Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

Sähköpostin siivillä

Daniel Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena 2011, alkuteos Gut gegen Norwind, suom. Raija Nylander) sopii kepeäksi kesälukemiseksi romantiikan- ja draamannälkäisille lukijoille. Kirja kutkuttaa mukavasti niitä samoja aisteja, joiden vuoksi romanttista viihdettä luetaan, mutta antaa hieman enemmän ja on taitavasti kirjoitettu. Kirjan muoto on "sähköpostikirjeromaani" ja tarinan keskiössä on uusperheen äiti Emmi sekä hiljattain eronnut Leo, jotka ajautuvat sattumalta koukuttavaan ja tunteet myllertävään sähköiseen kirjeenvaihtoon.

Pidin ja en pitänyt Glattauerin kirjasta. Kuten mainitsin aiemmin, kirjeromaani ei ole ihan suosikkilajini, vaikka olenkin pitänyt todella paljon Anne Brontën Wildfell Hallin asukkaasta ja Alice Walkerin Häivähdys purppuraa -romaanista. No, sähköpostiromaani kolahtaa minuun vielä vähemmän. Glattauerin romaanin rakenne kuvaa hyvin sitä muutosta, joka kirjallisessa viestinnässä on sähköistymisen myötä tapahtunut: kun viestit kulkevat nopeasti ja tavoittavat vastaanottajan lähes reaalijassa, viestit ovat lyhentyneet ja niiden sisältökin on vähemmän painavaa kuin silloin, kun mustekynä piirsi paperiin kaunista käsialaa postihevosen kuljettamaan kirjeeseen kaukana asuvalle rakastetulle. Onneksi Kun pohjoistuuli puhaltaa sisältää myös pitkiä viestejä, mutta ajoittain sivulle mahtuu vain useita peräkkäisiä hyvänyön toivotuksia.

Toinen asia, mikä kirjassa ärsytti, olivat henkilöt. Sekä Emmi että Leo vaikuttavat välillä uskomattoman lapsellisilta, "pelaavat peliä" toistensa ja Emmin hyvän ystävän Mian kanssa. Toisaalta Emmissä on elämänviisautta ja realismia, hän muun muassa tähdentää Leolle, että "perheidylliä" ei ole olemassa, on vain perhe tai idylli. Emmin ystävä Mia sen sijaan on Emmin näppäimistöllä kuvattu varsin karikatyyrimäiseksi hahmoksi: Hänen jokainen luomensakin on huipputreenattu. Luultavasti hänen kainalokarvansakin ovat lihasmassaa. Hänen rintojaan ei erota rintakehästä. Ja hänen auringon paahtama ihonsa on kookosöljyjalostamo.* Muun muassa edellä oleva lainaus sai minut ajattelemaan, että taidan lukea kirjaa liian vakavasti - tunnistan toki huumorin, mutta onko Pohjoistuuli tarkoitettu romanttisen romaanin parodiaksi? Tuskinpa sentään, mutta kovin yksiulotteisia kaikki sivuhenkilöt, Emmin mies Bernhard mukaan lukien, ovat. Juonenkäänteistä en, spoilauksen pelossa, halua sanoa enempää.

Sitten kirjan hyviin puoliin: juoni oli koukuttava, ja lähtökohta - kaksi toisilleen täysin tuntematonta ihmistä, jotka rakastuvat sähköpostin välityksellä - romanttinen. Rakastumisen, mustasukkaisuuden ja syyllisyyden tunteita kuvataan eläytyvästi, ja kirjassa on nokkelaa huumoria. Kirjan jatko-osa, Joka seitsemäs aalto, ilmestyy suomeksi ensi vuonna, ja aion kyllä ottaa selvää, miten Emmin ja Leon tarina jatkuu!

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin myös ainakin Lumikki, Hanna ja Susa.

*en jatka lainausta pidemmälle, koska en halua saada blogiini käyntejä liian hervottomilla hakusanoilla ;).