Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

Kirjailija Maria Peura. Kuva Heini Leiväsaho.

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen. Kirjailijan korkeakoulu.
Teos 2012. 230 sivua.

Työhuone tuntuu hyvältä, kun sain tyhjentää sen kokonaan. Nyt on myös palo-ovi. Tästä lähtien on mahdollisuus selvitä hengissä tulipalosta. Poistin joitakin huonekaluja ja laitoimme tänne paljon kukkia. Palo-ovi ja tikkaat ovat koko ajan selkäni takana, kun teen töitä. Jos on intensiivinen hetki kirjoittamisessa, voin viivyttää pakenemista aivan viime hetkille. 


Antaumuksella keskeneräinen on Maria Peuran työpäiväkirja, jossa kirjailija avaa kolmannen romaaninsa (Vedenaliset, Teos 2008) kirjoitusprosessia, pohtii kirjoittamisen lukkoja, omaa elämäänsä ja kasvuaan kirjailijaksi. Mikään varsinainen romaaninkirjoitusopas Peuran kirja ei ole, mutta varmasti käsikirjoitustaan työstävälle aloittelevalle tai kokeneemmallekin kirjoittajalle hyvä inspiraation ja ideoiden lähde.

Itse en harrasta fiktion kirjoittamista ja luinkin Antaumuksella keskeneräisen yleisestä kiinnostuksesta kirjoittamista, kirjailijanelämää ja kirjallisuutta kohtaan. Peuran teksti imaisee mukaansa, sillä hän ei jää kirjoitustyön pintaan vaan luotaa syvemmältä, lapsuusmuistoista, unista, häpeästä ja pelosta. Ja toisaalta myös kirjoittamisen autuudesta, siitä onnesta, kun saa hipsiä yläkerran työhuoneeseen ja kirjoittaa: Ylellistä elämää. Kirjoittaminen on ylellisyyttä. Kirjoittaminen on terapiaa. Kirjoittaminen on henkivakuutus. 


Maria Peuran kieli on upeaa; sen tiesin jo hänen esikoisromaaninsa On rakkautes ääretön perusteella. Vaikeasta aiheesta kipeänkauniilla kielellä kirjoitettu romaani oli niin vaikuttava, että en ole sen jälkeen uskaltanut lukea Peuran seuraavia romaaneja. Vedenaliset, jonka kirjoitusprosessia Peura kuvaa työpäiväkirjassaan, kuulostaa kiehtovalta, mutta siinäkin on rankkoja teemoja. On mielenkiintoista lukea, kuinka Vedenalisten henkilöhahmot ovat muotouneet, kuinka heillä on esikuvansa todellisuudessa, kuinka heidän persooniaan kirjoitetaan teksteillä, jotka eivät päädy lopulliseen romaaniin.

Paitsi romaanikäsikirjoituksen työstämistä, kirjailijan päiviin kuuluu myös porvoolaistuneen uusperheen arjen pyöritystä, joogaa, apurahahakemusten sorvaamista, kokemusten jakamista kollegojen kanssa, kirjallisuuspalkintokateutta, iloa oman romaanin kääntämisestä englanniksi ja paljon teetä. Kun Peuraa pyydetään Kirjamaa-ohjelmaa puhumaan Merete Mazzarellan Fredrika Charlotta os. Tengström -elämäkerrasta, hän tempautuu lukemaan Fredrikasta ja Fredrikaa, innostuu miehensä varjoon jääneen kirjailijan varhaisista historiallisista romaaneista ja jossain määrin samastuukin kotikaupungissaan pari sataa vuotta aiemmin eläneeseen naiseen.


Fredrikan lukeminen parantaa minua. Hänen koukeroisten lauseidensa kautta saan yhteyden ikivanhaan sieluuni. Minä kahdeksanvuotiaana, Fredrika seitsemänkymmentävuotiaana, olimme yhtä, olemme jollakin tasolla edelleen yhtä. Hänen askeltensa kaiku kuuluu työhuoneeseeni. Hän kävelee talomme ohi, kopauttaa kadunpuolen oven kolkutinta. Miksi en saa elää hänen aikaansa? Olisi hiljaista, ei olisi autoja. Vähättelisinkö ja pienentäisinkö itseäni Fredrikan tavoin? Suostuisinko liekuttamaan lasta alakerrassa mieheni juhliessa yläkerrassa minun juuri valmistunutta mainiota tekstiäni?


Henkilökohtaisuus ja analyyttisyys kietoutuvat Peuran kirjassa toisiinsa niin, että syntyy nautittavaa, sekä voimaa että tietoa tarjoavaa tekstiä. Odotan mielenkiinnolla kirjoittajien arvioita; antaako kirjailijan työpäiväkirja eväitä sellaiselle, joka itse harrastaa luovaa kirjoittamista kunnianhimoisesti?


Tältä tutkimusretkeltä palattuani uskallan sanoa, että kirjoittamisen olemuksen pohtiminen edistää romaanikäsikirjoituksen hioutumista valmiiksi teokseksi. Se ikään kuin vahvistaa lapsivedessä likoavien romaanihenkilöiden luustoa. 


P.S. Antaumuksella keskeneräinen olisi ollut täydellinen kirja Luen ja kirjoitan -blogin viimevuotiseen Kirjallista elämää -haasteeseen, jonka koosteesta löytyy lisää lukuvinkkejä kirjoittamisesta tai kirjailijoiden elämästä kiinnostuneille.

Vivi-Ann Sjögren: Mustaa kahvia, keksinmuruja

Vivi-Ann Sjögren: Mustaa kahvia, keksinmuruja.
Kocken, turisten, persikorna. Suom. Inkeri Lamér ja Juha Virkkunen.
Loisto-pokkari 2002. (Alkuperäinen kustantaja Schildts.) 2010 sivua.

Rouva Kantarelli, Pikku Talvikki ja Vadelmakuningas kuuluivat varhain tuttavapiiriini. Kun tulin metsänrajaan tai pinkaisin niityn poikki tuntui kuin olisin omieni keskellä. Joukko lastenkirjailijoita, Becv skow ja Topelius etunenässä, pitivät huolen siitä että minun ei tarvinnut tuntea itseäni yksinäiseksi sekuntiakaan. 


Ennen kaikkea keittokirjoistaan tunnetun Vivi-Ann Sjögrenin Mustaa kahvia, keksinmuruja on kotoisa kirja, jossa nautitaan aamiaista milloin veneessä Suvisaariston rannassa, milloin algerialaisella aavikolla. Jännitystä kirjaan tuovat Sjögrenin muistot lukuisilta matkoilta, joilla hän saattoi joutu pakenemaan veistä väläyttelevää italialaista laivakokkia tai oli joutua afrikkalaisen pikkutytön "valkoiseksi äidiksi" tarjottuaan tälle bussissa banaanin.

Sjögrenin teksti on rennon jutusteleva, väliin herkkä, usein humoristinen ja joskus ironinenkin. Ikä, maailmanmatkailu ja elämänkokemus antavat Sjögrenille perspektiiviä olla uskomatta ihan kaikkia ruokaan liitettyjä uhkakuvia: esimerkiksi kirjan julkaisuaikoihin (1994) pinnalla olleen kananmuniin liittyvän kolesterolihysterian Sjögren kuittaa hymähtämällä, että onneksi ihmiskunta sentään on selvinnyt aikanaan mustasta surmasta, ehkä kolesterolistakin...

Kirjasta henkii kunnioitus niin suomalaista luontoa kuin vieraita kulttuurejakin kohtaan. Punaisena lankana kulkee myös ihmisten kohtaaminen, joka tapahtuu usein juuri ruuan äärellä. Sjögren on matkoillaan kokenut kaikenlaista: sekä sen, että ruoka katetaan matkalaisille yllätykseksi heidän vielä nukkuessaan autossa, että sen, että muukalaiselle ei anneta ruokaa edes rahaa vastaan.

Luin kirjaa pikkuhiljaa viikkojen kuluessa, milloin bussimatkoilla, milloin rauhallisina aamuhetkinä ennen kuin lapset heräsivät. Eniten pidin Sjoögrenin lapsuuteen sijoittuvista jaksoista - 1940-luvun ruokakultturi tuntuu eksoottisemmalta kuin kaukaisten maiden keitokset konsanaan. Kirja sisältää sjögrenmäiseen tapaan runsaasti reseptejä, jotka linkittyvät kirjailijan matka- ja makumuistoihin, mutta ne hyppäsin yli. Muuten olisi saattanut tulla liian nälkä!


Osallistun kirjalla Kirjavan kammarin Underbara finlandsvenskor vid vatten -haasteeseen.
Mustaa kahvia on nauttinut myös Jaana.

Joel Haahtela: Traumbach

Joel Haahtela: Traumbach. Pienoisromaani.
i
Otava 2012. 112 sivua.

Toinen suru on jonkinlaista elämänsurua. Se vain on, on aina ollut, eikä mene pois. Tuntuu melkein siltä kuin olisi ihmisiä, jotka on leimattu tuolla surulla jo syntyessään, jotka ovat perin pohjin surumielisen oloisia ilman, että elämässä ehtii tapahtua mitään sen kummempaan. Ja tekevät he sitten mitä tahansa, aina se on jollakin tapaa surullista; kertovat he miten hauskan jutun tahansa, aina siinä on melankolinen pohjavirta. Tämä mistään tulematon ja minnekään menemätön suru saa ihmisen hämmentymään, mutta ehkä silläkin on meille jokin erityinen tarkoitus.


Yllä oleva lainaus voisi kuvata myös Joel Haahtelan romaanituotantoa: "aina siinä on melankolinen pohjavirta". Haahtelan uusin pienoisromaani on hilpeämpi, lempeämpi ja lämpimämpi kuin aiemmin lukemani Haahtelat (olen lukenut kaikki paitsi Kaksi kertaa kadonnut, Tule risteykseen seitsemältä ja Katoamispiste), mutta jättää yhtä kaikki haikean olon.

Traumbachissa on paljon tuttuja, haahtelamaisia elementtejä: mies, joka etsii jotakin Keski-Euroopassa, muistamisen ja identiteetin kysymykset, tietynlainen ajattomuus, paikattomuus ja anonyymius. Tällä kertaa mukana on myös huumoria ja tapahtumia hyväntahtoisesti kommentoiva kolmannen persoonan kertoja. Luettuani kirjasta tuoreeltaan arvioita muutamasta kirjablogista olin hieman epäluuloinen: miten huumori istuu Haahtelan tunnistettavaan, kirpeänkauniiseen tyyliin? Yllättäen Traumbachista tulikin suosikki-Haahtelani (kenties vuosia sitten luetun, aivan toisenlaisen Naiset katsovat vastavaloon -romaanin ohella), juuri huumorinsa ja lempeän maailmankuvansa ansiosta.

Nuori toimittaja Jochen saapuu entisen itäsaksan alueella sijaitsevaan kaupunkiin aikomuksenaan haastatella salaperäistä herra Traumbachia. Jochen juuttuu kuitenkin byrokratian sokkeloihin ja Traumbachin esimiehen viehättävään olemukseen. Ylipäätään Jochen elää suloisesti hetkessä, vaellellen  ajoittain päämäärättömästi kaupungin katuja, odottaen kärsivällisesti pääsevänsä tapaamaan Traumbachia. Kertojakin kadottaa toisinaan otteensa tarinaan, unohtuu pohtimaan syntyjä syviä ja jopa kadottaa hetkeksi Jochenin näkyvistään.

Traumbach muistuttaa minua jossain määrin Paul Austerin New York -trilogiasta, "metafyysisistä dekkareista", joissa selvitetään näennäisesti jotakin arvoitusta tai pyritään pääsemään perille jostakin henkilöstä - ja pohjimmiltaan kartoitetaan omaa, häilyävää identiteettiä. Traumbachin maailma on kuitenkin valoisampi ja vähemmän kaoottinen kuin esimerkiksi Austerin Lukitun huoneen. Kieli ja tuokiokuvat ovat kauniita, Haahtelan ajattomaan maailmaan on suloista uppoutua.

Jochen katselee puiden latvoja ja tuntee tuulen vapinan. Hän katselee maailmaa, joka näyttää muuttuva koko ajan, äsken se oli aivan toisenlainen! Kaikki muuttuu, pilvet ja taivas, joka hetki, jokainen ihmisen solu. Näin kuluu aika ja iltapäivän tunnit. Saapuminen on takana ja on aloitettava työ, mitä se sitten onkin. Jospa asioilla on taipumus alkaa tapahtua, kun vain tarpeeksi odottaa. Jospa lempeää iltapäivää seuraa yhtä lempeä ilta. Jochen istuu ja näyttää vaipuneen unelmiinsa, sillä tämä kaupunki kiehtoo häntä. Maailma liikkuu, leppäkerttu kapuaa kengän viertä ja tämän kaiken Jochen päättää kirjoittaa muistikirjaansa. 

Jochenin mukana ovat kulkeneet myös ainakin Karoliina, Pekka, Katja, Sanna ja Tuulia.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Kristina Carlson: William N. päiväkirja.
Otava 2011. 159 sivua.

21. 1. 1898 En jaksanut lähteä ulos, vaikka mieleni teki kävellä, joten tutkin muutaman näytteen. Ajattelin, että ihmiset rakastavat ruusuja ja pioneja ja leukoijia eli värikkäitä, tuoksuvia ja komeita puutarhakasveja samoin kuin he rakastavat komeljanttareita, joilla on upeat, kalliista kankaasta ommellut asut, peruukit ja sminkkiä naamassa, he rakastavat tauluja, joissa kuvataan kreikkalaisia jumalia ja taisteluja ja myrskyvävää merta, koska kaikki mahtipontinen kiihdyttää mieltä, mutta he eivät ymmärrä jäkäliä, jotka pieniä, usein vaatimattoman värisiä - vaikka totta kai näissäkin poikkeuksia on. Jäkälät ovat liian mitättömiä herättääkseen suuren yleisön mielenkiinnon, joten enemmän arvonantoa olisin saanut osakseni, jos en olisi ruvennut tutkijaksi, vaan olisin työskennellyt lääkärinä. 


Kristina Carlsonin Finlandia-ehdokkaaksikin nostettu William N. päiväkirja on kuin jäkälät, joita kirjan päähenkilö, Pariisissa työskentelevä luonnontieteilijä tutkii. Kirjasta on turha etsiä vetävää juonta, värikkäitä henkilöhahmoja tai minkäänlaista kosiskelua. Kantta myöten se on hieman harmaa kirja - mutta ah niitä harmaan sävyjä! Jäkälätutkija William Nylanderin (1822-1899) päiväkirjasta voisi siteerata lähes joka riviä, niin herkullisia ovat seuraelämän keimuroita halveksivan jäärpään fiktiiviset päiväkirjamerkinnät.

Helsingin yliopiston kasvitieteen professuurista asunto- ym. erimielisyyksien takia luopuneen, kansaivälistäkin arvostusta nauttineen Nylanderin päivät Pariisissa kuluvat pölyisessä ja talvisin kylmässä asunnossa värjötellessä, vähäsiä frangeja laskiessa, kadonnutta villasukkaa etsiessä ja ajoittain hyvästä ruuasta nauttiessa. Muutamat ystävät ja entinen siivooja ovat pysyneet äyskivälle tutkijavanhukselle uskollisina, samoin suomessa asuva, kirjeitä ja paketteja lähettelevä sisar.

Elise on ainoa sukulaisistani, joka on suhtautunut minuun myötämielisesti niin elämäni ylä- kuin alamäissäkin, enkä silti usko hänenkään ymmärtävän, että maailman silmissä menestyäkseen ei tarvitse olla nerokas, vaan keskinkertaisuuskin riittää, koska silloin yläpuolelle ja alapuolelle jää saman verran väkeä, eikä keskinkertaista henkilöä uhkaa alempien kateus eikä ylempien ylenkatse, ja niinpä useimmat akateemisten virkojen haltijat ovat keskinkertaisuuksia, kun taas tärkeän tieteellisen työn tekemiseen vaaditaan enemmän, nimitettäköön sitä nerokkuudeksi sitten. 

Vaikka William N. sijoittuu 1800-luvun Pariisiin, se kertoo luonnollisesti myös omasta ajastamme, joskus jopa anankronistisuuteen asti. William N. on muun muassa huolissaan luonnonvarojen riittävyydestä, kun naapurin perheeseen syntyy jälleen uusi pienokainen. Nylanderin aikana lapsikuolleisuus oli niin suurta ja käsitys luonnon kestokyvystä vielä aika hämärä, joten en usko tiedemiehellä olleen ihan noin profeetallisia kykyjä. Toisaalta pidän kirjassa juuri siitä, miten sen voi halutessaan tulkita rivien välissä kommentoivan aikamme pinnallisuutta, hektisyyttä ja luonnosta vieraantumista.

William N. tuhahtaa halveksivasti naiskauneudelle ja keimailulle, mutta havainnoi jatkuvasti luonnon pieniä yksityiskohtia. Kevättä odotellessa:

2. 3. 1898 Talon varjosta huolimatta lumikellot, krookukset ja helmihyasintit ovat nousseet mullasta ja kukkivat, ja iltapäivällä kadulla aurinko lämmitti ja häikäisi. 


Päiväkirjaa ovat lehteilleet myös ainakin Mari A., Joana, Linnea, Sanna, Valkoinen kirahvi, Ilse, Katja, Peikkoneito,  Jenni, Tessa, Nora

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä.
Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Det enda som egentligen händer oss: Ett år i livet suomentanut Raija Rintamäki.
Tammi 2012. 237 sivua.

Merete Mazzarella kertoo tuoreessa teoksessaan Ainoat todelliset asiat vuodesta, jolloin hän, 64-vuotiaana, rakastui suomenruotsalaiseen, eläkkeellä olevaan filosofian professoriin ja tunsi ensi kertaa tulevansa ihmissuhteessa hyväksytyksi kokonaisena, kaikkine piirteineen. Eläkeikä olisikin ihanteellista aikaa rakastumiselle - voi syödä kaikessa rauhassa yhdessä aamiaista ja katsella Mannerheimintien aamuruuhkaa ulkopuolisena - mutta kun uusi rakkaus merkitsee myös 82-vuotiaan aviomiehen jättämistä, eivät asiat ole niin yksinkertaisia. Vaikka Mazzarella ei polta siltoja takanaan vaan käy yhä tapaamassa Ruotsissa asuvaa aviomiestään, niin moni muu polttaa - muun muassa vuosikymmenet kestänyt ystävyyssuhde päättyy, kun ystävätär ei hyväksy Mazzarellan ratkaisua.

Kirjan nimi ja motto tulee Marilyn Monroelta, joka on sanonut: "Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä jos toinen niistä puuttuu." Työn ja rakkauden teemojen kautta Mazzarella pohtii muun muassa identiteettiä, toisen kohtaamista, luovuutta ja luotettavuutta. Näköalapaikkoina hänellä on uusi Vänrikki Stoolin kadun neljännen kerroksen asunto, jonne hän on äskettäin muuttanut avomiehensä kanssa (myytyään lapsuudenkotinsa 65-vuotiaana) ja kesäpaikka Tammisaaressa, mutta myös aviomiehen kanssa yhteinen asunto Uppsalassa. Kaikupohjaa Mazzarellan ajatuksille antaa laaja lukeneisuus ja ystäväpiiri, mutta parasta Mazzarellan omaelämäkerrallisessa esseistiikassa on, ettei hän säästele itseään.

Jos haluaa puolustella lähtöään, sen tekee usein juuri sanomalla, ettei toinen ole enää sama ihminen. 


Nykyään jotkut papit ovat valmiita sanomaan, että vihkikaavan sanat "kunnes kuolema meidät erottaa" tarkoittavatkin itse asiassa rakkauden kuolemaa. Nämä papit paltraavat, en voi muuta kuin halveksia heidän paltraamistaan. 


Minun mieheni on yhä sama ihminen, en voi puolustella itseäni.


Paltraaminen on verbi, jonka Mazzarella toivoisi tulevan yleisempään käyttöön. Paltraaminen ei ole suoranaista valehtelua, vaan sitä, että antaa tarkoituksella toisen ymmärtää väärin, puhuu esimerkiksi kaarrellen tai jättää kerromatta jotakin olennaista.

Mazzarellan lukeminen on rauhoittavaa, tekstin rytmi on juuri rauhallisen aamiaishetken rytmiä, jossa ajatukset kulkevat sivupoluille ja juuri näiltä harharetkiltä löytyy jotakin tärkeää. Vaikka Mazzarella kirjoittaa myös kipeästä myllerryksestä, joka hänen ihmissuhteissaan tapahtuu, Ainoat todelliset asiat ei ole töhryinen paljastuskirja. Monet asiat jätetään kertomatta, ja nekin mitä kerrotaan, kerrotaan mazzarellamaisen pienieleisesti ja tyylikkäästi. Lopulta parisuhdekuviot ovat kirjassa melko pienessä roolissa, enemmän Mazzarella palaa niihin aiheisiin, joista on kirjoittanut jo aiemmissa kirjoissaan: eläkkeellä olemisen taitoon, hoivatyön ja ihmisten kohtaamisen tärkeyteen, keskusteluun, identiteettiin ja kirjallisuuteen.

Olen lukenut lähes kaikki Mazzarellan esseeteokset, niistä blogini aikana vain lapsuusmuistoihin keskittyvän Ensi myytin piano. Suosittelen kaikille myös upeaa elämäkertaa Fredrika Charlotta os. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo ja kaikille lukutoukille Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta. 

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Kaunis kansi on Helena Kajanderin käsialaa.

Johan Bargum: Syyspurjehdus
Alkuteos Seglats i september. Suom. Marja Kyrö.
Tammi 2012. 119 sivua.

Ennen unen siunaavaa pimeyttä ennätin ajatella vain muutaman ajatuksen. Kuinka hymy voi olla yhtä aikaa sekä onnellinen ett onneton? Ja, jos meidän välillämme vielä oli jotain, enkö silloin olisi huomannut miten hän oli laittanut hiuksensa: solmukkeelle, poninhännälle vai jättänyt vapaiksi?

Kaksi keski-ikäistä miestä, Olof ja Harald, lähteävät syyskuiselle purjehdukselle, viimeiselle ennen kuin Olofin Alkyone-vene nostetaan talviteloille. Harald on myynyt oman Berenike-veneensä jo vuosia sitten, vastoin silloisen vaimonsa Elinin tahtoa. Juuri Elin, joka oli ensin Haraldin ja myöhemmin Olofin vaimo, yhdistää näitä kahta miestä, jotka eivät ole tavanneet vuosiin. Kumpi on ehdottanut kohtalokkaaksi käyvää purjehdusta, kumpi on käyttänyt Haraldin isän vanhaa asetta - ja kantaako jompikumpi kaunaa tai syyllisyyttä auto-onnettomuudessa pari vuotta aiemmin kuolleen Elinin kuolemasta?

Ensin tarinansa kertoo Olof. Mies ei anna itsestään kovin sympaattista kuvaa, esimerkiksi työtään pankissa 1990-luvun laman aikana hän kuvaa näin: Luonani juoksi loputtomiin juuri näitä enemmän tai vähemmän päteviä pienyrittäjiä, joilla oli yhtäkkiä varastot täynnä tavaraa, jota kukaan ei enää tilannut. Eihän siinä yleensä ollut mitään tehtävissä. Joidenkin nimet ilmestyivät sitten lehtiin, kuolinilmoitusten joukkoon. Yritin pitää huolen siitä, että ettei sihteerini kääntänyt leskien puheluja minulle. Myös tapa, jolla Olof lähestyi Eliniä rakastuttuaan tähän ensi silmäyksellä, on vähintäänkin kyseenalainen. Olof herättää kuitenkin myös myötätuntoa kertoessaan pieniä, mutta niin merkityksellisiä muistojaan Elinistä.

Aluksi kuvittelin, että Syyspurjehduksen tragedian taustalla on tyypillinen mustasukkaisuuden vyyhti, mutta tarina onkin monisyisempi. Siihen kutoutuu paitsi 90-luvun lama ja yritykselle kaikkensa antavan miehen valinnat, myös katolinen usko. Siihen, mitä todella tapahtui, pienoisromaani ei anna varmaa vastausta. Lukija saa kuulla myös Haraldin näkökulman, mutta vaikka tämän kertojanääni on sympaattisempi kuin Olofin, kysymys kertojien luotettavuudesta jää minulle avoimeksi.

Syyspurjehdus pitää lukea vielä uudelleen. Pohtia Alkyonen myyttiä, tarinaa kuningattaresta, joka suri sodassa hukkunutta miestään niin, että seurasi tätä mereen. Jumalat säälivät pariskunnan kohtaloa niin, että sallivat heidän nousta kuolleista jäälintuina. Toinen myyttinen naishahmo, Berenike, joka uhrasi hiuksensa sotaan lähteneen miehensä puolesta, on myös Elinin tarinan kannalta merkityksellinen.

Ihastuin viime kesänä Johan Bargumin pienoisromaaniin Syyskesä (1993), ja tuntui suorastaan enteelliseltä, että kirjailijalta ilmestyisi pian - ensi kertaa muutamaan vuoteen - uusi kirja, jonka (suomenkielinen) nimi on niin samankaltainen. Syyskesässä ja Syyspurjehduksessa onkin paljon samaa: kaksi miestä, joita yhdistää rakkaus samaan naiseen, vuosien ja jopa vuosikymmenten taakse ulottuva katkeruus ja viha, meri, jonka aalloilla otetaan mittaa toisesta. Molempien romaanien tunnelmassa on alusta alkaen jotakin uhkaavaa, mutta Syyskesän tunnelmassa on lisäksi jotakin tsehovilaista ja katkeransuloista. Syyspurjehdus on synkempi ja rakenteeltaan hieman dekkarimainen.

Vaikka Syyspurjehdus ei tosiaan ole mikään "hyvänmielenkirja", siinä on jotakin rauhoittavaa, samoin kuin myrskyävässä meressä. Valonpilkahduksiakin on.

Tekisi mieli mennä katsomaan läntisen niemen majakkaa. Elin sanoi kerran majakoista niin kauniisti, että ne ovat olemassa aina kun joku tarvitsee niitä ja että ne ovat olemassa, vaikkei kukaan niitä tarvitsisikaan. 


Osallistun kirjalla Ainon Merten äärillä -lukuhaasteeseen.

Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide.

Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide.
Wsoy 2011. 426 sivua.

Kirjailija Juhani Ahon 150-vuotisjuhlavuosi päättyi juuri, mutta Aho on aina ajankohtainen. Viime vuosina monista Ahon kirjoista on otettu uusintapainokset, yliopistolla tutkitaan Ahon tekstejä ja teoksista tehdään yhä uusia sovituksia, viimeisimpänä Aarre Merikannon moderni Juha-ooppera. Varsinaisia elämäkertoja Juhani Ahosta (syntyjään Johannes Brofeldt) ei ole ilmestynyt hetkeen. Aiemmin muun muassa Mika Waltarin ja Aila Meriluodon elämäkerrat kirjoittaneen Panu Rajalan Naisten mies ja aatteiden onkin sitten mittava ja kattava elämäkerta, joka kuvaa kronologisesti Ahon kirjailijankehitystä, lehtimiehen uraa, ihmissuhteita ja ajan aatteita 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun Suomessa.

Teoksen nimi viittaa, enemmän kuin Ahon romanttisiin naissuhteisiin (joita niitäkin riitti), siihen ymmärrykseen ja tukeen, jota Aho sai elämässään ja kirjailijantyössään lukuisilta, usein itseään huomattavasti vanhemmilta naisilta, ennen muuta kirjailija Minna Canthilta ja Järnefeltin kulttuuriperheen äidiltä Elisabet Järnefeltiltä. Myöhemmin puoliso, taiteilija Venny Soldan-Brofelt sekä kirjailija Maila Talvio inspiroivat ja tukivat hänen uraansa. Aho puolestaan tuki naisten tasa-arvopyrkimyksiä ja ennen kaikkea kuvasi taitavasti naisen tunne-elämää teoksissaan, ennen muuta Papin tyttäressä ja Papin rouvassa.

Ahon ensimmäinen tukija oli hänen ystäviensä Arvid ja Kasper Järnefeltin äiti Elisabet Järnefelt, joka venäläisestä syntyperästään huolimatta halusi kehittää suomenkielistä kirjallisuutta ja kulttuuria. Vaikka tiesin ennalta Ahon tiiviit suhteet Järnefeltin perheeseen, oli kiinnostava lukea, kuinka paljon Elisabet Järnefelt ja hänen poikansa Kasper vaikuttivat hänen kirjailijankehitykseensä:

Rakenteen lujuuteen ja symmetriaan vaikutti varmaankin se, että teksti [Rautatien käsikirjoitus] kulki lause lauseelta Kasper Järnefeltin käsien ja teroitetun lyijykynän kautta. Kasper muutti kesällä Iisalmen pappilaan voidakseen valvoa kertomuksen jokaista vivahdetta.


Myöhemmin muun muassa aatteelliset erimielisyydet etäännyttivät Ahon joksikin aikaa Järnefelteistä, kuten Minna Canthistakin, mutta Järnefeltien merkitystä hänen kirjailijanuransa alkutaipaleelle ei voi yliarvioida. Elisabeth Järnefeltin salongin ja Canthin Kuopion Kanttilan jälkeen Ahon tärkeäksi viiteryhmäksi muodostui Tuusulanjärven taitelijayhteisö, johon kuului muun muassa Pekka Halonen, Eero Järnefelt näyttelijävaimonsa Saimi Swanin kanssa sekä Sibeliukset.


Siinä missä Jussin toivotonta rakkautta kaksikymmentä kaksi vuotta vanhempaan Elisabet Järnefeltiin puidaan paljon, Juhani Ahon, Venny Soldan-Brofeltin ja tämän Tilly-sisaren vuosikymmeniä kestänyt "kolmiliitto" käsitellään Rajalan kirjassa melko ylimalkaisesti. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen hiljaittain lukemaani Tuula Levon romaania Neiti Soldan (Otava 2000) - vaikka kirja on fiktiota, se perustuu kirjeisiin ja tutkimuksiin. Aihetta sivuaa myös Riitta Konttisen elämäkerta Boheemielämää - Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie, jonka haluaisin ehdottomasti lukea.

Rajala kirjoittaa varsin laveasti auki useita Ahon teoksia kertoen niiden juonesta, henkilökuvauksesta ja aikalaisvastaanotosta. Joidenkin teosten kohdalla nämä kuvaukset eivät johda mihinkään syvempään analyysiin, ja ne tuntuvat ajoittain puuduttavilta. Erityisesti vähemmän tunnettujen teosten kohdalla referointi on silti paikallaan, sillä ainakaan minulla ei ole aikomusta tarttua esimerkiksi Ahon varhaisiin kertomuksiin Muudan markkinamies ja Kievarin pihamaalla. Sen sijaan haluan ehdottomasti lukea Juhan, ja viime syksynä lukemani Valikoima lastuja -teoksen (Wsoy 2011) lisäksi olen parhaillaan lukemassa Kariston kokoelmaa Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja (2011).

Muutaman Ahon tunnetuimpiin kuuluvan teoksen Rajala kontekstoi kiinnostavasti aikaansa, kirjallisiin virtauksiin sekä Ahon omaan ajatusmaailmaan ja kokemuksiin. Muun muassa Yksin-teoksen (1890) taustalla ei ole niinkään Ahon, Aino Järnefeltin ja tämän sulhasen Jean Sibeliuksen kolmiodraama, vaan Aho on heijastanut Ainon ikäiseksi ja näköiseksi kuvattuun Annan henkilöhahmoon toteutumattoman, mutta vuosia kestäneen rakkautensa Ainon äitiin Elisabet Järnefeltiin. Paitsi että nuori säveltäjä Sibelius ymmärsi teoksen väärin ja uhkasi haastaa ystävänsä Ahon kaksintaisteluun, teoksen julkaisuun liittyi myös kirjallisuuspoliittista draamaa: Aho oli kirjoittanut teosta valtion apurahan turvin Pariisissa, ja sen prostituutiokohtaus herätti valtiopäivillä niin suurta pahennusta, että kirjallisuuden tukeminen aiottiin lopettaa kokonaan. Säädyt lauhtuivat kuitenkin hieman, kun Aho julkaisi pian sävyltään isänmaallisen ja vanhoja arvoja puolustavan kokoelman Lastuja (1891).

Ahon persoonan ja kirjallisen tuotannon ohella kiinnostavinta Rajalan elämäkerrassa on ajankuva sortovuosien ja itsenäistymisen ajan Suomesta ja sen kulttuuripiireistä. Otsikossakin mainitut Ahon aatteet olivat ennen muuta fennomania ja nuorsuomalaisuus, jotka näkyivät paitsi kaunokirjallisessa tuotannossa myös Ahon lehtimiestyössä. Eniten minua jäivät kuitenkin kiehtomaan puoliso Venny Soldan-Brofeltin elämä sekä Järnefeltien, Canthin ja Tuusulanjärven ympärille muodostuneet kulttuuriyhteisöt, joista aionkin lukea lisää.


Myös Karoliina on kirjoittanut Aho-elämäkerrasta monipuolisesti Kirjavassa kammarissaan.