Alice Munro: Valkoinen tunkio

Alice Munro: Valkoinen tunkio
The Progress of Love, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 1987, 327 sivua. Keltainen kirjasto 212.

Mutta miksei Berylin versio tapahtuneeesta olisi voinut poiketa äidin kertomasta? Beryl oli kaikin puolin erikoinen - kaikki hänessä oli väritettyä, uudesta näkökulmasta katsottua. Alkuun äidin versio kesti. Se imi itseensä Berylin tarinan, sulki sen sisäänsä. Mutta Berylin tarina ei kadonnut; se säilyi vuosia pois suljettuna, mutta se ei kadonnut. (Novellista "Oikeaa rakkautta")

Valkoinen tunkio on Alice Munron varhaista tuotantoa ja ensimmäinen kirjailijalta suomennettu teos. Kuten muutkin Munro-suomennokset, tämäkin on Kristiina Rikmanin varmaa käsialaa. Novellien kieli tuntuu kuitenkin jossain määrin vanhahtavalta – johtuneeko tämä sitten lähes kolmesta vuosikymmenestä, jotka teokset julkaisusta on kulunut, n tiedä – mutta aiemmin en muista kummastelleeni Munron/Rikmanin sanavalintoja, kuten Valkoisen tunkion "Jäkälää"-novellissa esiintyvää kirjoitusneuvoa. Valkoinen tunkio taitaa muuten olla ainoa Munro-suomennos, josta ei ole otettu uusintapainosta edes pokkarina sen jälkeen, kun kirjailija sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon viime syksynä.

Olen nyt lukenut yhteensä viisi novellikokoelmaa Alice Munrolta, enkä osaa sanoa, miten Valkoinen tunkio sijoittuu omalla "Munro-asteikollani". Siinä on paljon samoja teemoja, joihin olen kiinnittänyt huomiota aiemminkin kirjailijan novelleja lukiessani: ulkoisia muutoksia ja sisäisiä myllerryksiä, remontoituja tai remontoitavia taloja, joiden pintoihin asukkaiden elämänkohtalot jättävät vuosien saatossa jälkiään, avioeroja ja sisaruskateutta, vanhemman ja lapsen välisiä ristiriitoja, aikuistumista ja vähitellen selkeneviä tai hämärtyviä muistoja. Jälleen kerran Munron novellit ovat kuitenkin luotsanneet minut pois vaikea-asteisesta lukujumista ja lukuajan katkonaisuuden aiheuttamista keskittymisvaikeuksista: suhteellisen lyhyitä kertomuksia saa luettua nopeinakin hetkinä, ja ennen kaikkea Munron tekstin näennäinen arkisuus ja konkreettisuus houkuttelee kuin huomaamatta astumaan mutkikkaisiin fiktiivisiin maailmoihin, vaikka tuntuu että niihin ei jaksaisi syventyä. Uutuuskirjojen pinot saivat jäädä syrjään, kun tartuin Valkoisen tunkion kellastuneisiin sivuihin, ja kesken oleva, sinänsä hieno tiiliskiviromaani saa niin ikään odottaa parempia aikoja. Ja Munro-novellien nälkä sen kun kasvaa lukiessa!

Avausnovelli "Oikeaa rakkautta" on Munroa tyypillisimmillään: Keski-ikäinen, eronnut nainen muistelee lapsuuteensa avainkokemuksia, jotka linkittyvät puolestaan toisen käden tietoihin omien vanhempien elämänhistoriasta. Kuten monissa muissakin novelleissa läpi koko Munron tuotannon, tässäkin vieraillaan vuosien takaa tutussa talossa, tehdään tulkintoja vanhoista seinäpapereista ja -maalauksista, aprikoidaan mitä todella tapahtui.

Novellissa "Jesse ja Meribeth" kuvataan tyttöjen välistä ystävyyttä tavalla, jossa on kaikuja tyttökirjojen kuolemattomiata ystävyyskuvauksista: Ensimmäisenä syksynä me kävelimme kaupungin ulkopuolella pitkin ratakiskoja ja kerroimme toisillemme kaikki sairaudet ja tapaturmat joita meidän elämässämme oli ollut, paljastimme pelkomme ja sen mistä väristä, jalokivestä, kukaata, filmitähdestä, jälkiruoasta, filmitähdestä, jälkiruoasta ja jäätelöstä pidimme eniten. Päätimme montako lasta hankkisimme ja mitä sukupuolta ja minkä nimisiä heistä tulisi. Ystävyyskuvauksen rinnalla novellissa kulkee toinen juonne, jossa kuvataan kertoja-Jessien työtä eksentrisen pariskunnan kotiapulaisena. Kun nämä kaksi toisilleen vierasta maailmaa risteävät jossakin lapsuuden ja aikuisuuden, toden ja kuvitelman, valheen ja vilpittömyyden välimaastossa, ystävyys väljähtyy ja happanee, menettää raikkautensa ja merkityksensä.

"Monsieur les Deux Chapeaux" tuntui ensialkuun tylsältä tarinalta autojen kanssa puuhastelusta, nuoren perheen taloremontista, vähän höpsähtäneestä äidistä ja veljessuhteen komplekseista. Vähitellen lukijan silmien eteen avautuu kuitenkin varsin dramaattisia näkymiä, jotka selittävät Colin ja Ross -nimisten veljesten käytöstä. Kuten niin monet muut Munron novellit, tämäkin pitäisi lukea uudelleen voidakseen olla varma, että ymmärtää mistä on kysymys - luulen ymmärtäneeni, mutta yllätyin siitä, miten vuosien takainen tapahtuma sai Colinin suhtautumaan veljeensä - tai ainakin uskomaan, että suhtautuu juuri niin.

Mutta kukaties kaikki onkin ihan kunnossa ja tämä onkin onnea, jota hän on liian itsepäinen, liian lapsellinen, liian polittisesti äkkiväärä hyväksymään? Liian kiinni mennessä jonka kaikki muut näyttävät unohtaneen? (Novellista "Valkoinen tunkio")

Haasteet: 14 nobelistin teosta vuonna 2014 (Olen näemmä osallistunut Nobel-haasteeseen tähän mennessä vain Alice Munron teoksilla, mutta tarkoitus olisi lähiaikoina lukea muutamaan muutakin nobelistia.)

Valkoisesta tunkiosta on kirjoitettu myös Eniten minua kiinnostaa tie ja Tea with Anna Karenina