Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin
Röddin, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2006, 303 sivua.

Ääni kuin enkelin mukailee aiemmin lukemistani Erlendur-dekkareista (Muistin piinaamat, Räme, Haudanhiljaista) poiketen perinteistä suljetun huoneen dekkaria: hotellin ovimikon murhassa epäiltyjen piiri rajautuu pitkälti hotellin henkilökuntaa ja vieraisiin, vaikka myös miehen menneisyydestä löytyy varteenotettavia epäilyä. Rajatun miljöön ratkaisun viimeistelee se, että rikostutkija Erlendur asettuu itsekin hotelliin asumaan joulunaluspäiviksi.

Uhrin tausta on varsin poikkeuksellinen: hän on ollut eräänlainen lapsitähti, jonka lupaava kiertue katkesi alkuunsa kesken konsertin alkaneeseen äänenmurrokseen. Liittyykö murha jollakin tapaa siihen, että hotellin ahtaassa kellariasunnossa vuosia asuneella miehellä on takanaan loistava tulevaisuus?

Arnaldur käyttää taitavasti näkökulmanvaihtelua ja onnistuu osin sen avulla hämäämään ainakin minua. Miten helposti myös ennakkoasenteet muovaavat päätelmiämme! Erlendur-dekkareissa on aina päätarinan lisäksi vähintään yksi arvoituksellinen sivujuonne, joka tällä kertaa nostaa Erlendurin työtoveria Elínborgia enemmän esille.

Jostain syystä Ääni kuin enkelin jäi lukukokemuksena vähän etäisemmäksi kuin aiemmat Erlendur-dekkarit, mutta oli siinäkin hetkensä. Arlandur osaa rakentaa haikeansuloista tunnelmaa ja suvantokohtia. Erlendur istuu rikkinäisen patterin kylmäksi jättämässä hotellihuoneessaan ja tuijottaa lumisateeseen, soittaa Ave Mariaa ja muistaa myrskyiselle nummelle kadonnutta pikkuveljeään – ja menee ensimmäistä kertaa vuosiin jonkinlaisille treffeille! Minua hymyilytti myös kohtaus, jossa Erlendur hermostuu huonosti äidinkieltään puhuvaan nuoreen naiseen ja kuvittelee mielessään jonkilaisen parantolan, jossa ihmiset voisivat eheytyä kielivirheistään.