Sähköpostin siivillä |
Pidin ja en pitänyt Glattauerin kirjasta. Kuten mainitsin aiemmin, kirjeromaani ei ole ihan suosikkilajini, vaikka olenkin pitänyt todella paljon Anne Brontën Wildfell Hallin asukkaasta ja Alice Walkerin Häivähdys purppuraa -romaanista. No, sähköpostiromaani kolahtaa minuun vielä vähemmän. Glattauerin romaanin rakenne kuvaa hyvin sitä muutosta, joka kirjallisessa viestinnässä on sähköistymisen myötä tapahtunut: kun viestit kulkevat nopeasti ja tavoittavat vastaanottajan lähes reaalijassa, viestit ovat lyhentyneet ja niiden sisältökin on vähemmän painavaa kuin silloin, kun mustekynä piirsi paperiin kaunista käsialaa postihevosen kuljettamaan kirjeeseen kaukana asuvalle rakastetulle. Onneksi Kun pohjoistuuli puhaltaa sisältää myös pitkiä viestejä, mutta ajoittain sivulle mahtuu vain useita peräkkäisiä hyvänyön toivotuksia.
Toinen asia, mikä kirjassa ärsytti, olivat henkilöt. Sekä Emmi että Leo vaikuttavat välillä uskomattoman lapsellisilta, "pelaavat peliä" toistensa ja Emmin hyvän ystävän Mian kanssa. Toisaalta Emmissä on elämänviisautta ja realismia, hän muun muassa tähdentää Leolle, että "perheidylliä" ei ole olemassa, on vain perhe tai idylli. Emmin ystävä Mia sen sijaan on Emmin näppäimistöllä kuvattu varsin karikatyyrimäiseksi hahmoksi: Hänen jokainen luomensakin on huipputreenattu. Luultavasti hänen kainalokarvansakin ovat lihasmassaa. Hänen rintojaan ei erota rintakehästä. Ja hänen auringon paahtama ihonsa on kookosöljyjalostamo.* Muun muassa edellä oleva lainaus sai minut ajattelemaan, että taidan lukea kirjaa liian vakavasti - tunnistan toki huumorin, mutta onko Pohjoistuuli tarkoitettu romanttisen romaanin parodiaksi? Tuskinpa sentään, mutta kovin yksiulotteisia kaikki sivuhenkilöt, Emmin mies Bernhard mukaan lukien, ovat. Juonenkäänteistä en, spoilauksen pelossa, halua sanoa enempää.
Sitten kirjan hyviin puoliin: juoni oli koukuttava, ja lähtökohta - kaksi toisilleen täysin tuntematonta ihmistä, jotka rakastuvat sähköpostin välityksellä - romanttinen. Rakastumisen, mustasukkaisuuden ja syyllisyyden tunteita kuvataan eläytyvästi, ja kirjassa on nokkelaa huumoria. Kirjan jatko-osa, Joka seitsemäs aalto, ilmestyy suomeksi ensi vuonna, ja aion kyllä ottaa selvää, miten Emmin ja Leon tarina jatkuu!
*en jatka lainausta pidemmälle, koska en halua saada blogiini käyntejä liian hervottomilla hakusanoilla ;).
Minuun tämä jotenkin kolahti ja nautin tämän lukemisesta tosi paljon. Ja kai muutenkin luin tosi fiilispohjaisesti enkä liiemmin analysoinut uskottavuutta tms. Sikäli hassua, sillä olen suorastaan allerginen yleensä kaikille hömppäviihderomantiikka-kirjoille ;)
VastaaPoistaMinäkin nautin, mutta välillä tökki tuo s-postimuoto enkä silloin pystynyt tempautumaan mukaan... Mia-episodi toi kivaa jännitettä tarinaan mutta meni mielestäni vähän farssiksi, kun toisaalla taas uitiin syvissä vesissä vakavien tunteiden kanssa.
VastaaPoistaLukukokemukseen varmasti vaikuttaa sekin, onko omia kokemuksia sähköposti/kirjeromansseista vai ei ;)
Kirje- ja (luultavasti) sähköpostiromaanimuoto on hieman pelottava. Vain harva kirjeromaani on saanut minut mukaansa. Niitä ovat mainitsemiesi kirjojen ohella Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, jonka muistaakseni sinäkin luit hiljattain. Tämä kirja vaikuttaa sellaiselta, että vetävän juonen vuoksi lukisin varmasti loppuun, mutta kirja ei ehkä olisi mikään "minun kirjani". :)
VastaaPoistaKatja, luulen että voisit tykätä tuosta mainitsemastani Anne Brontën romaanista (en tiedä oletko jo lukenut), se on vain puoliksi kirjeromaani ja puoliksi perinteistä kerrontaa. de Laclosin Vaarallisia suhteita toimii mielestäni myös hyvin, vaikka en itse tarinasta pidäkään. Kirjalliseen piiriin verrattuna Pohjoistuuli oli selkeämpi, koska siinä oli pääasiassa vain kaksi kirjeiden kirjoittajaa.
VastaaPoistaOlen lukenut tuon Anne Brontën romaanin ja pidin siitä kyllä. Kirjoitin, että "mainitsemiesi ohella". :)
VastaaPoistaAivan, niinpäs kirjoititkin :). Arvelinkin, että sinäkin pitäisit Anne Brontësta. Pitäisi lukea tuo Wildfell Hall uudelleen joskus.
VastaaPoistaOma kirjeromaanisuosikkini on ehdottomasti Jean Websterin Setä Pitkäsääri, jota rakastin lapsena/nuorena (ja josta -yllätys yllätys- kirjoitin myös oman versioni). Ostinkin sen vähän aikaa sitten omaan hyllyyn, kun jossain hyväkuntoinen painos halvalla oli.
VastaaPoistaMyös Aila Meriluodon Peter-Peteristä pidin, ainakin silloin kun sen vuosia sitten luin.
Lumikko: aivan, Setä Pitkäsääri <3 ja sen "jatko-osa" Paras vihollinen, joka taisi olla myös kirjeromaani. Lapsena noissa kirjoissa kiehtoi muun muassa se salaperäisyys, joka ainakin tuossa ensin mainitussa liittyi kirjeiden vastaanottajaan.
VastaaPoistaTuon Peter-Peterin haluan ehdottomasti lukea, kiinnostuin siitä Meriluoto-elämäkerran ja Karoliinan postauksen myötä.