Sivut

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Anu Silfverberg: Äitikortti


Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä.
Teos 2013, 250 sivua.

Ihmiset, joilla on antaa vanhemmuudelleen jokin yleinen nimike, ovat pitkästyttäviä ja aggressiivisia, ja heitä kannattaa vältellä. Ei ole oikeastaan väliä sillä, onko mainittu nimike lähtökohtaisesti kannatettava asia vai ei. Jos ihmisellä on halu nimikoida lähisuhteensa, on se merkki siitä, että hän näkee kaiken maailmassa kulutusvalintoina. Ekovanhemmat, kiintymysvanhemmat, vaistovanhemmat ja niin-edelleen-vanhemmat ovat pyrkimys määritellä minuutta, mutta ennen kaikkea muita ihmisiä. (Usein samat ihmiset viljelevät sellaisia substantiiveista johdettuja verbejä kuin "kotoilla", "mammailla", "perheillä", "ekoilla" ja "kestoilla".) Tämä kaikki on ihmisyyden esineellistämistä. Ei kukaan ole parisuhteessaan ekotyttöystävä tai kiintymysaviomies.

Äitinä Yhteiskunnallisesti valveutuneena järki-ihmisenä halusin ehdottomasti lukea Anu Silfverbergin omakohtaisen esseeteoksen pamfletin äitiydestä. Muutamien mediassa näkemieni nostojen perusteella (muun muassa tämän sinänsä tärkeän Kantoliinayhdistyksen kannanoton) perusteella pelkäsin, että Äitikortissa olisi paljon provosoivia heittoja ja kärjistyksiä, mutta Silfverberg tuulettaa rohkeasti ja älykkäästi erilaisia elämäntapoja ja ajattelumalleja, joista osaa varmasti noudatetaan myös hänen omassa ystävä- ja tuttavapiirissään. Monessa kohtaa saatan toki olla eri mieltä tai kokea, että Silfverberg yleistää liikaa omien ja ystäviensä kokemusten perusteella, mutta kaiken kaikkiaan Äitikortti on tarpeellisen herättelevä puheenvuoro naiseuden ja äitiyden poliittisista ulottuvuuksista. Henkilökohtaisuus tuo teksteihin herkkyyttä, yhteiskunnallisuus räväkkyyttä. Osa kirjan teksteistä tuntui hämmentävän tutuilta, ja tajusin, että Silvferberg on pyöritellyt samoja ajatuksia ja jopa aivan samoja lauseita aiemmin julkaistuissa Nyt-liitteen kolumneissa, esimerkiksi tässä.

Kirjan nimeenkin nostettua "äitikorttia" Silfverberg kritisoi siitä, että se torppaa keskustelun – kun lasten vanhempi toteaa lapsettomalle, että "sitten kun sinulla on omia lapsia, ajattelet tästä eri tavalla" (=samoin kuin minä), ei enää puhuta aiheesta vaan haetaan äitiydestä tai isyydestä tukea omille mielipiteille, joille ei jakseta miettiä oikeita perusteluja. Silfverberg tasapainoilee itsekin kirjassaan yksityisen ja yleisen välimaastossa mutta korostaa, että feministisestä liikkestä peräisin oleva slogan "henkilökohtainen on poliittista" ei tarkoita, että esimerksi laajoihin aineistoihin perustuvan tutkimuksen voisi sivuuttaa argumentilla "mutta kun meidänkin esikoinen --".

Luvussa "Ihmisen lisääntyminen" Silfverber käsittelee vähän turhan pitkästi "odotuksen odotusta" ja niitä tunteita, joita jatkuvat raskausutelut naisissa herättävät. Näistä asioista ei sanota Äitikortissa paljonkaan sellaista, mitä ei olisi jo kirjoitettu viime vuosina lukuisissa lehtijutuissa tai vaikkapa kirjoissa  Ihmeet tapahtuvat muille, Adoptiomatka, Ei kenenkään äiti ja Vuoden mutsi. Kyllä, on todella epäkohteliasta ja sopimatonta tiedustella puolitutuilta näiden lisääntymisaikeista esimerkiksi hienoisen vatsan pyöristymisen perusteella. Toki Silfverberg tuo tähänkin aiheeseen vähän yhteiskunnallista näkökulmaa esimerkiksi kuvaamalla työyhteisöä, jossa (naispuoliset) kollegat kyselevät ja toivovat työtoverinsa raskautumista, jotta tämä olisi ainakin vuoden pois kiivaasta urakilpailusta. (Voisin kuvitella, että samalla tavalla kotiäitipiireissä kysellään ja salaa toivotaan, että muut menisivät töihin veroja maksamaan ja jättäisivät kiven alla olevat virikekerhopaikat muiden lapsille).

Muutamat Silfverbergin kiteytykset ovat mainioita: "Kolikon toiselta puolelta löytyy vain kolikon toinen puoli, ja se on samanmuotoinen ja aivan yhtä kova". Lausuma liittyy Silfverbergin analyysiin niin sanotusta ekovanhemmuudesta, joka on kaikkea muuta kuin ekologista silloin, jos elämäntavan toteuttaminen vaatii jatkuvaa kilpavarustelua kantoliinoilla ja kestovaipoilla. Toisaalta olen eri mieltä siitä, että eko- ja kiintymysvanhemmuusideologiat "kantamisineen" ja "kestoiluineen" sekä pitkine imetyksineen merkitsisivät paluuta 1950-luvun kotirouvakulttuuriin ja perheen kääntymiseen sisäänpäin, sillä usein kantoliina juuri mahdollistaa äidin helpon liikkumisen vauvan kanssa – muuallakin kuin lapsiperheille suunnitelluissa puistoissa ja esteettömissä kahviloissa ja omassa tuttavapiirissäni "kantoliinaäidit" ovat olleet juuri niitä yhteiskunnallisesti aktiivisimpia, omista harrastuksistaan kiinni pitäviä ja suhteellisen varhain työelämään palaavia äitejä.



Liisa on Luetut, lukemattomat -blogissaan kirjoittanut Äitikortista vapaaehtoisesti lapsettoman näkökulmasta. Keskustelua kirjasta löytyy myös muun muassa Project Mama -blogista.

14 kommenttia:

  1. Tämä kirja tuntuu kiinnostavan useita (äitejä). Kirjoitit sen, mitä arvelinkin kirjan olevan. Mukava toisaalta seurata, että jokin asia nostattaa keskustelua näin paljon, vaikkei kirja itseäni vielä ole kiinnostanut. Tällöin kirjailija on onnistunut työssään. Tietokirjallisuus kuulostaa kuitenkin omaan korvaan vähän liian fiiniltä :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, ei tarvitse pelätä, että tämä kirja olisi jotenkin vaikeatajuinen tai liian teoreettinen edes imetyksen pehmittämille aivoille (jollaiset omani ovat ;)), tuo "tietokirjallisuus"-tagi on vain paremman ilmauksen puutteessa tuossa. Paikoin Silfverbergin teksti on hyvinkin päiväkirjamaista (tai kolumnimaista), toki tässä on ajatuksiakin pureksittavaksi mutta helppolukuinen ja helposti lähestyttävä kirja kaikenkaikkiaan. Suosittelen, ja olisi kiva lukea kirjasta blogistasi jos päädyt sen lukemaan!

      Poista
  2. Kiitos mainiosta tekstistä! Juuri tuossa vartti sitten puhuttiin Liisan kanssa, että kumma kun tätä ei ole näkynyt blogeissa :D

    Mulla on kovat odotukset. Jännä, että kirjasta tuntuu enimmäkseen pitäneen ne, jotka on sen lukeneet. Teilaavat kommentit näyttävät tulleen lähinnä heiltä, jotka kirjaa eivät ole avanneetkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liina, uskoisin että tästä kirjasta tulee kyllä juttua useampaankin äiti- ja kirjablogiin, kunhan vähän aikaa kuluu ja ihmiset ehtivät lukemaan. Toivottavasti sinäkin bloggaat Äitikortista, maltan tuskin odottaa!

      Noinhan se menee; "lukematta p*aska" :D. Mediaan usein nostetaan sellaisia vähän provojuttuja ja kärjistyksiä kirjoista, jotta kiinnostus ja keskustelu heräisivät.

      Poista
  3. Hienoa Maria, olipa kiva lukea arviosi. Minulla lukemattomuuteen on vaikuttanut ihan suoraan se, että nuo muutamat julkisuudessa esille tuodut heitot ovat tuoneet fiiliksen, ettei tällaisen täysimetys-perhepeteilijän kannata kirjaan tarttua. Mutta valitsemasi lainaus jo riitti hyvin tuomaan esille sen, että ihan tolokun asiaahän Silfverberg kirjoittaa. Minäkin vierastan kaikkia nimikevanhemmuuden lajeja, ainoa, minkä olisi valmis päälleni ottamaan olisi mutuhuttuilija-äiti ;P Mutta sitten toisaalta minua myös vähän rassaa sellainen, että tuomitaan toisten tapa olla nimikevanhempi. Siinähän nimenomaan määritellään ja osoitellaan sitä toisten tapaa suhteessa omaan. Mutta joo, turhaan vääntelen tässä yhtä lainausta, täytyy ilmiselvästi lukea koko kirja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, kiva että kiinnostuit kirjasta, olisi mielenkiintoista kuulla sinunkin ajatuksiasi siitä. Minulla oli, kuten tässä postauksessa toin esillekin, osittain samoja ennakkoluuloja kuin sinulla (vaikka koetin vähän vältellä lukemasta Äitikortin kirvoittamia keskusteluja hirveästi etukäteen), mutta toisaalta juuri omasta ajattelusta poikkeavat näkemykset kiinnostavat.

      Erilaisista "vanhemmuustavoista" puhuminen on kyllä aikamoista tasapainoilua. Silfverbergin kritiikin kärki kohdistuu mielestäni näiden "nimikevanhempien" osalta ennen muuta siihen, että niissäkin vanhemmuus yhdistyy kulutukseen (ja tuohon kotirouvamalliin, mitä ajatusta tosin itse kyseenalaistan _oman_ tuttavapiirini perusteella.

      Sinäkin kuulut sitten niiden monien tuntemieni äitien joukkoon, jotka sekä "perhepeteilevät ja täysimettävät" että alkavat jo varhain tehdä ansiotöitä lastenhoidon ohella. Me kirjabloggaajaäidit (uusi vanhemmuusnimike!) mutuhuttuilemme monella rintamalla (!) ;)

      Poista
  4. Mielenkiintoinen kirjoitus tosiaankin. Olen jonkin verran Silfverbergin kolumneja lukenut, en paljon kuitenkaan.

    Periaatteessa tämä aihe ei edes kiinnosta, koska olen niin "ulkona" kaikesta. En ole keksinyt mitään "leimaa" itselleni.

    Kiitos myös linkkauksesta Liisan blogiin, lapseton näkökulma kiinnostaa erityisesti. En tiedä luenko tätä kirjaa koskaan: Mahdollisesti kyllä, jos se joskus kävelee edullisesti vastaan, saatan siihen tarttua ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elegia :). Kuten Liisa tuo postauksessaan ilmi, tämä on ihan kiinnostavaa luettavaa lapsettomallekin.

      Poista
  5. Mie katsoin Aamu-Tv:n haastattelun Silfverbergistä ja kirja jäi kiinnostamaan vaikken äiti vielä olekaan. Olen päässyt ymmärtämään että olen jokseenkin vaillinainen ja elämästä mitään tietämätön nainen niin kauan kunnes olen oman lapsen punnertanut maailmaan. Hih, en välitä.

    -Unni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unni, jos olet saanut tuollaista viestiä ympäristöstäsi, sinun tosiaan kannattaa lukea tämä kirja :). Täytyypä katsastaa tuo Aamu-tv, jos se löytyy Areenasta.

      Poista
  6. Hieno kirjoitus, ja mielenkiintoisia pointteja nostit esiin - kiitos tästä. :)

    Minusta tätä kirjaa lukiessa ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä Silfverbergin kanssa (en itsekään ollut), enkä usko että Silfverberg on tarkoittanutkaan kirjaa miksikään oppaaksi oikeanlaiseen äitiyteen, vaikka jotkut tuntuvat olettavan (kirjaa lukematta?), että se sellainen olisi. Ajattelemisen aihetta kirja tarjoaa, ja räväkkyys on aina välillä parempi vaihtoehto kuin ympäripyöreän neutraali ote.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, tosiaan ei tarvitsekaan olla samaa mieltä (pitääkseen kirjasta), ja itse asiassa kirja olisi antanut minulle vähemmän jos se ei olisi herättänyt myös sisäisiä vastaväitteitä. Ja kyllä, mitään ei oikein saa sanotuksi jos vain kiertelee ja kaartelee, ja eräänlaiseksi pamfletiksi tämä oli kuitenkin hyvin lempeä kirja.

      Poista
  7. Kiitos mainiosta blogitekstistä! :) Minäkin luin tämän ja oikeastaan vähän petyin, kun en onnistunut provosoitumaan oikein mistään. ;) Olen samaa mieltä siitä, että kirja on tarpeeksi selkeä myös "imetysaivoille" - ellen sitten juuri siitä syystä huomannut/ymmärtänyt kärkevimpiä juttuja oikein.

    VastaaPoista
  8. Näin sekä Aamu-tv:n haastattelun että olen lukenut kirjaa koskevia artikkeleita, sekä netistä että viime sunnuntain Aamulehdestä. Postauksesi vakuutti minut siitä, että luen kirjan heti, kun käsiini saan.

    Kannattaa katsoa Silfverbergin haastattelu, se oli nimittäin hauska. Etsin sieltä parhaat palat pariin kertaan ja kerron nyt ystävilleni mm. aloittaneeni taas "rättien kanssa nillittämisen" (= kestoilu) ja pudonneeni "äitiyden mustaan aukkoon". Välillä tosin taidan viettää liikaa aikaa täällä netissä... Olenkohan kelpo äiti ollenkaan?

    Olen innoissani Silfverbergin asenteesta, jossa äitiyttä tuuletetaan oikein kunnolla - ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa kasvattaa lapsistaan tolkun ihmisiä. Aivan kuin täysimetys tai ekoilu takaisi jotenkin arvokkaamman vanhemmuuden ja paremmat lapset. Joillekin vauva-aika on pitkälti selviytymistä päivästä toiseen (nimim. kaksoset esikoisina), eikä siinä paljon auta, jos ympäristö painostaa täysimetykseen tai kantoliinoihin. Huoh. Mutta tämä meni jo vähän ohi aiheen, eli kirjan, jonka siis ehdottomasti haluan lukea. Kiitos postauksesta!

    VastaaPoista