Vilja-Tuulia Huotarinen: Siljan laulu. Tarina tyttöbändistä
Karisto 2007, 236 sivua.
Siskodisko-sarja.
Kirja on luettu osana Nykyajan tyttökirjat -haastetta.
Kaksi asiaa, jotka saivat hänet itkemään: yksinäiset kiviä potkiskelevat pikkupojat, jotka hän kuvitteli syntymättömiksi veljikseen, ja isä. Asia, jota hän häpesi: vihan ajatuksia iltaisin. Kaksi asiaa, joita hän rakasti: villihevoslaumat ja Lumiukko-piirretyn musiikki. Mutta ei hän niistä halunnut puhua, ei näin, ei tällaisena iltana.
Viisitoistavuotiaan Silja Kaikumaan isä on hiljattain kuollut. Siljan äiti, joka ei ole koskaan ollut mikään elämänhallinnan mestari, koettaa selvitä omasta surustaan parhaansa mukaan eikä oikein osaa lohduttaa masentunutta tytärtään. Siljan edesmennyt isä on ollut kirjailija, ja Siljan äiti yrittää ehdottaa tyttärelleen piristykseksi sanataideleiriä. Tytär kokee kuitenkin sävelet enemmän omakseen kuin sanat ja saa uudelleen kiinni elämänilostaan päästessään laulajaksi Sisko-nimiseen bändiin. Bändi soittaa utuista rockia - termi tarkoittaa sitä tunnelmaa, kun kävelee puiden alla ja kuulee niiden humisevan tarinoitaan.
Vuonna 2011 Vilja-Tuulia Huotarinen sai Finlandia Junior -palkinnon nuortenromaanistaan valoa valoa valoa. Runoilijana debytoineen Huotarisen ensimmäisen nuortenromaanin Siljan laulu käsikirjoitus puolestaan voitti Kariston Tiina 2006 -kilpailun, jossa etsittiin "raikasta ja modernia tyttökirjaa".
Koska luen 2000-luvulla julkaistuja nuortenkirjoja osana Nykyajan tyttökirjat -haastetta, kiinnitän tietoisesti huomiota yhtymäkohtiin, joita teoksilla on tyttökirjaklassikoiden kanssa. Siljan laulun tärkein interteksti on mielestäni L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö. Montgomeryn romaanin alussa Emilian isä kuolee (äiti on kuollut Emilian ollessa pikkulapsi) ja orpo Emilia muuttaa Blair Wateriin äitinsä sukulaisten vanhaan taloon Uuteen kuuhun. Samaten Silja vaihtaa tavallaan yhteisöä, tarkemmin sanottuna kaveripiiriä, isänsä kuoleman jälkeen. Suhde poikaystävään päättyy ja ystävätkin tuntuvat kääntävän selkänsä. Uudet ystävät löytyvät bändin myötä, ja he ovat aiempia kavereita taiteellisempia ja tiedostavampia. Uusi ihastus, Johannes, käy juuri Siljan ennakkoluuloisesti torjumaa sanataideleiriä, lukee Pentti Saarikosken runoja ja kertoo ihailevansa Siljan edesmenneen isän tuotantoa - hän on siis vähän kuin Emilian Teddy, taiteellisesti lahjakas (hieman eri alalla kuin sankaritar itse) ja salaperäinen.
Paikoin Siljan laulun kohtauksissa on hyvinkin montgomerylaista tunnelmaa. Eräässä kohtauksessa Silja on unohtanut avaimensa eikä pääse kotiinsa ukonilmalla. Naapurin omituisena pidetty neiti Irene Haapa kutsuu Siljan kotiinsa. Silja voittaa ennakkoluulonsa ja löytääkin Irenestä rohkaisijan ja auttajan. Mieleeni tuli Pieni runotyttö -kirjasta mieleen erityisesti Emilian vierailu Isä Cassidyn luona - ylimyksellisen kissan vastineena neiti Haavalla on omanarvontuntoinen lemmikkipossu nimeltä Attila. Ajoittain myös lyyriset luonto- ja tunnelmakuvaukset liittävät kirjan romanttiseen tyttökirjaperinteeseen, mutta kirjassa on paljon myös nuorten puhekielistä dialogia ja vähemmän suloisia tapahtumia ja aiheita.
Yhtymäkohdat Montgomeryyn eivät Siljan laulussa ole samalla tavalla auki kirjoitettuja kuin Terhi Rannelan Scarlettin puvussa -nuortenkirjan Tuulen viemää -viittaukset, vaikka jo melkein Siljan laulun ensisivuilla mainitaan "palavaposkinen Emilia, jolla on lohtuna kynttilänvalossa vietetyt kirjoittamisen hetket". Kirjan Montgomery-viittaukset sitovat sen tyttökirjallisuuden perinteeseen, mutta samaan aikaan Siljan laulu on esimerkiksi kirjassa mainittujen muusikoiden ja nuorten ajatusten ja ajanviettotapojen kautta hyvin kiinni kirjoittamisajankohdassaan.
Pidin Siljan laulusta kovasti. Se on kirjoitettu nuorten maailmaa ja surun keskellä elävän tytön tunteita syvästi ymmärtäen, kauniisti mutta ei siirappisesti. Musiikin, ystävyyden, positiivisen tyttöenergian ja rakkauden parantava voima soi kirjan sivuilla.
Kirjan jatko-osat ovat nimeltään Siljan syksy (2008) ja Rakkaudella Silja (2010).
