Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. 
Matkoja aikaan ja taiteeseen. 
Kirjapaja 2011. 176 sivua.

Tällainen kelluva ihminen, homo fluctuaris, on joko tahtoen tai tahtomattaan irti kaikesta klassisesta sivistyksestä sekä uskonnosta ja sen merkityksistä. Hän kelluu tiedon valtameressä tyytyväisenä, ajelehtien sattumanvaraisesti tuulten mukana. Hänen tietoisuuttaan hallitsevat populaarikulttuurin sisällöt ja arvot, erilaiset kaupalliset vertaisryhmät ja niin sanottu nopea tieto, joka päivittyy lähinnä internetistä ja lehtien sivuilta.

Rakastan kirjoja, joissa kirjoittaja kirjoittaa kirjallisuudesta ja taiteesta, avaa lempikirjojaan ja suosikkiteoksiaan, rakentaa yhteyksiä ilmiöiden välille, peilaa omaa elämäänsä taiteeseen ja historiaan. Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet on tällainen kirja. Björkmanin esseeteos ei ole ajankohtainen, se on ajaton: Luulen, että jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda.  Kadonneet askeleet kulkevat renessanssista nykyaikaan, Venetsiasta pohjoisille lakeuksille - seudulle, jossa hämärän voi tuntea ihollaan ja jossa se hallitsee ihmisen elämää puolet vuodesta.


Taiteen ja kirjallisuuden kautta Björkman puhuu valosta ja varjosta, ilosta ja kärsimyksestä. Omat lapsuudenmuistot limittyvät Antti Hyryn novelliin Kivi auringon paisteessa, Paavo Rintalan romaani Minä, Grünewald johdattaa unohdetun taiteilijan jalanjäljille. Avausessee, joka on myös kokoelman laajin, käsittelee Mathias Grünewaldin antoniittojen luostarin kirkkoon maalaamaa alttaritaulua, joka kertoo kipeästi paitsi Raamatun tapahtumista, myös aikakauden (1500-luvun) ihmisten kärsimyksistä torajyvämyrkytyksen kourissa.

Taiteen tehtävä on kuohkeuttaa sielujamme ja auttaa meitä kantamaan ristejämme. Grünewaldille taide oli myös uskon ilmaus. Hän luotti maalauksen voimaan. Siihen, miten se järkyttäisi katsojaa kutsuen hänet parannukseen ja katumukseen. Mutta hän kuvasi myös voiton pahuudesta ja kuolemasta. Grünewaldin kärsimyksen takaa loistaa lohdutuksen ja armon valo. 


Björkman kirjoittaa viisaasti, nöyrästi ja lämpimästi. Hän siteeraa paljon muita taiteilijoita, ajattelijoita ja Raamattua, ja minun tekisi mieleni siteerata tähän Björkmanin tekstiä vähän joka toiselta sivulta. Vaikka teoksen pääpaino onkin siinä, mitä Björkman on matkoillaan nähnyt ja kirjoista lukenut, hän sivuaa kirjassa myös omaa elämäänsä ja näyttelijäntyötä, jota hän pitää eräänlaisena hengellisenä harjoituksena.

Entä, oma valoni? Onko sitä? - En osaa vastata? Tunnistan valon tiloja, jotka vaikuttavat elämässän. Lapsuuteni kuulaan valon lakeuksilla. Joen pinnan heijastukset. Tunnistan näyttämön valot. Niiden lämmön ja vaatimukset. Tunnistan näyttämöltä myös toisenlaista valoa. Harvinaista, satunnaista. Usein tavoittamatonta. Joskus se on pudonnut minuun. Ja silloin en ole kyennyt kuin ihmetykseen. 

Kadonneet askeleet on täydellinen adventinajan kirja. Haluan ehdottomasti lukea myös Björkmanin aiemman teoksen Valkoista valoa (Kirjapaja 2007), jossa hän kirjoittaa pitkälti samoista teemoista kuin Kadonneissa askelissakin: uskosta, taiteesta ja valosta.

Kadonneita askeleita ovat etsineet myös Minna, anni.M ja Marissa ihanassa Café pour les idiots -kulttuuriblogissaan.

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä

Soppalinnan kartta -kansi Satu Ketola

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä
Kuvitus Marja-Liisa Plats.
Alkuteos Varastatud oranz jalgratas
Suom. Kaisu Lahikainen
Avain 2011.

Mika Keräsen lasten seikkailuromaanin Oranssi polkupyörä tausta on mielenkiintoinen: sen on kirjoittanut  Virossa asuva suomalainen, se on julkaistu ensin viroksi ja sitten käännetty suomeksi. Keräsen esikoisromaanissa joukko lapsia, Mari ja hänen Matti-koiransa etunenässä, koettaa ratkaista varastetun polkupyörän arvoitusta - välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä. Tapahtumat sijoittuvat Tarton puutalokaupunginosaan, Soppalinnaan. Miljöö onkin samaan aikaan idyllisen turvallinen ja sopivasti jännittävä. Oluttehtaan tornin juurella majailee laitapuolen kulkijoita, jotka joutuvat oitis epäiltyjen listalle.

Oranssi polkupyörä sopii ehkä parhaiten noin 8-10 -vuotiaille, itsenäisesti lukeville lapsille, mutta ääneen luettuna se toimii nuoremmillekin. Meillä kirja meinasi jäädä lukematta, sillä kuusivuotias esikoinen antoi alkuun pakit kirjalle liian vähien kuvien vuoksi (kirjassa on mustavalkokuva joka luvun alussa). Kirja alkoi kuitenkin syystä tai toisesta kiinnostaa uudelleen, ja tyttö kuunteli sitä ihan sujuvasti.

Tarina lähti hieman jähmeäasti liikkeelle, mutta sitten se tempaisi mukaansa. Meillä tätä luettiin iltasatuna, ja paras ratkaisu oli lukea luku kerrallaan, jotta juonessa pysyi kärryillä. Eräs kohtaus kirjassa oli niin jännittävä (ei kuitenkaan pelottava), että siitä piti jutella vielä seuraavana päivänä. Esikoinen pohti sitä, kenen toiminta oli auttanut lapsijoukon ulos kiperästä tilanteesta. Kirjassa oli muutenkin kuulemma "jännittäviä vaanimiskohtauksia"!

Oranssissa polkupyörässä on ripaus viisikkohenkeä, ja sille on jo kirjoitettu jatkoa - itse asiassa jatko-osa Hopeinen aarrearkku on ilmestynyt Avaimen kustantamana suomeksi jo viime vuonna.

Marjatta Kurenniemi: Pikku pikku joulu (satuhaaste)

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi
Wsoy 1968/Yhteislaitos Onnelin ja Annelin kootut kertomukset 2007.


Adventinajan kunniaksi päätin vastata Lumiomena-blogin ihanaan Satupäivän haasteeseen iki-ihanan Marjatta Kurenniemen sadulla "Pikku pikku joulu", joka on oikeastaan yksi luku kirjasta Onnelin ja Annelin talvi, joka on ilmestynyt alunperin vuonna 1968. Teos löytyy omasta hyllystäni neljän kirjan kokoelmasta Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. Luku toimii hyvin myös itsenäisenä satuna, ja kokonaisia Onneli ja Anneli -kirjoja voi parhaiten luonnehtia saturomaaneiksi.

Kahden ystävyksen, Onnelin ja Annelin tarina alkaa kirjassa Onnelin ja Annelin talo, jossa he ostavat kahdelle pienelle tytölle suunnitellun ja sisustetun suloisen talon salaperäiseltä rouva Ruusupuulta. Kirjassa Onnelin ja Annelin talvi Ruusukuja kahden pihaan ajaa pikkuriikkinen auto, josta astuu ulos pikkiriikkinen, koditon Vaaksanheimon perhe. Tytöt ottavat perheen hoiviinsa ja majoittavat heidät nukkekotiinsa. Pienen kokonsa takia Vaaksanheimot viettävät erityisen mielellään pikkujoulua, joten he kutsuvat Onnelin ja Annelin sekä naapurit Tingelstiina ja Tangelstiina Vappusen ja poliisi ja rouva Ulpukan luokseen adventtiaattona syömään jouluruokia ja odottamaan joulupukkia, anteeksi joulupikkua.


Vieraiden suuri koko uhkaa aiheuttaa ongelmia, sillä hehän eivät mahdu nukkekotiin sisään ja rouva Vaaksanheimo on hieman huolissaan tarjoilujen riittämisestä. Sadussa löytyy kuitenkin ratkaisu: Tangelstiinan yllätyskana on muninut munan, jonka sisältä löytyy jokaiselle vieraalle yksi punainen ja yksi vihreä karamelli. Syötyään punaisen karamellin Onneli ja Anneli ystävineen muuttuvat Vaaksanheimojen mittaisiksi ja pääsevät sisään nukkekotiin, jossa kaikkialla riippui köynnöksiä, himmeleitä ja muita koristeita. Joka huoneessa paloivat kynttilät ja kaikki oli puhdasta ja somaa. 


Anneli jaksaa syödä jouluapuurosta kokonaisen riisiryynin ja vähän muitakin herkkuja, ja pian paikalle saapuukin Joulupikku, poron vetämässä pikkuruisessa reessään. Piirileikin jälkeen joulupikku viskaa kontin selästään ja alkaa villi ja riemukas joululahjojen metsästys:

Sieppasin punaisen pallon kun se sujahti ohitseni, ja Onneli juoksi ylös portaita ajaen takaa kirjavaa kuvakirjaa, joka lenteli hänen edellään kuin perhonen. Leikkilentokoneet pyrähtelivät huoneesta toiseen ja nuket kapusivat pitkin portaita ja laskivat liukua käsipuulla. Karamellipussi oli auennut ja sen sisältö survoi kuin hyttysparvi ylös ja alas. Sieppasimme omenoita ja piparkakkuja ohimennessämme ja Lilli oli saanut kiinni teddykarhun ja ratsasti sen selässä käsissään tikkukaramelleja ja marsipaaniporsaita. Kaikkialla oli iloa, valoa ja hälinää, adventtikynttilät kalenteritalon ikkunoilla paloivat. Pitkä Tingelstiina harppoi ajaen takaa punaista kastelukannua ja Tangelstiina kompastui lyllertäessään ottamaan kiinni keltaisilla höyhenillä koristeltua hattua, joka leijaili katon rajassa. Häne käsilaukkunsa lensi auki ja kaikki sen sisältö pursui ulos - joulutähtiä ja tiukuja ja raketteja ja pienet vihreät karamellit, jotka olivat olleet yllätysmunassa. 


Kun Onneli ja Anneli heräävät seuraavana aamuna sängystä, he luulevat nähneensä unta. Tyynyn vierestä löytyvät joululahjat ja Annelin kädessä oleva helähtävä hopeatiuku kuitenkin kertovat, että pikkujoulut eivät olleet unta...

Satumaista adventinaikaa kaikille!

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate
Alkuteos The Evolution of Calpurnia Tate
Suom. Terhi Kinnarinen.
Karisto 2011. 369 sivua.
Kannen kuvitus Beth White.

Mitä väliä yhdellä kirjalla loppujen lopuksi oli? Ei oikeastaan mitään. Jonakin päivänä minulla olisi kaikki maailman kirjat, hylly toisensa jälkeen kirjoja. Asuisin kirjoista rakennetussa tornissa. Lukisin päivät pääksytysten ja söisin persikoita. Ja jos yksikään nuori ritari kiiltävässä haarniskassaan rohkenisi lähestyä minua valkoisella ratsullaan ja pyytää minua laskemaan palmikkoni, nakkelisin häntä persikankivillä, kunnes hän lähtisi kotiinsa. 


Näin puhkuu 11-vuotias teksasilaistyttö Calpurnia Tate vilvoitellessaan joessa sen jälkeen, kun kirjastonhoitaja on kieltäytynyt tilaamasta Darwinin Lajien syntyä Calpurnian luettavaksi. Ongelman ratkaisu löytyy yllättävältä taholta, sillä Calpurnian omalaatuinen, vajaan rakennettuun "laboratiorioonsa" hieman erakoitunut isoisä kaivaa teoksen hyllystään ja alkaa ohjata nuorta tutkijanalkua Darwinin teorioiden ja luonnon ymmärtämisessä.

Jacqueline Kelly kuvaa modernissa, mutta 1800- ja 1900- lukujen taitteeseen sijoittuvassa tyttöromaanissaan Luonnonlapsi Calpurnia Tate nauttittavan tarkasti syvän etelän pikkukylän elämää, ajan tapoja, pukeutumista ja Calpurnian luontohavaintoja. Kellyn kieli on kaunista ja kerronta lempeän humoristista. Vaikka Calpurnia tunteekin olonsa yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi seitsenlapsisen sisarusparven ainoana tyttärenä - ja vieläpä tyttärenä, joka on kiinnostuneempi evoluutioteoriasta ja heinäsirkoista kuin kotiaskareista - hänellä on lämminhenkinen perhe, joka loppujen lopuksi on ylpeä Calpurnian saavutuksista. Kirjan kuvaaman puolen vuoden ajanjakson, helteisestä kesästä 1899 lumiseen uuden vuoden päivään 1900, aikana Calpurnia oppii katsomaan paitsi luontoa ja muita ihmisiä, myös itseään uudella tavalla.

Calpurnia Tatea on verrattu esimerkiksi L. M. Montgomeryn reippaisiin sankarittariin, kuten Vihervaaran Annaan. Minulle tuli Calpurniasta mieleen Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjojen nuori Laura Ingalls, joka myös mietti tyttöjen elämän rajoituksia, haluaa saada koulutusta, itsenäistyä ja kulkea omaa tietään. Näen Calpurniassa piirteitä myös Louisa M. Alcottin Pikku naisten Jo'sta, vaikka toisin kuin Jo, "Callie Vee" uskaltaa leikata pitkästä letistään vain tuuman kerrallaan!

Minua häiritsi hieman kirjan anakronistisuus: Calpurnia Tate on kuin 2000-luvun tyttö siirrettynä sadan vuoden takaiseen maailmaan, niin rohkeita, itsenäisiä ja avaria hänen ajatuksensa ovat. Nuorta lukijaa tämä asia ei varmaankaa häiritse. Luonnonlapsi Calpurnia Tate ei yritäkään olla realistinen nuortenkirja, vaikka siinä tarjotaankin paljon oikeaa tietoa luonnontieteistä - ihanan romanttisessa paketissa. Otollisin kohderyhmä kirjalle lienevät noin 9-14 -vuotiaat tytöt, mutta näin aikuisenakin viihdyin kirjan parissa - lapsena olisin todennäköisesti rakastanut sitä!

Pesä oli täynnä pieniä yksityiskohtia, se oli kuin lapsuuden tarinoistani tuttujen keijujen rakentama. Olin sanoa sen ääneen, mutta sain hillittyä itseni. Tieteellisen yhteisön jäsenet eivät möläytelleet moisia asioita. 

Luonnonlapsi Calpurnia Tate on arvioitu myös Lumiomena-, Kujerruksia-, Kirjakirppu-, Vauhkon kirjat ja kirjaimet- sekä Vinttikamarissa-blogeissa.

Kurkistus Gummeruksen kevääseen

Kannessa poseeraa nuori kirjailija.

Olin eilen kuuntelemassa Gummeruksen kevään kirjailijoiden haastatteluja ja kirjojen esittelyä. Oli mukava kuulla kirjailijoiden kertovan kirjansa syntyprosessista, kirjan nimen keksimisestä ja inspiraation lähteistään.

Kevään kaunokirjoista minua kiinnostaa erityisesti Turkka Hautalan Kansalliskirja, joka Gummeruksen katalogin mukaan "sisältää sivun, parin mittaisia tuokiokuvia, jotka avautuvat kokonaisiksi elämäkerroiksi". Hautalan palkittu esikoisromaani Salo ja blogeissa tänä vuonna kovasti hehkutettu Paluukin ovat minulta vielä lukematta, ehkä voisin aloittaa niistä.

Toinen kotimainen kaunokirjatärppini on Satu Mannisen runokirja Pikseliaurinko, sillä pidin kovasti kirjailijan esikoisteoksesta Sateeseen unohdettu saari. Esikoiskokoelmassa käydään keskusteluja Virginia Woolfin kanssa, maaliskuussa ilmestyvässä kolmannessa kokoelmassa "kitschistä, muovista ja pikseleistä rakentuu kollaasianimaatio, joka vie lukijan romanttiselle matkalle wunderbaummetsiin ja polyesterpuutarhoihin". Kirjassa on herkullinen ananaskansi.

Mieleen jäivät myös Irina Javnen runoteos Euroopan kylmin talvi, Milla Keräsen 1200-luvun Sisiliaan sijoittuva romanttinen esikoisromaani Sisilian ruusu sekä nuoren Matias Riikosen debyytti Nelisiipinen lokki. Käännöskirjasatoakin tilaisuudessa sivuttiin; ainakin Elif Safakin ja Linda Olssonin ystäville on keväällä luvassa lisää luettavaa!

Gummeruksen kevään tietokirjoista aion lukea ainakin Eino Leinon Kirjailijoiden Helsingin, jossa kuljetaan muun muassa Maila Talvion, Juhani Ahon, Mika Waltarin, Saima Harmajan sekä kirjailijan kuuluisan runoilijakaiman jalanjäljissä.

Lastenkirjoja ei Gummeruksen tilaisuudessa esitelty, mutta katalogista bongasin lasten tietokirjan Tieteen tarina, joka kertoo muun muassa mustista aukoista, DNA:sta ja magnetismista.

Sitten ei muuta kun odottelemaan kevättä ;). Kiitos Gummerukselle mukavasta illasta ja kirjabloggaajakollegoille ja kustantamon väelle hyvästä seurasta!

Helmi Kekkonen: Kotiin.

Helmi Kekkonen: Kotiin. 
Avain 2009. 128 sivua.
Novelleja

Annan suukon lämpimälle otsallesi, haistan imelän hien ja mustikan, huulillasi on kuivunutta mehukeittoa, vaaleanpunaista ja ohutta. Silitän hennot hiuksesi korviesi taakse, sinä hymyilet, kosketus tuntuu yhä, toisen ihon kosketus ei lakkaa olemasta juuri sitä mitä se on. 

Kun pari kuukautta sitten luin Helmi Kekkosen romaanin Valinta, päätin, että haluan lukea myös Kekkosen kehutun esikoisen, novellikokoelman Kotiin. Ensin ajattelin lukea sen "sitten joskus", mutta muutaman blogiarvion myötä tunsin, että haluan lukea sen jo tänä syksynä - ennen muuta Joanan arvio, jossa hän vertaa Kotiin-teoksen tunnelmia Tove Janssonin Syyslauluun. Syyslaulun sanat alkoivat soida mielessäni ja tunsin, että kirja on luettava marraskuun puolella, ennen adventinajan toisenlaisia tunnelmia. Kotiin olikin täydellinen kirja tähän sumuiseen, hämärään marraskuun päivään.

On helppo uskoa, että romaani Valinta on ollut alunperin Kotiin.-kokoelmaan tarkoitettu novelli, kuten Helmi Kekkonen kertoi Avain-kustantamon syysjuhlissa. Molemmissa kirjoissa on samoja teemoja: sisaruus, suru, kuolema, perhe, muistot, nuoruuden kasvukivut ja rakkaus. Pidin Valinnasta paljon, mutta romaanin tarina haaleni mielessäni melko nopeasti lukemisen jälkeen. Kotiin-kokoelman novellien pienet häivähdykset henkilöiden elämästä saivat minut toivomaan, että saisin tietää, miten heidän myöhemmin käy. Kokonaisuutena Kotiin oli minulle vaikuttavampi lukuelämys, paitsi temaattisesti myös kielellisesti. Valinnassa Kekkosen kielen kauneus tuntui välillä liian pakahduttavalta, novelleissa taas ei tuntunut olevan liikaa sanojen sävyjä.

Kokoelman novellit on nimetty jonkun keskeisen henkilön mukaan, ja sisällysluetteloon on poimittu jokaisesta yksi lause kuin motoksi. Minua koskettivat eniten kokoelman avausnovelli Ilona ja siihen vahvasti linkittyvä viimeinen novelli Elsa, sekä novelli Lilja. Vähiten minua sykähdyttivät novellit Mimi ja  Sisko, ehkä siksi, että niiden aihepiiri ei ole minulle läheinen. Siskon tarina tuntui myös kliseiseltä ja liian dramaattiselta, vaikka liikutuinkin järkyttävästä tarinasta. Yllättävällä loppuratkaisullaan lukijoiden mielipiteitä jakaneesta Aatos-novellista minulle tuli vahvasti mieleen vuosia sitten lukemani Joel Haahtelan Elena, jonka Kekkonen mainitsee yhdeksi suosikkikirjakseen Avaimen Kuukauden jutussaan. Muutenkin Kekkosen tyyliä on verrattu Haahtelaan, mutta minusta Haahtela kirjoittaa etäännyttävämmin, Kekkosen teksti sen sijaan tulee iholle.

Punaisena lankana kaikkien novellien läpi kulkee ajatus, että asiat eivät mene niin kuin niiden odottaisi, toivoisi tai haaveisi menevän. Aviopuoliso ei ole enää se, johon kerran rakastui, äidintunteet vastasyntynyttä kohtaan eivät herää heti tai kohtu ei kaiu. Yhteistä novelleille on myös se, että niissä usein valotetaan tarinaa peilaamalla tarinan nykyhetkeä menneisyyteen, tulevaisuuteen tai toisen ihmisen näkökulmaan - joko novellin sisällä tai toisiinsa löyhästi linkittyvien novellien välillä.

Juuri tällaisista novelleista pidän: pienieleisistä, arkeen kiinnittyvistä, yhteen punoutuvista.

Kotiin ovat kulkeneet myös ainakin Linnea, Sara, Anki, Satu, Jenni ja Ina.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Alkuteos The Remain of the Day.
Suom. Helene Bützow.
Tammi 1990. 283 sivua.

Moderniksi klassikoksi muodostuneen Pitkän päivän illan alkuasetelma lienee lähes kaikille tuttu: romaanin minäkertoja, iäkäs hovimestari Stevens saa uudelta isännältään kehotuksen pitää muutama päivä lomaa ja lähteä autolla kiertämään kotimaataan Englantia - vaikka Stevens itse on sitä mieltä, että hän on nähnyt parasta Englantia vuosien varrella työpaikkansa Darlingtonin kartanon seinien sisällä.

Stevens päättää kuitenkin tarttua tilaisuuteen ja lähteä tapaamaan Darlingtonin entistä taloudenhoitajaa neiti Kentonia. Kirjassa kuvataan paitsi Stevensin matkaa halki englantilaisen maaseudun ja pikkukylien, myös ennen kaikkea Stevensin ajatusten ja muistojen virtaa. Hovimestari puhuu paljon ammattinsa arvokkuuden vaatimuksesta: Suuret hovimestarit ovat suuria, koska heillä on kyky täyttää ja säilyttää ammattiroolinsa aina; heitä eivät ulkonaiset tapahtumat järkytä, olivatpa ne sitten kuinka yllättäviä, hälyttäviä tai vaikeita tahansa. 


Peribrittiläinen hovimestari ei oikein ymmärrä tuoreen amerikkalaisen isäntänsä huumorintajua, minä puolestaan nauraa hykertelin monelle sellaiselle Stevensin lausumalle ja tarinalle, joita hän ei varmastikaan ollut tarkoittanut huvittaviksi. Pitkän päivän ilta ei kuitenkaan ole mitään kolmen kerroksen komediaa, vaan siinä on surullisia, jopa traagisia sävyjä. Stevensin ja hänen - kirjan nykyhetkessä jo edesmenneen - isänsä suhteen kuvaus on riipaisevaa. Näennäisen tasaisen pinnan alla tapahtuu myös paljon, kun Darlington Hallin huoneisiin majoittuu kansaivälisen, nykyperspektiivistä natsimielisen konferenssin osanottajia. Stevensin lojaalisuus vanhaa isäntäänsä kohtaan ei kuitenkaan järky missään vaiheessa.

Oma lukukokemukseni Ishiguron Booker-palkitusta romaanista oli ristiriitainen. Tunnistan ja tunnustan Pitkän päivän illan ansiot, mutta en varsinaisesti rakastunut kirjaan. Nautin tarinan hitaudesta, paikoin ikävystyin lukiessani mutta sekin vähän kuin kuului asiaan. Kosketuspintaa omaan elämään ei ollut juuri ollenkaan; ehkä siksi kirjaa oli rentouttavaa lukea mutta toisaalta se ei myöskään koskettanut kovin syvästi eikä tuntunut läheiseltä kirjalta.

Kirja on luettu osana Totally Britishin Modern Men Writers ja Stiff Upper Lip -haasteita.
Pitkän päivän iltaa ovat viettäneet myös Jaana, Zephyr, Ilse, Margit, Katja ja Norkku.