nimihenkilö ja minäkertoja on yhdeksäntoistavuotias ylioppilastyttö, joka harjoittelee taloudenpitoa ja aikuisen vastuuta isän ollessa sotilaslääkärinä ja äitipuolen lääkintäottana. Romantiikka astuu kuvaan, kun rintamalla oleva isoveli Riston tuo lomalle tullessaan mukanaan ystävänsä, luutnatti Harri Nousian. Kirja päättyykin luonnollisesti häihin, mutta selatessani Kotimaisia nuortenklassikoita 1 -teosta minulle selvisi, että Marja-Liisan tarinalle kirjoitettiin jatkoa, vuonna 1945 ilmestynyt Marja-Liisan oma koti.
Aikanaan ihmettelin nimimerkkiä ja mietin, kuka sen taakse kätkeytyi. Asia selvisi edellä mainitusta Kotimaisia nuortenklassikoita -teoksesta, kun satuin lukemaan Päivi-Heikkilä-Halttusen artikkelin Tyyni Tuuliosta (1892-1991, tunnetaan myös nimellä Haapanen-Tallgren), joka oli minulle ennestään tuttu pitkän linjan kirjallisuudentutkijana, kirjailijana ja suomentajana. Marja-Liisan tarina ilmestyi alunperin Kotiliedessä jatkokertomuksena. Heikkilä-Halttusen mukaan Tuulio on kirjoittanut Marja-Liisan kertomukseen omia muistojaan ajoilta, jolloin hän akateemisesti koulutettuna ja käytännön töihin tottumattomana joutui harjoittelemaan kodinhoitoa itseään neljätoista vuotta vanhemman Oiva Tallgrenin puolisona.
Marja-Liisa harjoittelee on aikamatka maailmaan, jossa koti, uskonto ja isänmaa olivat kantavat arvot ja äitiys oli ihanne. Kirja sekä alkaa että päättyy Marja-Liisan edesmenneen äidin kuvan äärellä. Äiti kuoli Marja-Liisan ollessa lapsi, mutta Äiti on aina äiti, vaikkakaan ei muuta kuin hyvin, hyvin epämääräinen lapsuudenmuisto ja hohtava kuva salin seinällä flyygelin vieressä, eikä Marja-Liisa halua kutsua äidiksi äitinsä siskoa, ankaraa Elsa-tätiä, vaikka tämä on ollut jo hänen äitipuolensa yli kymmenen vuotta. Hääpäivänään Marja-Liisa seisoo äitinsä kuvan edessä - hiuksillaan sama huntu, jota äitini käytti hääpäivänään ja kiittää äitiään elämän lahjasta ja siitä, että olet hoivannut minua vielä sieltä, missä olet, kasvattanut pientä Marja-Liisaasi tähän asti! Isänsä ja Elsa-tädin ollessa hoitamassa velvollisuuksiaan isänmaataan kohtaan Marja-Liisa on vastuussa nuoremmista sisaruksistaan, veljestään Jukasta ja siskopuolistaan Tytistä ja Leenasta. Marja-Liisa katuu, että ei aikanaan ruvennut pikkulotaksi jotta voisi nyt toimia oikeana lottana: Varmasti selviytyisin paremmin puhelin- tai radistilottana kuin tällaisena - tyhjänpäiväisenä ja epäonnistuneena emännänsijaisena täällä kotona, jossa ei edes koskaan tapahdu mitään jännittävää.
Ajan hengen mukaisesti Marja-Liisa tietenkin kasvaa tehtäviensä mukana ja löytää onnen kotoisista toimistaan ja velvollisuuksien täyttämisestä. Yhdessä sulhasensa kanssa he aikovat rakentaa ja jälleenrakentaa isänmaataan. Marja-Liisa on kokemistaan vastoinkäymisistä ja suruista huolimatta onnellinen, että ei ole entinen huoleton, itsekeskeinen Marja-Liisa, sillä nyt on minun vuoroni lähteä elämään, enkä saa vapista.
Olisi mielenkiintoista lukea Marja-Liisan oma koti, sillä Heikkilä-Halttusen mukaan jatko-osa on jo arkisempaa kuvausta nuoren avioparin ensimmäisestä yhteisestä vuodesta Helsingissä. Marja-Liisa tasapainottelee musiikin ja latinan opintojen, sodan vammauttaman aviomiehen tukemisen ja kasvavan perheen paineissa. Nyt viipyilen kuitenkin vielä Marja-Liisan kesäisen hääpäivän suloisissa tunnelmissa:
Meidät on aiottu vihkiä salissa, mutta koska on säteilevän kaunis ilma, olen pyytänyt, että se saisikin tapahtua puutarhassa Mustialan ruusujen lähellä.
 |
| Kuva Geographic.org.uk |
Tämä on sitten ollut tietylaista sota-ajan propagandaa(kin)? Varmasti olisi mielenkiintoista lukea tuo jatko-osa jo senkin takia, että näkisi, miten paintoukset muuttuvat (vai muuttuvatko?) kun sota on ohi.
VastaaPoistaPaintoukset = painotukset :)
VastaaPoistaVarmaan jossain määrin. Tuntuu kyllä, että tuollainen paatos on ollut tyypillistä ennen vanhaan, oli sotia tai ei. Ainakin Heikkilä-Halttusen lyhyestä luonnehdinnasta sain sen kuvan, että isänmaallisuutta ei tuossa jatko-osassa enää korosteta. Minua kiinnostaisi tietää, klaaraako Marja-Liisa nuo kaikki haasteensa vai joutuuko luopumaan jostakin.
VastaaPoistaHei Maria olipas ihana vanhan ajan kirja ja kansikuva on niin söpö!
VastaaPoistaMiksi Heikkilä-Halttunen kirjoittaa nuortenkirjaklassikoissa tästä vai onko kirjailijalta ilmestynyt jotain nuortenkirjoja?
Sara, kansi on tosiaan söpö - minun kappaleeni kirjasta on valitettavasti kanneton, mutta kaikki sivut ovat sentään tallella. Tuulio on julkaissut ainakin satuja sekä suomentanut monia lasten/nuorten/tyttökirjoja, mm. Peter Panin ja Pikku naisia. Tämä Marja-Liisakin on nuorille (aikuisille) suunnattu, vertaisin sitä vaikka Montgomeryn Siniseen linnaan tai vielä enemmän Kotikunnaan Rillaan, eli päähenkilö on aikuinen ja puhutaan sodasta ym. vakavasta, mutta kirja ei sisällä mitään sellaisia aiheita tai tasoja, jotka eivät aukeaisi nuorillekin. Sellaista viatonta meininkiä.
VastaaPoistaNuo Nuortenkirjaklassikot -kirjat ovat siitä mielenkiintoisia, että niissä esitellään jonkin verran kirjailijoiden muutakin tuotantoa kuin nuortenkirjoja, esim. Helga Nuorpuun kohdalla puhutaan myös aikuisten(viihde)romaaneista.
Hei Maria, tämä selvensi asiaa! Minulla on noita kotimaisia nuortenklassikoita itsellänikin lainassa, mutta tästä en ole ennen lukenut. Olen lähinnä silmäillyt niitä ja etsinyt tiettyjen kirjailijoiden teoksia ja tietoa.
VastaaPoista