Arnaldur Indriðason: Mestaruuusottelu
Einvígið, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2013, 295 sivua.
Olen niin tykännyt Arnaldurin dekkareista: nautin niistä niin arjen kiireiden vastapainona kuin lomalukemisena, ja tuntui etten kyllästy niihin koskaan. Ikävä kyllä petyin Mestaruusotteluun, jossa eletään vuotta 1972 ja Reykjavik isännöi kahden shakkimestarin, yhdysvaltalaisen Bobby Fisherin ja venäläisen Boris Spasskin, mestaruusottelua. Erlendur toimii vielä järjestyspoliisissa ja vain vilahtaa kirjan lopussa ennakoiden tarinaa, jota kuvataan kirjassa Reykjavikin yöt. Päähenkilönä onkin tällä kertaa Marion Briem, jonka lukijat tuntevat aiemmista kirjoista Erlendurin entisenä pomona, joka antoi pitkään eläkkeelle jäämisestä jälkeenkin kullanarvoisia neuvoja oppipojalleen.
Rikostutkinta alkaa, kun nuori, päävammaa vuoksi hieman yksinkertainen ja erikoinen poika löydetään surmattuna elokuvateatterista kello viiden näytöksen jälkeen. Pojalla oli tapana tallentaa katsomiensa elokuvien ääniraita nauhurillaan, ja herää epäilys, että hän olisi samalla vahingossa nauhoittanut jonkin arkaluontoisen keskustelun ja joutunut sen vuoksi henkirikoksen uhriksi. Hämmästyttävää kyllä, näinkin järkyttävän ja erikoisen rikoksen ympärille on syntynyt todella unettava, paikoillaan junnaava dekkari. Toki aikakauden rikostekniset välineet ja keinot ovat varsin vaatimattomia, ja suon Mariolle sen, että hän innostuu todella paljon venäläisestä savukeaskista johtolankana.
Ongelma onkin kerronnassa, jossa mysteerin selvitys katkeaa milloin mihinkin, kuten Marionin työtoverin Albertin illalliseen vaimonsa kanssa ja ennen kaikkea Marionin lapsuuteen liittyviin takaumiin tai salaperäisiin puheluihin. Marionin elämään ja persoonaan on suuresti vaikuttanut hänen lapsena sairastamansa tuberkuloosi, jota hoidettiin muun muassa Tanskassa. Ikävä kyllä parantolaosuudet olivat tylsimmät koko kirjassa. Hassua kyllä myös Arnaldurin tapa viedä tarinaa eteenpäin yllättävillä puhelinsoitoilla tuntuu nyt pelkästään kömpelöltä, vaikka aiemmissa kirjoissa se, miten Erlendur heräsi äkilliseen puhelinsoittoon ja langan toisessa päässä olevan henkilöllisyys paljastui vasta vaivihkaa, oli minusta tavattoman viehättävää.
Ehkä Mestaruusottelun perimmäinen ongelma on juuri siinä, että se ei kerro Erlendurista, jonka elämä ja persoona jaksoivat kiinnostaa kirja toisensa jälkeen. Muuten kyllä pidän näiden "etko-osien" ideasta, joissa päästään myöhemmin tutustumaan nuoreen Erlenduriin tai katsotaan asioita aiemmin sivuroolissa olleen henkilön (Marionin) näkökulmasta. Kylmän sodan tematiikka ja viittaukset Kleifarvatn-järveen vievät ajatukset erityisesti Mies järvessä -dekkarin tapahtumiin. Jäin tällä kertaa myös miettimään, esiintyykö tässä kirjassa taustahenkilönä eräs Varjojen kujien päähenkilö.
Olen muuten lukenut Erlendur-dekkarit järjestyksessä, mutta kolmesta viimeksi julkaistusta mutta kymmentä muuta osaa varhaisempaan aikaan sijoittuvista luin ensimmäiseksi viimeisimmän, Muistin piinaamat – itse asiassa se oli ensimmäinen Arnaldurin dekkari, jonka luin. Nyt näitä "1970-luku-Erlendureja" lukiessa hienoisesti häiritsee, kun muistan hämärästi, miten esimerkiksi Marionin menneisyyteen liittyviä tapahtumia valotetaan jatkossa enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti