Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Kirjan upea kansi on Johanna Lumpeen käsialaa.

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika
Robustos 2013, 210 sivua.

Viikonpäivien odottaminen tuo salamyhkäistä mutta turvallista rytmiä elämään. Elokuvan kohtausjärjestys jo luonnosteltu, mutta kohtausten tarkempi sisältö vielä kirjoittamatta. Kun rakenne toimii, juoni muovautuu itsestään. Tarina on seikkailu, johon kasvaa yhä uusia kerroksia. Näitä yllättäviä kerrostumia Iiris keräilee, varsinkin jos ne sopivat rytmiin häiritsemättä kokonaisuutta, joka tässä tapauksessa voi yhtä hyvin olla joko draamaelokuvan kaari tai Iiris Klingtenin elämä.

Sairaus, joka jäytää hitaasti perheenäitiä kuoliaaksi, avioliitto kuin vähän haalea kylpyvesi, muistot rakkaasta Mumusta, vanhan huvilan kätkemät perhesalaisuudet, vintillä kummitteleva Musta, lepoa ja virkistystä tarjoava ammekylpylä ammela, lapsuuden pelot, monen eri ihmisen sisällään kantama syyllisyys ja pienet arat haaveet - niistä täyttyy Ammeiden aika.

Robustos-kustantamon sivuilla palkitun nuortenkirjailijan ensimmäistä aikuistenromaania Ammeiden aika luonnehditaan kaihonaivistiseksi melodraamaksi. Pidin kovasti Kirsti Kurosen viime vuonna ilmestyneestä nuortenromaanista Omenapuu laulaa (Topelius-palkittu Piruettiystävyys sekä piakkoin Karistolta ilmestyvä nuortenkirja 4 x 100 ovat myös tukevasti lukulistallani), joten tartuin myös Ammeiden aikaan, joka sekin kertoo unelmien toteuttamisesta ja ihmisistä, jotka haluavat kulkea omia polkujaan, seurata sisäistä ääntään. Omenapuu laulaa -romaanissa Elias katoaa kirjoittaakseen runokokoelmansa valmiiksi, ja myös Ammeiden ajasta löytyy romanttinen taiteilijasielu.

Romaanin päähenkilö on 47-vuotias Iiris, jolla on pari vuotta aiemmin todettu kuolemaan johtava syöpä. Teoksen nykyhetkessä Iiris lepäilee kotona, saa mieheltään, kouluikäisiltä lapsiltaan ja parhaalta ystävältään hellää huolenpitoa, suree sitä, ettei jaksa enää hiihtää jäällä eikä näe koskaan lastensa aikuistuvan, juo teetä ja toivoo, että saisi vielä elää. Takaumien ja muistojen kautta kuvataan myös aikaa ennen sairauden puhkeamista - aikaa, jolloin Iiris eli todeksi unelmaansa pyörittäessään omaa pientä kylpyläänsä, rakensi salaperäisen Kielomiehen kanssa lumikammia ja sai kirjeen menneisyydestä - sekä jonkin verran lapsuuden ja nuoruuden tapahtumia.

Näkökulma on pääosin Iiriksen (joka toimii nykyhetkessä myös kertojana), mutta toisinaan myös Iiriksen miehen Juhanin, joka on jättänyt menestyneiden dekkariensa kirjoittamisen, harkitsee kirjoittavansa jotain ihan muuta ja hoitaa Ammela-kylpylää vaimonsa sairastuttua. Juhanin hahmo on kuvattu hyvin: hän on näyttäytyy hieman arkisena ja yksitotisena, mutta kuitenkin ihmisenä, joka haluaa joskus seikkailla ja heittäytyä. Iiris on selkeämmin taiteilijaluonne, vaikka runojen kirjoittaminen on jäänyt nuoruusvuosiin ja toimittajanurakin unohtunut. Iiris on toteuttanut luovuuttaan sisustaessaan ja nimetessään kylpylänsä ammehuoneita: Koiranputkea, jossa on räsymatto ja pieni kirjahylly, pitsiharson koristamaa vaaleanpunaista Ruusua, kristallikruunun valaisemaa Lummetta.

Ammelan lisäksi toinen keskeinen miljöö kirjassa on Iiriksen koti, yli satavuotias hirsihuvila, jonka Iiriksen äidinisä, Papa, on aikanaan rakennuttanut tyttärensä syntymävuonna. Sekä talon kellari että sen vintti kätkevät surua ja synkkiä salaisuuksia, mutta siellä elää myös Iiristä aina tukeneen ja ymmärtäneen Mumun muisto: Mumu elää matossa, joulussa, juhannuksessa. Ja piiloon pyrkivässä arki-ilossa, ehkä eniten juuri siinä.

Ammeiden ajan henkilökuvaus on onnistunutta muutamin vedoin luonnehdittuja sivuhenkilöitä myöten, mutta henkilöiden ajatuksia ja mielipiteitä on kirjoitettu vähän liikaakin auki. Sympaattisen Iiriksen usko unelmiin, itsensä toteuttamiseen, luovuuteen ja rohkeuteen tulevat hyvin esille, mutta välistä ne esitetään niin suoraan, että etäännyn itse tarinasta. Vähän sama juttu oli romaanin kielen kanssa: se on kaunista, pääosin runollinen (ei kuitenkaan liian kikkaileva tai imelä) tyyli tukee tarinaa, mutta muutaman kerran häiriinnyin typistetyistä lauseista ja aloin kaivata puuttuvia lauseenjäseniä. Joka tapauksessa pidin romaanissa eniten ehkä juuri kielestä, sillä parhaimmillaan se kuin hiveli korvaa ja tuotti uusia oivalluksia.

Vaikka Ammeiden ajassa on kenties liiankin monta synkkää tarinaa samoissa kansissa, se ei ole raskas eikä edes kovin tummasävyinen kirja. Romaanin tunnelma on kuin sumuinen talvipäivä: taivas on harmaa, mutta kosteaa ilmaa on helppo hengittää. Suruun ei huku, vaan unelmat vetävät pintaan.


Haasteet: Avioliittojuonia ja Kiinteistöhaaste

P.S. Huomenna on taas Top Ten Tuesday eli listapäivä, mutta sen jälkeen Kirjoittajan helmikuu pyörähtää täysillä käyntiin ensimmäisen kirjoitusopasesittelyn myötä!