Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Ei kahta ilman kolmatta... Ketunleipiä kotiportaidemme juurella.

Hänellä on uskomattoman pienet sormet. Puoliso kaivaa taskustaan keltaisen pupuhelistimen ja näytän sitä lapselle. Painan pupun mahaa, mahasta kuuluu ääni. Silloin lapsi yhtäkkiä nauraa ääneen. Katsomme puolison kanssa toisiamme ja toistelemme monta kertaa asiaa, jonka molemmat näkivät: "Hän hymyili ja nauroi!"

Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka (Tammi 2011, 240 s.) on sisäinen matka äitiyteen, ihan tavalliseksi perheeksi, ja konkreettinen  matka Kiinaan ja takaisin, oma kauan kaivattu lapsi paluumatkalla mukana. Matkaa tehdään hitaasti ja perusteellisesti: ensin jonotetaan adoptioneuvontaan, sitten käydään adoptioneuvonnassa, kunnes virkailija toteaa Annalle ja hänen miehelleen voivansa lämpimästi suositella heitä vanhemmiksi. Sitten odotetaan useampi kuukausi adoptiolautakunnan päätöstä, ja odotuksen palkitsee kaikessa kapulakielisyydessäänkin maailman kaunein lausuma: "Lautakunta katsoo, että hakijat täyttävät lapseksiottamisessa annetussa laissa (153/1985) lapseksiottajille annetut edellytykset. Tämän vuoksi lautakunta on päättänyt mainitun lain 27. pykälän 1 momentin nojalla myöntää hakijoille luvan lapseksiottamiseen." Lauseita toistetaan onnellisena kerta toisensa jälkeen, mutta matka pienen kiinalaistytön vanhemmiksi on vasta alussa.

Adoptiomatka on sarja päiväkirjamaisia merkintöjä, jotka alkavat ensimmäisestä käynnistä adoptioneuvojalla ja päättyvät yli viisi vuotta myöhemmin, kun lapsi on ollut jo muutaman kuukauden kotona. Adoptioprosessia edeltänyttä aikaa tuloksettomine hedelmötyshoitoineen sivutaan vain lyhyesti, ne itkut on jo niistetty. Anna pohtii, miten saada muut ymmärtämään, että adoptio ei ole heille mikään kakkosvaihtoehto eikä adoptoitava lapsi biologisen lapsen korvike, vaan juuri se lapsi, jota hänen tulevat vanhempansa odottavat, toivovat ja rakastavat. Vaikka haltiatarkummi lupaisi raskauden taikasauvan heilautuksella, pariskunta valitsisi adoption. Edes kohdemaan vaihtaminen adoptioprosessin nopeuttamiseksi ei tule Annalle kysymykseen, sillä kiinalaislapsen odotus on jo alkanut sydämessä.

Annan kuvailemista ajoittain vallan saavista pelon, katkeruuden ja toivottomuuden tunteista huolimatta Adoptiomatka on valoisa kirja, sillä se kertoo kasvusta, rakkaudesta vielä tuntematonta lasta kohtaan ja perheestä, joka vihdoin toteutuu. Alkuvuodesta luin Anna-Kaisa Hakkaraisen lapsettomuutta käsittelevän kirjan Ihmeet tapahtuvat muille (2010), joka kuvaa raastavasti kerta toisensa jälkeen kuukautisiin tai keskenmenoon päättyviä hedelmöityshoitoja. Hakkarainen ja hänen miehensä päätyivät myös adoptioon, ja toivon voivani lukea perheen syntymisestä kertovan kirjan myöhemmin myös Hakkaraiselta.

Vaikka Adoptiomatkakin nostatti useaan kertaan kyynelen silmäkulmaan, se sai minut myös hymyilemään. En voi olla hymyilemättä, kun luen kuinka Anna ja hänen miehensä ottavat valokuvia Kiinan adoptioviranomaisia varten kesämökillä: yleensä kalsareissa klapikirveen varressa viihtyvä mies laitetaan poseeraaman kauluspaidassa aamukahvin ja Helsingin sanomien äärelle, kun taas Anna sonnustautuu kokkaamaan jakkupuvussa, esiliinassa ja äidiltä lainatuissa matalissa avokkaissa - kiinalaiset oudoksuisivat sukkasillaan hipsuttelua. Adoptiomatkan kerronnan vahvuus on paitsi pohdiskelevaisuudessa ja omien tunteiden vilpittömässä esittämisessä, myös siinä, että kirjoittaja ei ota itseään liian vakavasti - ainakin minä pystyin samastumaan enemmän kirjoittamisesta ja lukemisesta kuin siivoamisesta nauttivaan, ajoittaista yksinoloa tarvitsevaan Annaan, joka haluaa kasvaa ja rohkaistua odotuksen mukana.

Ryhdistäydy, hyvä nainen, komennan itseäni. Leivänmuruilla keittiön lattialla ei ole merkitystä. Adoptiovanhemmalta ei vaadita täydellisyyttä, onhan se sinulle monta kertaa kerrottu. Riität ja kelpaat. Lakkaa murehtimasta pieniä, keskity olennaiseen. Siihen, että osaat kaivaa esiin ja ottaa adoptioneuvonnan aikana puheeksi kaiken oikeasti vaikean, jonka käyminen on tulevan lapsesi parhaaksi.

Annan pohdinnat lapsenkaipuun motiiveista, vanhemmuuden haasteista ja peloista koskettavat ketä tahansa vanhempaa tai lasta odottavaa riippumatta siitä, kuinka lapsi saadaan. Adoptiolasta toivovat joutuvat vain käymään näitä asioita läpi huomattavasti perusteellisemmin kuin biologista lasta odottavat   - ja perustelemaan valintojaan myös ulkopuolisille, usein ajattelemattomille ja kapeakatseisille utelijoille. Yhteiskunnalla ei ole resursseja järjestää adoptioneuvonnan kaltaisia keskusteluja kaikille vanhemmiksi tuleville, mutta jokaisen on hyvä miettiä esimerkiksi lapsuudenkotinsa henkistä perintöä, omia arvojaan ja parisuhdettaan äidiksi tai isäksi kasvaessaan, ja usein odotus ja lapsen saaminen synnyttävätkin näitä mietteitä.

Kiinalaisesta lastenkodista Annan ja hänen puolisonsa syliin siirtyvä tyttö saa kasvattaa vahvat juuret uuteen maaperään. Kun hän saapuu vanhempiensa kanssa Suomeen, häntä ovat vastaanottamassa isovanhemmat ja muut sukulaiset, ja hänen kodikseen tulee talo, jossa jo hänen isoisoisänsä on asunut. Lapsen omassa kirjahyllyssä odottavat Pupet, Maisat, Lindgrenit ja Mikko Mallikkaat. Siteitä synnyinmaan kulttuuriin tullaan myös vaalimaan.

Häntä kaivattiin niin pitkään ja häntä rakastetaan niin paljon, mutta nyt on arki. Joskus kiirettä, joskus väsymystä, kaiken ilon takana.

Kirja perustuu Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka-blogin merkintöihin.

Kansi: Jukka Aalto

Adoptiomatkasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Jonna, Ilse, Sanna, EmmyAurora ja tata.

Romaani kansainvälisestä adoptiosta: Anne Tyler, Amerikan lapset, josta on kirjoittanut Lumiomena.