Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisan oma koti

Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisan oma koti
Wsoy 1945, 125 sivua.

Totuus on se, etten tällä hetkellä tiedä mitään parempaa kuin olla vain mieheni ruuanlaittaja, oman pienen kotini aloitteleva emäntä, ei mitään muuta. En oikein huoli tunnustaakaan Harrille kuinka naisellisesti nautin tästä kaikesta, kuinka viehättävää minusta on ottaa vielä melkein vastasyntyneestä liinavaatekomerostamme esille ja käyttöön pyyhkeitä, joita nimikoin muutama viikko tai kuukausi sitten – voi, eikö se tapahtunut jossakin edellisessä elämässä! – tai heilutella lattiaharjaa, jonka vaivoin löysin eräästä laitakaupungin kaupasta, ja pyyhkiä vähiltä huonekaluiltamme pölyt uudella pölyliinalla, pienen Tytti-siskoni mestariluomuksella. 

Tervehdys Marja-Liisa!

Olipa taas mukava kuulla sinusta ja uusista vaiheistasi. Kun lapsena ensi kerran luin elämästäsi kirjasta Marja-Liisa harjoittelee, en osannut arvatakaan, että Tyyni Haapanen- Tallgren, näin ystävien kesken "Tuulia", oli kirjoittanut tarinallesi jatkoa ja tuskin olisin kovin helposti tätä jatko-osaa edes löytänyt (toista se on nyt, huutiksen ja netin aikakaudella, mutta ei niistä sen enempää). Hyvin monet vanhanajan tyttökirjat päättyvät juuri avioelämän kynnykselle, kuten ensimmäinen sinusta kertova kirja, jonka viime sivuilla säteilet kauniina ja haikeanonnellisena morsiamena Harrisi rinnalla.

Koska kerrot elämästäsi pääosin preesensmuodossa, kuin kirjoittaisit päiväkirjaa tai kirjettä, päätin minäkin kirjoittaa sinulle täältä kaukaa tulevaisuudesta. Te aloittelette Harrin kanssa yhteistä elämää Helsingistä, mistä olette kovasta asuntopulasta huolimatta onnistuneet vuokraamaan jopa kaksion. Töölöstä on sopivan lyhyt matka yliopistolle, jossa opiskelette uutterasti molemmat: sinä fuksina niin Sibelius Akatemiassa kuin Yliopiston Humanistis-filologisessa tiedekunnassa ja sinua viitisen vuotta vanhempi Harri puolestaan jatko-opiskelijana, väitöskirjansa parissa. Sen perusteella, mitä kerrot elokuvateatterin päivänäytökseen jonottaneisiin lapsiin ja aikuisiin osuneesta pommituksesta, eletään Marja-Liisan oma koti -kirjan alkaessa jatkosodan syksyä 1942.

Harri on kotiutettu rintamalta sen jälkeen, kun hän menetti sodassa vasemman käsivartensa. Hänellä on mielestäsi jonkinasteinen invalidi-kompleksi – eikä ihme, sen perusteella, mitä kerrot appesi uuden Tuire-rouvan teekutsuista, tuohon aikaan oli vielä varsin asenteellinen suhtautuminen vammautuneisiin – mutta te molemmat tiedostatte, että ellei Harri olisi pahasti haavoittunut, ette saisi olla nyt yhdessä. Olet aivan innoissasi ensimmäisestä omasta kodistasi ja vaimon velvollisuuksistasi, heräät varhain aamulla keittämään miehellesi korviketta etkä ota kuuleviin korviisikaan ehdotusta syödä ulkona useammin kuin kerran viikossa. Ikävä kyllä sota-ajan säännöstely asettaa tiukat reunaehdot ruuanlaitolle, ja sekä sinä että Harri laihdutte syksyn aikana.

Sota-aika näkyy kaupungissa muutenkin vähän eri tavalla kuin maalla, josta olet kotoisin. Täysikuun öinä joudutte usein nousemaan kesken unien ilmahälytykseen ja rientämään pommisuojaan. Harri on sinusta erityisen huolissaan, sillä hän on ehtinyt jo menettää oman äitinsa pommituksissa talvisodan aikana. Teillä kummallakaan ei siis ole enää äitiä, sillä omasi kuoli jo ollessasi lapsi. Ehkä siksikin olet niin hämmentynyt, kun saat tietää tulevasti äidiksi. Tuntuu vähän hassulta, että alat iloita vatsassasi kasvavasta vauvasta vasta kevättalvella, kun Risto-veljesi kuolee sankarikuoleman rintamalla. (Sinun ei olisi tarvinnut kertoa, että aloit toivoa poikaa ja että suunnittelit hänen nimeämistään Ristoksi, me lukijat olisimme arvanneet sen muutenkin.) Lapsi on lupaus toivosta ja elämän jatkumisesta myös suurten menetysten jälkeen.

Vauvaa odotetaan syntyväksi vasta heinäkuussa, mutta haluat keskeyttää opintosi jo pääsiäisen tienoilla ja keskittyä vauvanhoitotaitojen ennakkoharjoitteluun ja vauvan vaatevaraston koostamiseen. Opiskelu on kuitenkin sinulle tärkeää: sen lisäksi, että olet opinnoistasi aidon kiinnostunut, koet sen myös velvollisuudeksesi, kun niin harvoilla on mahdollista käydä luennoilla sota-aikana. Suunnittelet jatkavasi lukujasi myös vauvan syntymän jälkeen, mutta realistisesti uskot, että aika ei riitä kaikkeen – kummasta siis raaskisit luopua, musiikin vai kielten opiskelusta?

Sota-ajan kuvaukseksi kirjasi on varsin kevyt ja hyväntuulinen. Kerrot myös raskaista ja surullisista asoista, mutta et mässäile niillä etkä märehdi surussasi, vaan katsot reippaasti tulevaisuuteen ja hymyilet kyynelten lävitse. Optimistisuudessasi, ahkeruudessasi ja isänmaallisuudessasi olet varmasti ollut hyvä esikuva aikasi nuorille naisille, jotka ovat kohdanneet samanlaisia haasteita kuin sinä ja jotka ovat seuranneet vaiheistasi Kotilieden jatkokertomuksena. Nykyajan näkökulmasta vaikutat varsin naiivilta ja suhtaudut tarpeettomankin ihanteellisesti sotaan, mutta ymmärrän sinun olevan aikasi lapsi – lapsi, joka on syntynyt enemmän aatteen palosta kuin kirjallisesta kunnianhimosta. Hirmu herttainen olet joka tapauksessa! Toivottavast perheesi tarina jatkuu onnellisena siitäkin eteenpäin, kun Marja-Liisan oman kodin kannet sulkeutuvat.


Ystävällisin terveisin täältä rauhallisesta ja itsenäisestä Suomesta,

Maria

P. S. Yliopisto on yhä pystyssä, vaikka ne ihailemasi freskot valitettavasti tuhoutuivat pommituksissa.

Osallistun tällä postauksella Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen (Sodan liepeillä -kategoria)