Kirjailijapariskuntia

Kirjailijapariskunta Auster & Hustvedtin kuva täältä.

K-blogissa arvioitiin äskettäin Siri Hustvedtin uusin romaani Kesä ilman miehiä. Keskustelu rönsyili hauskasti Hustvedtin kirjailijanlaadun arvioimisesta hänen miehensä Paul Austerin tuotannon pohtimiseen. Itse olen viime aikoina kiinnostunut Riitta Jalosen romaaneista ja ajattelin piakkoin aloittaa
tutustumisen myös Olli Jalosen tuotantoon, joten kirjailijapariskunnat ovat pyörineet mielessäni.

Siri Hustvedt ja Paul Auster ovat luonnollisesti kaksi eri kirjailijaa, mutta en voi olla etsimättä heidän teoksistaan yhtymäkohtia niin tyylin, aiheiden, teemojen kuin henkilöhahmojenkin osalta. Molemmat kuvaavat teoksissaan identiteetin häilyvyyttä ja sen kytköksiä taiteen, filosofian ja psykoanalyysin ilmiöihin (toisaalta, kukapa postmoderni kirjailija ei?) Molempien romaaneissa tunnelma ja tapahtumat ovat hieman mystisiä, kansankielellä outoja. Sekä Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -romaanissa (Otava 2007) että Paul Austerin Oraakkeliyössä (Tammi 2006) pariskunnan elämää terrorisoi jossain määrin persoonallisuushäiriöinen aikuistuva poika miehen edellisestä liitosta. Asetelmasta tekee erityisen kiinnostavan se, että sillä on yhtymäkohtia Austerin ja Hustvedtin elämään. Kiinnostaisi tietää, käyvätkö kirjailijaparit keskenään vuoropuhelua teoksillaan, ja tuleeko romaanien sivuilla ilmi sellaisia tunteita, joita ei ole voinut muuten ilmaista.

Tällaista romaanien välistä, vuoropuhelua käy ainakin suomalainen kirjailijapariskunta Leena
Lander ja Hannu Raittila. Raittilan Marsalkka (Siltala 2010) ja samana vuonna ja samalta kirjailijalta ilmestynyt Landerin Liekin lapset sijottuvat samaan aikakauteen Suomen historiassa, ja Raittilan historiallinen päähenkilö C. G. E. Mannerheim esiintyy sivuhenkilönä Landerin romaanissa.

Apu-lehden haastattelussa Hannu Raittila ja Leena Lander kuvaavat rakkauttaan muun muassa kollegiaaliseksi. Molemmilla on omat taustatyö- ja kirjoitusrutiininsa, mutta toiselta voi myös oppia uusia lähestymistapoja. Koko jutun nettiversio on luettavissa täältä.

Puolison teoksia voi kommentoida myös tutkimuskirjallisuudessa: Olli Jalosen väitöskirjan Hitaasti kudotut nopeat hetket. Kirjoittamisen assosiaatiosta 1900-luvun suomalaisessa proosassa (Otava 2006) on aineistona sata proosateosta, joista yksi on Riitta Jalosen nuortenromaani Enkeliyöt (1990). Olli Jalonen kirjoittaa: "Enkeliyöt-romaani on kirjoitettu intensiiviseksi lyhyeksi teokseksi. Useimmissa sen tihentymiltä tuntuvissa kohdissa on sama perusvire tai perusväritys: kerroksellisuuden yksi tärkeimmistä kerroksista tuntuu olevan sama. Sitä on vaikea nimetä yksilöidysti, se voi olla mukana seuraava trauma tai voimakas peruskokemus, mutta lukija tuntee sen tihentymässä perusvärinä tai voimakkaammin välittyvänä tunteena. Sitä ei ole kirjoitettu auki, vaan lukijalle se välittyy tihentymäkohdista aavistuksenomaisesti ja eri yksityiskohtien ja muunteluiden kautta." En ole lukenut Enkeliöitä, mutta kahdessa lukemassani Jalosen romaanissa olen ollut astivinani henkilöhahmojen taustalla jonkin trauman, joka saa heidät käyttäytymään kuten he käyttäytyvät, ja lukija saa vain aavistuksen tästä kätketystä surusta.

Riitta ja Olli Jalonen ovat kirjoittaneet yhdessä kirjan Matkailijan Irlanti (1980). Toinen suomalainen kirjailijapariskunta, Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila, on julkaissut yhdessä kaksi tietokirjaa, Tarujen kirja: Kansojen kertomuksia läheltä ja kaukaa sekä Rakkauden atlas. Hämeen-Anttilat ovat ennen kaikkea aasialaisten ja Lähi-idän kielten ja kulttuurien tutkijoita, jotka julkaisevat käännöksiä ja populaareja tietoteoksia alaltaan, mutta Virpi Hämeen-Anttila on myös kaunokirjailija, joka on kirjoittanut paitsi romaaneja myös kolme nuortenkirjaa tyttärensä Maria Hämeen-Anttilan kanssa.

Onkohan kirjailijapariskuntien välillä kilpailua ja kateutta? Toinenhan on usein väistämättä ainakin hieman kuuluisampi, arvostetumpi tai menestyneempi kaupallisesti. Entäs kun itsellä on teosten välinen kirjoittamisjumi ja puoliso julkaisee tasaisen varmasti? Miksi melkein aina mieskirjailijan ura on alkanut vaimoa aiemmin? Miksi kirjailija-avioliitot päättyvät niin usein eroon?

Nykyiset kirjailija-avioparit taitavat olla lähtökohtaisesti aika tasa-arvoisia, mutta aiemmin naisen vastuu kodista ja perheestä on hidastanut kirjallisia pyrkimyksiä varsin tehokkaasti. Olosuhteisiin nähden on aikamoinen saavutus, että Vänrikki Stoolin tarinoiden lisäksi saamme lukea myös Fredrika Runebergin Piirroksia ja unelmia tai varhaista suomalaista historiallista romaania Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Fredrika-rouvan elämästä kansalliseksi symboliksi kohotetun J.L. Runebergin rinnalla voi lukea Merete Mazzarellan upeasta elämäkerrasta Fredrika Charlotta os. Tengström (Tammi 2007). Joskus puoliso on ollut niin ilmiömäisen lahjakas kirjailija (ja voimakas persoona), että hänen läheisyydessään on mahdoton itse kirjoittaa mitään, kuten kävi Tuula-Liina Varikselle hänen ollessaan naimisissa runoilijalegenda Pentti Saarikosken kanssa. Samansuuntainen vaikutus oli myös Lauri Viidalla vaimoonsa Aila Meriluotoon, vaikka Meriluoto oli julkaissut kiitetyn esikoiskokoelmansa Lasimaalaus jo 1946, kaksi vuotta ennen avioitumistaan. Meriluodon runotuotannossa oli katkos koko avioliiton ajan. Toki taustalla vaikuttivat monet muutkin olosuhteet kuin puolison lahjakkuus, kuten voi lukea vaikka Panu Rajalan elämäkerrasta Lasimaalauksen läpi (Wsoy 2010).

Entä Märta ja Henrik Tikkanen, Marja-Liisa Vartio ja Paavo Haavikko, Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen? Simone de Beauvoir ja Paul Sartre? Ja ne monet muut, joita en juuri nyt muista, mutta kertokaa te - keitä kirjailijapariskuntia teidän kirjahyllyistänne tai muistinne arkistoista löytyy?