Alkuteos Little Stranger. Suom. Helene Bützow.
Tammi 2011, Keltainen kirjasto 418.
592 sivua.
Sarah Watersin Vieras kartanossa oli yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksista. En muista milloin viimeksi olin uppoutunut samalla tavallla jännittävään juoneen, mielenkiintoisiin henkilöhahmoihin ja kiehtovaan miljööseen. Waters on onnistunut herättämään henkiin paitsi tarinan tapahtumaympäristön, toisen maailmansodan jälkeisen brittiläisen luokkayhteiskunnan, myös 1700-luvun goottilaisen kauhuromanssin ja 1800-luvun viktoriaanisen romaanin. Riivattu kartano englantilaisella maaseudulla, vanhan aatelissuvun rappio, luokkayhteiskunnan muutoksen ja ihmisen psyyken luotaaminen tekevät kirjasta karmivan nautittavaa luettavaa.
Lempikirjakseni Vieras kartanossa ei kuitenkaan muodostu. Tarina on niin synkkä, pimeä ja toivoton. Repeilevät seinäpaperit, kosteudesta riippuva katto, kartanon väen eristyneisyys, pimeät käytävät ja kylmät huoneet vielä menisivät, mutta jokaista henkilöhahmoa vuorollaan kohtaavat onnettomuudet ja mielen järkkyminen tekevät kirjasta tavallaan myös raskaan lukea. Toisin kuin monet muut Vieraan lukeneet, en kuitenkaan pitkästynyt kertaakaan kirjaa lukiessani, vaikka suhtaudunkin tiiliskiviin yleensä vähän skeptisesti. Kartanon päärakennuksen ja siihen kuuluvan maatilan rappiosta sekä ihmisten välisistä suhteista ei olisi muodostunut niin elävää kuvaa, jos kerrontaa olisi tiivistetty.
Tapahtumien näyttämö, Hundreds Hall, on yrjönaikainen kartano, jossa asuvat leskirouva Ayress, hänen poikansa, sodassa haavoittunut Roderick ja ajan mittapuulla vanhaksipiiaksi kutsuttu tytär Caroline. Kartanon talous on sodan ja rakennemuutoksen jäljiltä niin huonossa jamassa, että palveluskuntaan kuuluun enää vain sisäkkö Betty. Kertojana toimii tohtori Faraday, josta sattuman kautta tulee perheen lääkäri, uskottu ja ystävä. Ajoittain Faraday on lähes ainoa side, joka syrjäisen kartanon väellä on muuhun maailmaan. Faradayn äiti on ollut aikoinaan Hundredsissa palvelijana, ja hänen asemansa häilyykin kahden maailman välillä: köyhästä taustasta ponnistaneena Faraday tuntee ylemmän luokan väheksyvät asenteet, mutta ei enää kuulu työväenluokkaankaan.
Kartanoa alkaa piinata outo räyhähenki, joka liikuttelee tavaroita, polttaa jälkiä seiniin ja kattoon ja sytyttää lopulta tulipalonkin. Roderick kokee, että hänen on suojeltava äitiään ja sisartaan kartanossa liikkuvalta pahalta, rouva Ayress kokee lapsena lavantautiin kuolleen esikoistyttärensä yrittävän ottaa yhteyttä häneen ja Caroline haluaisi viedä koko perheen pois kartanosta, vaikka esi-isien muotokuvat velvoittavatkin jäämään perintökartanoon kuin kapteeni uppoavaan laivaan. Olennainen osa Watersin kirjan viehtätystä on se, että lukija saa itse tehdä tulkintansa outojen ilmiöiden alkuperästä.
Pieni pettymys oli se, että kirja ei pelottanut minua oikeastaan ollenkaan. Olen aika herkkä säikkymään enkä pysty lukemaan esimerkiksi P. D. Jamesin dekkaria illalla ilman kauhunväreitä. Vähän pelkäsinkin tarttua Watersin kirjaan, sillä asun vanhassa talossa jossa on asuinhuoneista käynti sekä ullakolle että kellariin (joissa en ole koskaan käynyt, en kummitusten mutta hämähäkkien pelossa). Mitä jos keksisin jonkun kummituksen lymyävän vaikkapa vintillä? Enhän mitenkään uskaltaisi mennä tarkistamaan! Mutta Watersin romaanin pelottavimmat kohtaukset tapahtuivat silloin, kun tohtori Faraday ei ollut paikalla, ja kun hän sitten välitti ne lukijoille, tapahtumista oli kulunut jo aikaa ja ne välittyivät toisen käden tietona. Kammottavia kirjan tapahtumat kyllä ovat, mutta eivät kerronnallisten ratkaisujen vuoksi tule iholle.
Takakannessa Vierasta kartanossa luonnehditaan myös romanssiksi, mutta romantiikannälkäisen ei tähän kirjaan kannata tarttua. "Romanssi" jää kovin ohueksi ja kylmäksi. Muuten kirjassa kyllä riittää intohimoisia, voimakkaita tunteita: viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä niin suhteessa kartanoon kuin toisiin ihmisiinkin.
Suosittelen Vierasta kartanossa niille, jotka ovat pitäneet Emily Brontën Humisevasta harjusta, Daphne du Maurierin Rebeccasta tai vaikkapa Charles Dickensin Suurista odotuksista (suom. myös nimellä Loistava tulevaisuus). Itse aion varmasti lukea lisää Watersia, koukuttavaista juonenkäänteistään tunnetun Silmänkääntäjän tai kehutun, toisen maailmansodan Lontooseen sijoittuvan Yövartion.
Vieraasta kartanossa on kirjoitettu todella monessa blogissa, joten linkitän vain Lurun luvut, josta löytyy linkit kaikkii muihin. Kannattaa myös käydä kurkkaamassa vastikään kirjabloggaajana palkitun Penjami Lehdon taustoittava ja monipuolinen arvio romaanista Maailmankirjoista. Jos kirjan lukemisen jälkeen mieleen jäi kutkuttamaan, mitä kirjassa oikeastaan tapahtui, kannattaa käydä lukemassa ja kommentoimassa Järjellä ja tunteella -blogin juonikeskustelua!
P.S. Liitän kirjan osaksi Totally British -haasteen alakategorioita Gothic Fiction, Modern Women Writers ja Stiff Upper Lip.
Sarah Watersin Vieras kartanossa oli yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksista. En muista milloin viimeksi olin uppoutunut samalla tavallla jännittävään juoneen, mielenkiintoisiin henkilöhahmoihin ja kiehtovaan miljööseen. Waters on onnistunut herättämään henkiin paitsi tarinan tapahtumaympäristön, toisen maailmansodan jälkeisen brittiläisen luokkayhteiskunnan, myös 1700-luvun goottilaisen kauhuromanssin ja 1800-luvun viktoriaanisen romaanin. Riivattu kartano englantilaisella maaseudulla, vanhan aatelissuvun rappio, luokkayhteiskunnan muutoksen ja ihmisen psyyken luotaaminen tekevät kirjasta karmivan nautittavaa luettavaa.
Lempikirjakseni Vieras kartanossa ei kuitenkaan muodostu. Tarina on niin synkkä, pimeä ja toivoton. Repeilevät seinäpaperit, kosteudesta riippuva katto, kartanon väen eristyneisyys, pimeät käytävät ja kylmät huoneet vielä menisivät, mutta jokaista henkilöhahmoa vuorollaan kohtaavat onnettomuudet ja mielen järkkyminen tekevät kirjasta tavallaan myös raskaan lukea. Toisin kuin monet muut Vieraan lukeneet, en kuitenkaan pitkästynyt kertaakaan kirjaa lukiessani, vaikka suhtaudunkin tiiliskiviin yleensä vähän skeptisesti. Kartanon päärakennuksen ja siihen kuuluvan maatilan rappiosta sekä ihmisten välisistä suhteista ei olisi muodostunut niin elävää kuvaa, jos kerrontaa olisi tiivistetty.
Tapahtumien näyttämö, Hundreds Hall, on yrjönaikainen kartano, jossa asuvat leskirouva Ayress, hänen poikansa, sodassa haavoittunut Roderick ja ajan mittapuulla vanhaksipiiaksi kutsuttu tytär Caroline. Kartanon talous on sodan ja rakennemuutoksen jäljiltä niin huonossa jamassa, että palveluskuntaan kuuluun enää vain sisäkkö Betty. Kertojana toimii tohtori Faraday, josta sattuman kautta tulee perheen lääkäri, uskottu ja ystävä. Ajoittain Faraday on lähes ainoa side, joka syrjäisen kartanon väellä on muuhun maailmaan. Faradayn äiti on ollut aikoinaan Hundredsissa palvelijana, ja hänen asemansa häilyykin kahden maailman välillä: köyhästä taustasta ponnistaneena Faraday tuntee ylemmän luokan väheksyvät asenteet, mutta ei enää kuulu työväenluokkaankaan.
Kartanoa alkaa piinata outo räyhähenki, joka liikuttelee tavaroita, polttaa jälkiä seiniin ja kattoon ja sytyttää lopulta tulipalonkin. Roderick kokee, että hänen on suojeltava äitiään ja sisartaan kartanossa liikkuvalta pahalta, rouva Ayress kokee lapsena lavantautiin kuolleen esikoistyttärensä yrittävän ottaa yhteyttä häneen ja Caroline haluaisi viedä koko perheen pois kartanosta, vaikka esi-isien muotokuvat velvoittavatkin jäämään perintökartanoon kuin kapteeni uppoavaan laivaan. Olennainen osa Watersin kirjan viehtätystä on se, että lukija saa itse tehdä tulkintansa outojen ilmiöiden alkuperästä.
Pieni pettymys oli se, että kirja ei pelottanut minua oikeastaan ollenkaan. Olen aika herkkä säikkymään enkä pysty lukemaan esimerkiksi P. D. Jamesin dekkaria illalla ilman kauhunväreitä. Vähän pelkäsinkin tarttua Watersin kirjaan, sillä asun vanhassa talossa jossa on asuinhuoneista käynti sekä ullakolle että kellariin (joissa en ole koskaan käynyt, en kummitusten mutta hämähäkkien pelossa). Mitä jos keksisin jonkun kummituksen lymyävän vaikkapa vintillä? Enhän mitenkään uskaltaisi mennä tarkistamaan! Mutta Watersin romaanin pelottavimmat kohtaukset tapahtuivat silloin, kun tohtori Faraday ei ollut paikalla, ja kun hän sitten välitti ne lukijoille, tapahtumista oli kulunut jo aikaa ja ne välittyivät toisen käden tietona. Kammottavia kirjan tapahtumat kyllä ovat, mutta eivät kerronnallisten ratkaisujen vuoksi tule iholle.
Takakannessa Vierasta kartanossa luonnehditaan myös romanssiksi, mutta romantiikannälkäisen ei tähän kirjaan kannata tarttua. "Romanssi" jää kovin ohueksi ja kylmäksi. Muuten kirjassa kyllä riittää intohimoisia, voimakkaita tunteita: viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä niin suhteessa kartanoon kuin toisiin ihmisiinkin.
Suosittelen Vierasta kartanossa niille, jotka ovat pitäneet Emily Brontën Humisevasta harjusta, Daphne du Maurierin Rebeccasta tai vaikkapa Charles Dickensin Suurista odotuksista (suom. myös nimellä Loistava tulevaisuus). Itse aion varmasti lukea lisää Watersia, koukuttavaista juonenkäänteistään tunnetun Silmänkääntäjän tai kehutun, toisen maailmansodan Lontooseen sijoittuvan Yövartion.
Vieraasta kartanossa on kirjoitettu todella monessa blogissa, joten linkitän vain Lurun luvut, josta löytyy linkit kaikkii muihin. Kannattaa myös käydä kurkkaamassa vastikään kirjabloggaajana palkitun Penjami Lehdon taustoittava ja monipuolinen arvio romaanista Maailmankirjoista. Jos kirjan lukemisen jälkeen mieleen jäi kutkuttamaan, mitä kirjassa oikeastaan tapahtui, kannattaa käydä lukemassa ja kommentoimassa Järjellä ja tunteella -blogin juonikeskustelua!
P.S. Liitän kirjan osaksi Totally British -haasteen alakategorioita Gothic Fiction, Modern Women Writers ja Stiff Upper Lip.
