Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaara: Laukaisu
Paasilinna 2014, 120 sivua.

Olen joutunut kasaamaan tarinan palasista. Minulle on sanottu, että tärkeintä on tarina, ei totuus, ja minä ymmärrän sen. Tärkeintä on, että ihmiset kokevat tunteita. Näinhän asia toki on. Maailma pyörii tunteilla, raha luodaan tunteilla, vain draama kiinnostaa. Minä lupaan teille tunteita ja dramaattisia tapahtumia.

Tiina Raevaaran uusin teos Laukaisu on pienoisromaani vaikeasta, ymmärryksen rajoja koettelevasta aiheesta, perhesurmista. Työtön, elämäänsä ja avioliittoonsa pettynyt Pauliina, masentunut ja hiljaista vihaa uhkuva Kerkko sekä esikouluikäiset kaksostytöt Anni ja Elma heräävät syksyiseen ja synkkään päivään talossa, joka tuntuu mätänevän ympärille keittiön viikkokausia vanhoista tiskeistä pihan pystyyn kuolleisiin, härmäisiin luumupuihin. Päivä alkaa laukauksesta, ja laukaukseen se myös mitä ilmeisimmin päättyy, vaikka lukija säästetäänkin armeliaasti itse surmien kuvaukselta.

Laukaisua ei tietenkään voi olla vertaamatta Markku Pääskysen muutaman vuoden takaiseen pienoisromaaniin Vihan päivä, joka niin ikään kuvaa yhden päivän kohtalokkaasti päättyviä tapahtumia. Raevaaran romaani on kuitenkin hyvin erilainen kuin Pääskysen: Laukaisu on kuvitteellinen, etäännytetty ja varsin metafiktiivinen. Keskeisenä intertekstinä on John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (jota en ole lukenut), jonka tapahtumiin ja kerrontaratkaisuihin kertoja vertaa omaa tarinaansa. Kirjan jossain määrin kaikkitietävä minäkertoja on romaanin sivuhenkilö joka kuvailee Pauliinan, Kerkon ja kaksostyttöjen kotia ja Pauliinan päivän kulkua sekä Pauliinan tunteita, ajatuksia ja suunnitelmia kuin hänellä olisi pääsy sekä Pauliinan taloon että tämän pään sisään. Kuitenkin kertoja esiintyy sivullisena, joka on ollut Pauliinan kanssa samalla luokalla koko kouluajan mutta joka ei ole sen jälkeen nähnyt tätä viiteentoista vuoteen. Kun Pauliinan rengas puhkeaa keskellä kaupunkia ja tytöt pitäisi saada eskariin, kertoja tarjoaa kyydin ja menee Pauliinan kanssa kahville.

Laukaisu on vahvasti kertojavetoinen romaani. Nimettömänä ja kasvottomana pysyttelevä, mutta jonkin verran tunteistaan, mielenkiinnonkohteistaan (joista merkittävin on kiinnostus perhesurmiin) ja elämänhistoriastaan paljastava kertoja hallitsee tarinaa, kertoo sen mitä haluaa kertoa, jättää varmasti paljon kertomatta ja melko varmasti laskettelee myös valheita. Kertoja on hyvin vastenmielinen hahmo; hän teeskentelee olevansa puolueeton tarkkailija ja avulias ohikulkija, mutta tulee siinä sivussa paljastaneeksi jotakin omista, vähemmän kauniista tarkoitusperistään. Kertoja vaikuttaa vahvasti tapahtumien kulkuun -- hän tuskin olisi kyennyt estämään katastrofia, mutta hänen toimintansa ja puheensa kenties vaikuttivat siihen, milloin ja miten se tapahtui. Hämmentävintä kertojassa kuitenkin on se, miten hän tietää kaiken sen, mitä hän kertoo esimerkiksi Pauliinan ajatuksista ja liikkeistä sen jälkeen, kun hän on omien sanojensa mukaan jättänyt Pauliinan tämän kotiportille ja ajanut pois.

Vähitellen aloin antaa hänelle anteeksi. Pauliina oli kiehtova, kuin jonkinlainen eläin, jota tarkkailin ja josta tein muistiinpanoja. Kaikki hänen huonot puolensakin olivat vain ominaisuuksia, hänen luontoaan. Ei leijonakaan ole väkivaltainen tai ahne -- se on vain leijona. Minä myös pysyin tarkkailijan roolissa: Pauliina piti minut siinä. 

Kerkon ja Pauliinan perheen yksi ongelma on, että kukaan ei näe heitä. Tavallaan he eivät edes halua tulla nähdyiksi; Pauliinalle Kerkko oli kuin epämiellyttävä, vaiettu salaisuus, joka lillui omassa mehussaan. Joitakin kuukausia ennen romaanin kuvaamaa aikaa Pauliina on avautunut perheen vaikeasta tilanteesta päiväkodin palaverissa tarjotun kotoisan kahvikupillisen rohkaisemana, mutta lastentarhanopettaja ei koskaan palannut aiheeseen ja Pauliinakin halusi kiihkeästi unohtaa harkitsemattomana pitämänsä suorapuheisuuden hetken. Ainoa, joka todella näkee Pauliinan ahdistuksen, on kertoja, joka antaakin Pauliinalle joitakin (valitettavasti liian myöhään tulevia) neuvoja, kuinka päästä kahlitsevasta elämäntilanteesta irti. Mutta kertojankaan katse ei ole vilpitön ja myötäelävä; se on toisaalta kylmän analysoiva, toisaalta omista ulkopuolisuuden tunteista johtuen arvosteleva ja tuomitseva, kenties hieman vahingoniloinenkin.

Entä lukijan katse -- se on varmasti kauhisteleva ja myötätuntoinen, myös tiedonjanoinen ja vastauksia etsivä. Mutta onko se myös tirkistelevä, moralisoiva tai ylemmyydentuntoinen?

Muissa blogeissa sanottua: Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did I marry him?, Kirjan pauloissa, Marjatan kirjaelämyksiä, Anna minun lukea enemmän, Järjellä ja tunteella, Kaiken voi lukea!, Lukukausi, Kirjakaapinkummitus

Tiina Raevaaran haastattelu ja keskustelua Laukaisu-romaanista Aamun kirjassa.