Markku Karpio: Mun isäni on avaruusmies

Markku Karpio: Mun isäni on avaruusmies
Tammi 2012, 170 sivua.

Jari ajaa melkein kiinni rantakallioon. Mun tekisi mieli hypätä maihin ja mennä seisomaan hetkeksi linjataulun vieteen. Jos olisi tullut kamera mukaan, niin Jari voisi ottaa musta samanlaisen kuvan kuin isästäkin. Isällä olisi ikuinen kesä ja mulla ikuinen talvi.

Markku Karpion varhaisnuortenromaanin kertoja, kaksitoistavuotias Aleksi matkustaa Fyrön majakkasaarelle serkkunsa Jonnin luo joulukuun ajaksi. Aleksin isä on kuollut vähän yli vuotta aiemmin (tätä ei mielestäni sanota suoraan missään kohtaa kirjassa, mutta se käy varsin selväksi - kirjan nimi tulee selityksestä, jonka Jonni keksii Aleksin isän poissaololle). Kotona äiti on itkuinen ja uusi miesystävä Mika ärsyttää Aleksia pelkällä olemassaolollaan. Kun vielä Aleksin rakkaan Shurka-koiran ja Mikan sukset menevät hetkellisesti ristiin, Aleksi pääsee hetkeksi muihin maisemiin vetämään henkeä ja käsittelemään suruaan. Mukaan lähtee tietenkin Shurka sekä isän valokuva, jolle Aleksi näyttää salaa maisemia bussin ja lautan ikkunasta.

Fyrössa, syrjäisellä saarella, jonne matkataan Pärnäisistä veneellä neljä tuntia, Aleksi asuu Jari-enonsa ja Jonni-serkkunsa kanssa (perheen Mia-äiti on parhaillaan ruotsinlaivalla kahden viikon työputkella), käy saaren pientä ruotsinkielistä koulua "vierailevana tähtenä" ja tutustuu saarelaisiin. Samalla Aleksi muistelee edellistä vierailuaan saarella - silloin oli kesä, mukana isä ja äiti. Näiden lyhyiden muisteluiden lisäksi pääosin preesensissä tapahtuvaa kerrontaa elävöittävät Aleksin mennessä aikamuodossa kertomat takaumat. Muun muassa Aleksin ensimmäisisät päivistä Fyrössa kerrotaan näin - se tuo kyllä kerrontaan vaihtelua, mutta hieman hidastaa juonen kulkua ja tekee tunnelmasta laimeamman. Tarinan jännite syntyy hienovaraisesti, koululaiselämän sattumuksista ja Aleksin mielenliikkeistä.

Saaren asukkaita ja paikkoja kuvataan melko paljon, jopa sellaisia, jotka eivät esiinny tarinassa kuin kerran. Tämä tekee miljööstä ja tunnelmasta hyvin elävän, ja mielellään olisin lukenut fyrölaisista enemmänkin, mutta nuortenromaaniksi kirja olisi silloin paisunut liian pitkäksi ja verkkaiseksi. Paitsi saaristomiljööllä, myös joulun odotuksella on kirjassa tärkeä rooli. Koululaiset leipovat Lucia-pullia ja kiertävät laulamassa kaikissa saaren asuintalossa. Jännitystä joulun odotukseen tuovat veneiden kulkua haittaavat myrskyt ja vanhempien muuttuvat työkuviot. Saadaanko kaikki vanhemmat, jouluruuista ja -lahjoista puhumattakaan, aatoksi saarelle?

Mun isäni on avaruusmies on nuortenkirjallisuuden slow literaturea - mitään kovin jännittävää ei tapahdu (helikopterin laskeutuminenkin paljastuu miehistön vessahädäksi eikä saarelaisen akuutiksi sairauskohtaukseksi) eikä tarinaan sisälly mitään mullistavia juonenkäänteitä. Kirjassa kuvataan Fyrön tavallista arkea, joka mantereella kasvaneelle Aleksille tietenkin näyttäytyy tietenkin varsin eksoottisena. Minusta on ihanaa, että tällaisiakin nuortenkirjoja vielä kirjoitetaan ja julkaistaan, että kaikissa kirjoissa ei tarvitse olla jännityselementtejä.

Kirjan otollisinta kohderyhmää lienevät noin yhdeksästä kahteentoistavuotiaat pojat, miksi eivät tytötkin. "Varhaisnuortenromaani" on varsinainen sanahirviö, mutta termi kyllä kuvaa Avaruusmiestä kaikkein parhaiten. Teiniangstiin ja vakaviin ihastumisiin on vielä matkaa, saaren yhteisö ja aikuiset turvallisina ja Aleksi saa olla rauhassa lapsi, joka ikävöi isäänsä, on vähän pihalla uusissa kuvioissa, nauraa kaverinsa kanssa hassuille vitseille ja ihastuu ihan pikkuisen "Jenni-Luciaan". Aleksin sympaattisen hahmon ohella ihastuin kirjan lämminhenkisyyteen ja maanläheisyyteen, siihen, että suuristakin tunteista voi kertoa pienieleisesti.


(Tämä on blogijoulukalenterin luukku 13, vaikka en sitä tuohon otsikkoon saanut nätisti sopimaan. Valoisaa Lucianpäivää kaikille!)