Annamari Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä (Otava 2002) on täydellinen kirja helteisiin päiviin ja iltoihin. Romaani kertoo intohimosta ja ihmissuhdesotkuista, mutta ei ole hömppäviihdettä vaan osuvasti kirjoitettua ihmis- ja ajankuvaa (lankapuhelimista ja synnytyssairaalan hoitokäytännöistä päätellen eletään 1980- tai 90-lukua). Aihe on pinnalta katsoen kepeä, mutta juoni kulkee tummiin vesiin. Marttisen esikoisromaanissa on jotain samaa kuin Pirjo Hassisen romaaneissa: ihmiset ovat biologisia olentoja, joiden elämää vietit ohjaavat. Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä piirtää terävän kontrastin rakkauden ensihuuman ja arjen välille:
Mielessään hän oli tuhannet kerrat nähnyt itsensä ja Antonin heräämässä hänen vuoteessaan, johon he olivat myöhään illalla rakastelun jälkeen yhdessä nukahtaneet. Huomenta rakas, Anton sanoisi ja sipaisisi Marjan hiuksia pois kasvoilta. Sitten hän haluaisi rakastella, jonka jälkeen he kinastelisivat leikkisään sävyyn siitä, kumpi keittää kahvia. -- Hän olisi löytänyt jostain tarjottimen, jolle olisi kattanut kaksi mukia ja paahtoleipää (mistähän hän olisi sellaista löytänyt, Marjalla oli tuskin koskaan paahtoleipää kaapissa) sekä raikasta appelsiinimehua. Pienessä posliinisessa maljakossa olisi punainen lyhytvartinen ruusu. Sitten he söisivät ja joisivat ja syöttäisivät toisiaan. [-- --]
Anton ei ole koskaan sanonut siihen mitään, hymähtänyt vain.
- Eikö meillä ole maitoa? Anton on nähnyt itsensä katsomassa aamulla jääkaappiin ja ravistelemassa tyhjää maitopurkkia. Ja miten kauan nainen aikoo vielä olla kylpyhuoneessa. Intohimo, pitsialusvaatteet ja seinää vasten naiminen, suuri rakkaus ja sielujen kohtaaminen ei voi koskaan olla verrannollinen ensimmäiseen yhteiseen roskapussiin.
Kolmekymppinen Anton tietää enemmän kuin parikymppinen Marja, sillä Anton on jo kokenut rakkauden laimenemisen arjeksi. Muutamaa vuotta sitten Anton ja Inari ovat tiputtaneet monivuotiset seurustelukumppaninsa ja avopuolisonsa "puh pah pelistä pois" rakastuttuaan ensi silmäyksellä ravintolan terassilla helteisenä iltana. Salamana yhteen, pian naimisiin, sitten kaksi lasta. Lapsiperhearjen myötä jokin on muuttunut: Inari ei enää päästä Antonia lähelleen ja Anton katsoo harmissaan vaimonsa muodotonta paitulia ja hurmaantuu opiskelijatyttö Marjasta ilman tunnontuskia.
Marttisen romaanin henkilöiden tragedia on se, että heille rakkaus on valkoista ja mustaa pitsiä, ei arjen pieniä huomaavaisia tekoja ja vastuuta omista valinnoista. Kun lapsivuodeaika imaisee äidin ja vauvan kuplaan, jonne isällä ei ole pääsyä, mies etsii oman taikapiirinsä ja sulkee maailmansa vaimoltaan, kuin kostoksi. Silti...
Nyt kuva Inarista tuulessa ja auringossa kävelemässä, hänen tytöstään, hänen naisestaan, tuona ohikiitävänä hetkenä, oliko se edes totta, viiltää Antonin sydäntä.
Romaanin kerrontaa elävöittävät henkilöiden ajatusten, muistojen ja mielikuvien virrat. Marttinen kuvaa todella osuvasti nuorten naisten vauvakuumetta, lapsivuodeajan veren- ja maidontuoksuista sumua ja inhimillisiä katkeruuden, ihastuksen ja pettymyksen tunteita. Henkilöiden ajatuksista monet liikkuvat sen ympärillä, mitä he kuvittelevat muiden heistä ajattelevan, miltä he näyttävät muiden silmissä ja mitä toisen sydämessä liikkuu. Arvaukset osuvat joskus oikeaan, joskus niin harhaan, että arjen tragedia on valmis.
Osallistun tällä kirjalla Suomalaisen keskiluokan arki -haasteeseen. Käykää kurkkaamassa myös Kirsin kiinnostava postaus Annamari Marttisen kirjoista ja Susan ja Leenan kirjoitukset tästä romaanista!
