maanantai 3. maaliskuuta 2014

Tiina Raevaara: Laukaisu



Tiina Raevaara: Laukaisu
Paasilinna 2014, 120 sivua.

Olen joutunut kasaamaan tarinan palasista. Minulle on sanottu, että tärkeintä on tarina, ei totuus, ja minä ymmärrän sen. Tärkeintä on, että ihmiset kokevat tunteita. Näinhän asia toki on. Maailma pyörii tunteilla, raha luodaan tunteilla, vain draama kiinnostaa. Minä lupaan teille tunteita ja dramaattisia tapahtumia.

Tiina Raevaaran uusin teos Laukaisu on pienoisromaani vaikeasta, ymmärryksen rajoja koettelevasta aiheesta, perhesurmista. Työtön, elämäänsä ja avioliittoonsa pettynyt Pauliina, masentunut ja hiljaista vihaa uhkuva Kerkko sekä esikouluikäiset kaksostytöt Anni ja Elma heräävät syksyiseen ja synkkään päivään talossa, joka tuntuu mätänevän ympärille keittiön viikkokausia vanhoista tiskeistä pihan pystyyn kuolleisiin, härmäisiin luumupuihin. Päivä alkaa laukauksesta, ja laukaukseen se myös mitä ilmeisimmin päättyy, vaikka lukija säästetäänkin armeliaasti itse surmien kuvaukselta.

Laukaisua ei tietenkään voi olla vertaamatta Markku Pääskysen muutaman vuoden takaiseen pienoisromaaniin Vihan päivä, joka niin ikään kuvaa yhden päivän kohtalokkaasti päättyviä tapahtumia. Raevaaran romaani on kuitenkin hyvin erilainen kuin Pääskysen: Laukaisu on kuvitteellinen, etäännytetty ja varsin metafiktiivinen. Keskeisenä intertekstinä on John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (jota en ole lukenut), jonka tapahtumiin ja kerrontaratkaisuihin kertoja vertaa omaa tarinaansa. Kirjan jossain määrin kaikkitietävä minäkertoja on romaanin sivuhenkilö joka kuvailee Pauliinan, Kerkon ja kaksostyttöjen kotia ja Pauliinan päivän kulkua sekä Pauliinan tunteita, ajatuksia ja suunnitelmia kuin hänellä olisi pääsy sekä Pauliinan taloon että tämän pään sisään. Kuitenkin kertoja esiintyy sivullisena, joka on ollut Pauliinan kanssa samalla luokalla koko kouluajan mutta joka ei ole sen jälkeen nähnyt tätä viiteentoista vuoteen. Kun Pauliinan rengas puhkeaa keskellä kaupunkia ja tytöt pitäisi saada eskariin, kertoja tarjoaa kyydin ja menee Pauliinan kanssa kahville.

Laukaisu on vahvasti kertojavetoinen romaani. Nimettömänä ja kasvottomana pysyttelevä, mutta jonkin verran tunteistaan, mielenkiinnonkohteistaan (joista merkittävin on kiinnostus perhesurmiin) ja elämänhistoriastaan paljastava kertoja hallitsee tarinaa, kertoo sen mitä haluaa kertoa, jättää varmasti paljon kertomatta ja melko varmasti laskettelee myös valheita. Kertoja on hyvin vastenmielinen hahmo; hän teeskentelee olevansa puolueeton tarkkailija ja avulias ohikulkija, mutta tulee siinä sivussa paljastaneeksi jotakin omista, vähemmän kauniista tarkoitusperistään. Kertoja vaikuttaa vahvasti tapahtumien kulkuun -- hän tuskin olisi kyennyt estämään katastrofia, mutta hänen toimintansa ja puheensa kenties vaikuttivat siihen, milloin ja miten se tapahtui. Hämmentävintä kertojassa kuitenkin on se, miten hän tietää kaiken sen, mitä hän kertoo esimerkiksi Pauliinan ajatuksista ja liikkeistä sen jälkeen, kun hän on omien sanojensa mukaan jättänyt Pauliinan tämän kotiportille ja ajanut pois.

Vähitellen aloin antaa hänelle anteeksi. Pauliina oli kiehtova, kuin jonkinlainen eläin, jota tarkkailin ja josta tein muistiinpanoja. Kaikki hänen huonot puolensakin olivat vain ominaisuuksia, hänen luontoaan. Ei leijonakaan ole väkivaltainen tai ahne -- se on vain leijona. Minä myös pysyin tarkkailijan roolissa: Pauliina piti minut siinä. 

Kerkon ja Pauliinan perheen yksi ongelma on, että kukaan ei näe heitä. Tavallaan he eivät edes halua tulla nähdyiksi; Pauliinalle Kerkko oli kuin epämiellyttävä, vaiettu salaisuus, joka lillui omassa mehussaan. Joitakin kuukausia ennen romaanin kuvaamaa aikaa Pauliina on avautunut perheen vaikeasta tilanteesta päiväkodin palaverissa tarjotun kotoisan kahvikupillisen rohkaisemana, mutta lastentarhanopettaja ei koskaan palannut aiheeseen ja Pauliinakin halusi kiihkeästi unohtaa harkitsemattomana pitämänsä suorapuheisuuden hetken. Ainoa, joka todella näkee Pauliinan ahdistuksen, on kertoja, joka antaakin Pauliinalle joitakin (valitettavasti liian myöhään tulevia) neuvoja, kuinka päästä kahlitsevasta elämäntilanteesta irti. Mutta kertojankaan katse ei ole vilpitön ja myötäelävä; se on toisaalta kylmän analysoiva, toisaalta omista ulkopuolisuuden tunteista johtuen arvosteleva ja tuomitseva, kenties hieman vahingoniloinenkin.

Entä lukijan katse -- se on varmasti kauhisteleva ja myötätuntoinen, myös tiedonjanoinen ja vastauksia etsivä. Mutta onko se myös tirkistelevä, moralisoiva tai ylemmyydentuntoinen?

Muissa blogeissa sanottua: Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did I marry him?Kirjan pauloissa, Marjatan kirjaelämyksiäAnna minun lukea enemmän, Järjellä ja tunteella, Kaiken voi lukea!, Lukukausi, Kirjakaapinkummitus

Tiina Raevaaran haastattelu ja keskustelua Laukaisu-romaanista Aamun kirjassa.

8 kommenttia:

  1. Kuulostaa kerronnaltaan erikoiselta kirjalta, ja huh, miten alkoi puristaa! Uskaltaako tällaista lukea? Olen jo arviosi perusteella järkyttynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, Raevaaran kirjassa on rankka aihe, mutta kerrontaratkaisut etäännyttävät jonkin verran ja tässä ei sentään kuvata väkivallantekoja vaan tapahtumia ennen niitä. Pääskysen vihan päivä järkytti minua enemmän. Mutta synkkä tarina tämä on ja jäi mieleen pyörimään.

      Poista
  2. Vaikutuin tästä hurjasti. Itse jäin pohtimaan vielä perhesurmaa ja perheen vaikeuksia enemmän sitä, kuinka hienosti kirja ottaa kantaa ihmisten tirkistelynhaluun ja kaksinaismoralismiin. Sekä kertoja että lukijan kokemukset (pakko ahmia kirja heti loppuun ja saada tietää) vahvistavat tätä. Saatamme kauhistella asioita, mutta kuinka paljon oikeasti välitämme – vai onko kyse vain salaisesta tyytyväisyydestä, kun itsellä menee paremmin. Isoja kysymyksiä, joihin tämä kooltaan pieni kirja tarttuu kiivaasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, minulla heräsi samoja ajatuksia; Laukaisun kerrontaratkaisu ja kertojan vastenmielisyys vähän ohjaa siihen. Toisaalta kerrontaratkaisut myös vähän etäännyttivät, enkä itse lukenut Laukaisua ihan samanlaisen kuristavan tunteen vallassa kuin Vihan päivää, joka vetosi vahvemmin tunteisiin ja samalla nuo mainitsemasi tirkistelynhalu- ym. -kysymykset jäivät taustalle.

      Poista
  3. Me näköjään postasimme tästä kirjasta samana päivänä. :)
    Minä en oikein pitänyt kertojasta, sillä koin hänet jotenkin liian viileäksi ja besserwisserimäiseksi. Ehkä juuri kertoja vaikutti minuun niin etäännyttävästi, että en täysin vakuuttunut kirjasta. Toki aihe on tärkeä ja kirjassa on myös paljon hyvää, mitenkään yhdentekevä se ei missään tapauksessa ole.

    VastaaPoista
  4. Hieno kirjoitus Maria. Hyvin samanoloinen oli oma lukukokemukseni Laukaisun suhteen. Raevaaran kertojaratkaisu on mielettömän nerokas.

    VastaaPoista
  5. Hieno anlyysi, Maria! Kauheinta on juuri se, että kukaan ei halua puuttua. Nähdään vain epäsiisti nainen, jota on jopa helppo käyttää hyväksi. Millaisia hirviöitä me ihmiset oikein ollaan?

    VastaaPoista
  6. Tämä meni tekstisi perusteella heti lukulistalleni. Olen itsekin pohtinut tuota tietynlaista empatiavajetta, joka tuntuu yhteiskunnassa nykyään vallitsevan. Ihmisten vaikeudet tiedostetaan hyvin, mutta niissä ei eletä mukana. Murheet ja ahdistus on purettava ammattiauttajalla sen sijaan, että "kuormittaisi" ystäviään ja läheisiään ongelmillaan.

    VastaaPoista