Louisa M. Alcott: Pikku naisia II

Louisa M. Alcott: Pikku naisia II
Little Women IIsuom. Sari Karhulahti.
Art House 2012 (2. painos), 313 sivua.

Louisa M. Alcottin toinen Marchin perheen siskoksista kertova tyttöromaani tuli alkujaan suomalaisille tutuksi nimellä Viimevuotiset ystävämme (Wsoy), alkukielisenä se on ilmeisesti ilmestynyt sekä nimellä Little Women Part Two/Second että Good Wives. Art Housen julkaisemassa suomennoksessa kirja on nimetty Pikku naisia II:ksi. Tyttökirjan nimenä "Hyviä vaimoja" (niin hyvin kuin ilmaus kirjan juonenkulkua kuvaisikin) ei oikein tulisi kyseeseen, joten valinta tuoreen käännöksen nimeksi on luonteva – ensimmäisen Pikku naisia -kirjan jatko-osa jatkaa lähestulkoon siitä, mihin ensimmäinen kirja jäi. Välissä olleet sota- tai pikemminkin kotirintamavuodet kuitataan ensimmäisessä luvussa "Uutisia": Tämä tarina on hyvä aloittaa muutamilla uutisilla Marchin perheestä, jotta se pääsee uudelleen vauhtiin ja voi edetä sujuvasti Megin häihin. Vertailin Sari Karhulahden käännöstä vanhempaan suomennokseen kirjoittaessani Pikku naisia I -teoksesta viime vuoden joulukuussa, joten keskityn tässä postauksessa nyt käännöksen sijasta romaanin sisältöön.

(HUOM! Jos et ole lukenut Alcottin Pikku naisia -sarjan kirjoja aiemmin ja aiot ne lukea, niin kannattaa jättää tämä postaus lukematta, sillä käsittelen seuraavassa varsin paljon kirjan juonta.)

Marchin sisaruksista vanhin, Meg, avioituu siis rakkaan Johninsa kanssa teoksen alussa, ja Megistä kertovissa luvuissa keskitytään sitä myöten kuvaamaan hänen avioliittoaan ja perhe-elämäänsä. Megin "kehitystehtäviin" kuuluu lakata haikailemasta ylellisemmän elämän perään kuin mitä Johnin tuloilla on varaa, hoitaa kotia tyytyväisenä sekä oppia uudelleen huomioimaan aviomiestään ja hoitamaan liittoaan senkin jälkeen, kun jälkikasvu on meinannut varastaa lähes kaiken hänen huomionsa. Megin ja Johnin perhe-elämä on varsin idyllistä kotoisista kahnauksista huolimatta, mutta nyky(aikuis)lukija ei voi olla kiemurtelematta vaivaantuneesti, kun John nostetaan sukupuolensa perusteella jalustalle: Meg totteli aina, kun John puhui käskevään sävyyn, eikä katunut koskaan kuuliaisuuttaan.

Megin tavoin myös sisarussarjan kolmas, Beth, viihtyy kotoisissa ympyröissä. Beth ei kuitenkaan perusta perhettä eikä lähde muutenkaan lapsuudenkodistaan maailmalle. Beth samastuu kahlaajalintuihin, jotka ovat touhukkaita ja vaatimattomia luontokappaleita, jotka pysyttelevät rannan lähettyvillä ja sirkuttavat koko ajan tyytyväisesti vienolla äänellään. Beth ei ole oikein koskaan täysin toipunut aiemmin sairastamastaan kuumetaudista, ja alkaa riutua vähitellen pois, ilahduttaen kuitenkin vielä sairasvuoteeltaankin sekä omaa perhettään että ikkunansa ohi kulkevia lapsia pienillä käsitöillä ja muilla lahjoilla. Bethin tehtäväksi tulee hyväksyä elämästä luopuminen ja ymmärtää, kuinka paljon hänen ulkoisesti vaatimaton elämänsä on vaikuttanut valaisevasti hänen läheistensä elämään. Suhtautuminen kuolemaan on kirjassa varsin ylevää ja ihanteellista, se on siirtymistä Taivaan kotiin ja pääsyä sairauden kärsimyksistä lepoon.

Pikku naisia II:n varsinaiset päähenkilöt ovat Jo ja Amy, jotka molemmat haaveilevat itsensä toteuttamisesta luovassa ammatissa, Jo kirjailijana ja Amy kuvataiteilijana. Toisiksi vanhimman ja nuorimman sisaruksen kautta romaanin maailma myös avautuu uusenglantilaisesta pikkukaupungista Jon mukana New Yorkiin ja Amyn mukana Eurooppaan, "Vanhaan maailmaan" ja muun muassa Nizzan seurapiireihin.

Amyn hahmo muuttuu ja kehittyy romaanin kuluessa kenties kaikkein eniten: varsin hemmoteltu ja itsekeskeinen tyttö kasvaa herkäksi mutta lujaksi nuoreksi naiseksi, joka ei pidä unelmien toteutumista itsestäänselvyytenä mutta pitää niistä silti kiinni. Amy lähtee Euroopan-matkalle täynnä suuria suunnitelmia: "Se ratkaisee, mikä minusta tulee, sillä jos minussa piilee neurouden siemen, löydän sen Roomassa ja teen jotain mikä havahduttaa muutkin huomaamaan sen." Muutamaa vuotta myöhemmin, palattuaan Amerikkaan ja perustettuaan perheen Amyn kipinä taiteen tekemiseen on yhä tallella, mutta Alcottin romaanin läpi kulkeva eetos perheen tärkeydestä ja naisen ylimmästä tehtävästä on iskostunut häneenkin: "Minun pilvilinnastani tuli aivan toisenlainen kuin piti, mutta se ei haittaa, vaikka minäkin toivon edelleen, että tulen joskus taiteilijaksi, enkä tyydy pelkästään auttamaan niitä, jotka haluavat toteuttaa kauniit unelmansa. Olen alkanut muovata savesta lapsipatsasta, ja Laurie pitää sitä minun parhaana työnäni." Amyn tarinan rinnalla kulkee Laurien, Marchin tyttöjen ystävän ja naapurinpojan, kehitys rikkaasta vetelehtijästä vastuuntuntoiseksi ja ahkeraksi nuoreksi mieheksi.

Jo, oman tiensä kulkija ja entinen villikko, matkustaa New Yorkiin lasten kotiopettajaksi ja ompelijaksi. Samalla hän jatkaa ajanvietekertomusten kirjoittamista lehtiin ansaitakseen lisätienestiä ja kehityttyäkseen kirjailijana. Erään neworkilaislehden päätoimittajan neuvosta Jo sukeltaa suin päin jännityskirjallisuuden kuohuvaan mereen, mutta pelastautuu sieltä samassa täysihoitolassa asuvan uuden ystävänsä, professori Bhaerin, osoitettua sellaisen viihteen moraalittomuuden ja nuorisoa turmelevan vaikutuksen.

Jo on kuvitellut pysyvänsä koko elämänsä ajan naimattomana ja omistautuvansa kirjallisille pyrkimyksilleen, mutta yllättäen hänestä tuleekin eräänlaisen uusperheen äiti, kun hän menee naimisiin sisarenpoikiensa huoltajana toimivan professorin kanssa, joka ei ole nuori, komea, rikas eikä vaikutusvaltainen, mutta sen sijaan kutsuva kuin iloisesti räiskyvä valkea. Yhtä yllättäen Jo perii rikkaan tätinsä hienon vanhan talon, Plumfieldin, tiluksineen, ja perustaa miehensä kanssa sinne poikakoulun. Arki täyttyy omista ja toisten lapsista ja monista käytännön asioista huolehtiessa, ja kirjalliset ambitiot on työnnettävä hetkeksi syrjään: "Kyllä minä muistan meidän pilvilinnamme, mutta nyt minusta tuntuu, että haaveilin silloin aikoinani karusta, itsekkäästä ja yksinäisestä elämästä. Toivon yhä, että kirjoitan vielä joskus hyvän romaanin, mutta maltan kyllä odottaa, ja olen varma, että siitä on vain hyötyä, koska voin kerätä tällaisia kokemuksia ja muistikuvia." 

Voi että. Vaikka näin aikuisiällä näen selvästi, kuinka vahvasti Louisa M. Alcottin aikanaan varmaan varsin moderni naiskuva on tämän päivän valossa vanhentunut ja yksioikoinen, en voi olla viehättymättä aikuistuvien Pikku naisten maailmasta. Bethin kuolema saa minut jälleen kyyneliin, Amyn ja Jon rakkausasioiden kehittyminen jännittää, vaikka tiedänkin lopputuleman, ja lopun alcottmainen "sadonkorjuujuhlatunnelma" riemastuttaa. Alcottin tyttökirjatuotanto ei ole kestänyt aikaa niin hyvin kuin toisen suursuosikkini L. M. Montgomeryn tyttöromaanit, mutta Marchien lämpimään, ihanteeliseen maailmaan oli ihana uppoutua pitkästä aikaa.


Muissa blogeissa sanottua: Villasukka kirjahyllyssä, Jokken kirjanurkka, Kirjan viemää,

Joulukalenterin luukku 22: Pikku naisia I (uusi suomennos)

Louisa M. Alcott: Pikku naisia I
Little Women, suom. Sari Karhulahti.
Art House 2012 (2. painos), 293 sivua.

Jo heräsi ensimmäisenä jouluaamun harmaaseen sarastukseen. Takan reunuksesta ei riippunut lahjasukkia, ja tuokion ajan Jo oli yhtä pettynyt kuin kerran lapsena, jolloin hänen pieni sukkansa oli pudonnut, koska se oli ollut täpösen täynnä makeisia. Sitten hän muisti äitinsä lupauksen, työnsi käden tyynyn alle ja ja veti esiin pienen karmiininpunaisiin kansiin sidotun kirjan. Hän tunsi sen oikein hyvin, sillä se oli tuo vanha, kaunis kertomus parhaasta elämästä, mikä koskaan on eletty, ja hän piti sitä juuri oikeana oppaana kaikille, jotka vaeltavat kohti taivaan kaukaista valtakuntaa.

Louisa M. Alcottin vuonna 1886 ilmestynyt Pikku naisia oli ensimmäinen tyttökirja ja jo sen vuoksi klassikko ja osa kaunokirjallisuuden kaanonia. Samalla se on edelleen elävä, kiinnostava teos, johon tytöt ja naiset (ja miksi eivät pojat ja miehetkin!) sukupolvi toisesnsa jälkeen tarttuvat. Itse tutustuin Pikku naisiin ensi kerran yhdeksänvuotiaana, kun sain kummitädiltäni hänen vanhan kirjansa (vuoden  1973 punavalkokantinen painos, suom. Tyyni Haapanen, Wsoy). Jo ensimmäiset rivit tempaisivat mukaansa, ja kirjan myötä löysin paitsi Pikku naisten jatko-osat ja muut Alcottin kirjat, myös muut klassiset tyttökirjat, joiden pariin mielellään palaan vielä aikuisenakin.

Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, jotka kirjan alkaessa ovat 12-16 -vuotiaita. Eletään Yhdysvaltain sisällissodan aikaa, perheen isä on rintamalla ja äiti tekee kotirintamatyötä, mutta muuten sota ei juurikaan näy Pohjoisvaltioissa (ehkä Massachussettsissa) elävien tyttöjen elämässä. Tytöistä vanhin, Meg, kuvataan naiselliseksi ja lempeäksi, Jo poikamaiseksi ja hieman kapinalliseksi - kirjallisesti lahjakkaassa Jossa on eniten Louisa M. Alcottia itseään - Beth ujoksi ja herttaiseksi ja Amy hieman hemmotelluksi ja näsäviisaaksi, mutta taiteellisesti lahjakkaaksi. Pikku naisia kuvaa tyttöjen arkea ja juhlaa, työtä ja leikkiä sekä tutustumista naapurin poikaan Laurieen, hänen kotiopettajaansa herra Brookseen ja ankaraan mutta hyväntahtoiseen isoisäänsä. Pääteemana on tyttöjen kasvu ja kehitys: he vahvistavat hyviä taipumuksiaan ja lahjojaan sekä pyrkivät kantamaan "taakkansa" valittamatta.

Ensi kertaa lukiessa Alcottin kuvaamassa maailmassa, 1860-luvun Uudessa Englannissa, oli viehättävää eksoottisuutta. Oli tanssiaisia, hansikkaita Monet kulttuuriset viittaukset menivät minulta aivan ohi - minulla ei ollut aavistustakaan, keitä olivat herrat Pickwick, Snodgrass, Tupman ja Winkle, joita Marchin sisarukset esittivät leikkiessään Pickwick-kerhoa Charles Dickensin suositun romaanin innoittamana. Muutenkin Alcottin kirjassa mainitut teokset olivat minulle enimmäkseen outoja, myös John Bunyanin allegorinen kristillinen romaani Kristityn vaellus, johon viitataan monessa kohtaa ja jonka tapahtumat toimivat monien Pikku naisten episodijuonten taustalla.

Art House julkaisi Alcottin teokset Little Woman ja Good Wives (aiemmin suomennettu nimellä Viimevuotiset ystävämme) Sari Karhulahden uudelleen suomentamina muutama vuosi sitten, molemmat nimellä Pikku naisia (I ja II). Muistan katselleeni niitä tuolloin kirjakaupassa, mutta amerikkalaisen imelät piirroskannet eivät houkutelleet. Nyt kirjoista on otettu uusintapainokset, joiden kannen ja esilehtien kuvat ovat 1800-luvun puupiirroksista.

Olen ehkä hieman jäävu arvioimaan uutta suomennosta, sillä luin Tyyni Haapasen (alunperin vuonna 1916) suomentaman Pikku naiset tyttöiässä lukuisia kertoja. Monet sanamuodot ovat piirtyneet mieleeni ja tuntuvat nostalgian vuoksi "ainoilta oikeilta". Tyyni Haapasen suomennos onkin kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin (sitä on varmaankin jonkin verran tarkisteltu ja uudistettu vuosien varrella, vaikka asiasta ei kirjan kansilehdellä mainitakaan), ja sen perusteella mitä olen Little Womeniin verrannut, myös varsin uskollinen alkutekstille. Tyyni Haapanen (tunnetaan myös nimellä Tyyni Tuulio) oli pitkän linjan suomentaja ja itsekin kirjailija, ja hänen Pikku naisia -käännöksensä on vivahteikas ja sujuva.

Klassikoiden uudet suomennokset ovat kuitenkin paikallaan, sillä osittain niiden ansiosta yhä uudet sukupolvet kiinnostuvat vanhoista teoksista eivätkä ainkaan vanhahtavan kielen takia jätä niitä lukematta. Nykysuomentalla on usein myös käytössään enemmän tietoa kirjan kirjoittamisajankohdan ja -kulttuurin tavoista ja historiasta, joten monille sanoille ja ilmauksille löytyy tarkempi ja autenttisempi suomennos. Sari Karhulahden suomennos on huolellista työtä, ja sisällissodan aikainen amerikkalainen kultttuuri tuntuu uudessa suomennoksessa tulevan lähemmäs. Paikoin tarkkuus tuntuu kuitenkin ylikorostuvan tekstin sujuvuuden kustannuksella, ja monet lauseet kasvavat hieman pitkiksi ja kömpelöiksi. Toisaalta olen iloinen, että kaikki Alcottin tarkoittamat asiat käyvät nyt ilmi tekstistä - huomasin, että Haapanen (tai joku ensimmäisen suomennoksen muokkaajista) on hieman lyhentänyt joitakin kohtia (lähinnä kuvauksia) kirjasta.

Nykylukija pitää Pikku naisten välittämää kuvaa naisen rooleista helposti vanhanaikasena, sillä kodinhoidollisia velvollisuuksia korostetaan ja poikamainen Jo "kehittyy" muuttumalla naisellisemmaksi ja lempeämmäksi. Ilmestymisajankohtanaan Marchin tytöt ovat kuitenkin olleet melko moderneja: he käyvät töissä (toki taloudellisesta pakosta ja perinteisissä töissä seuraneiteinä ja kotiopettajina), käyvät koulua ja lukevat paljon vapaa-aikanaan. Kaksi heistä, Jo ja Amy, luo jopa jonkinlaista taiteellista uraakin (tästä kerrotaan jatko-osissa, erityisesti kirjassa Plumfieldin pojat). Alcottilla oli aikanaan varsin radikaalejakin ajatuksia naisten oikeuksista ja rooleista, mutta tyttökirjoihinsa hän kirjoitti näkemyksiään siloitellummin. Alcottin aikuistenromaani Work - A Story of an Experience on ollut lukupinossani jo kauan; nyt Pikku naisten uudelleenlukemisen innoittamana ajattelin tarttua siihen joululomalla.

Pikku naisia on raikkaassa viattomuudessaan, hiljaisessa viisaudessaan ja lämpimässä huumorissaan täydellinen kirja joulunaikaan, ja oli nostalgista palata Marchin tyttöjen seuraan ensi kertaa moneen vuoteen. Kirja kuvaa vuoden ajanjaksoa, joulusta jouluun, ja molemmat joulut ovat omalla tavallaan idyllisiä. Ensimmäisenä jouluna tosin kaivataan poissaolevaa isää, mutta oman jouluaamiaisen aamiaisen lahjoittaminen köyhälle perheelle ja naapuruston nuorisolle järjestetty teatteriesitys pitävät mielialan korkealla. Toisena jouluna isä on juuri palannut kotiin ja Beth parantunut vaikeasta sairaudesta, mutta lapsuuden perheen yhteiseloa ja jatkuvuutta uhkaa - Jon mielestä - vanhimman sisaren kihlaus.

Herra ja rouva March muistelivat rinnakkain, miten heidän oma rakkaustarinansa oli alkanut parikymmentä vuotta aikaisemmin. Amy piirsi Megiä ja Brookea, jotka istuivat omassa ihanassa maailmassaan kasvot kylpien niin kaunissa valossa, ettei pieni taiteilija osannut sitä ikuistaa. Beth makasi omalla paikallaan sohvalla ja rupatteli iloisesti herra Laurencen kanssa, ja vanha herra piteli hänen pientä kättään aivan kuin löytäsi sen johdattamana sille rauhalliselle tielle, jolla hän asteli. Jo lekotteli matalalla lempituolillaan kasvoillaan se totinen ja levollinen ilme, joka teki hänen kiharaisen päänsä tasalla ja suu mitä lempeimmässä hymyssä ja nyökkäsi hänelle seinällä riippuvan korkean peilin kautta. 

Niin olivat ryhmittyneet Meg, Jo, Beth ja Amy, kun väliverho laskeutuu. Pikku naisia -nimisen kotoisan teatterikappaleen ensimmäisen näytöksen suosio ratkaisee, nouseeko verho vielä jonakin päivänä.